Tiuku

Kotona on meneillään ällistyttävä lattiashow, jonka päätoteuttajana on armas avokkeeni - ensin johtuen siitä, että olen päivät töissä, tällä hetkellä siitä, että minulla on kuumetta enkä jaksa juuri mitään muuta kuin hoitaa rästihommia makuullani läppäri sylissä. Perjantai-iltapäivään ja vuokranantajan visiittiin mennessä täällä pitäisi olla kaiken valmista, mutta makkari on vielä kokonaan laittamatta. Homma kaatui taas aika tehokkaasti niskaan, kun päätimme “säästää” ja käyttää tutuntutuilta saatua 20 neliön vanhaa muovimattoa. Ensimmäinen suunnitelmamuutos tuli, kun näimme kuosin - päädyimme ostamaan museolta näyttelykäytössä ollutta vanhaa laminaattia 3,40 euron neliöhintaan, koska se oli silti halvempaa kuin muovimatto (halvimmillaan 9,90e/m2). Toinen suunnitemamuutos tuli, kun avasimme maton ja totesimme, että se ei ollut pariakymmentä neliötä nähnytkään, pikemminkin viitisentoista… Tämä toki tajuttiin sunnuntai-iltapäivänä, kun  hommaa aiottiin aloittaa, koska emme fiksusti olleet avanneet mattoa aiemmin. Näin ollen olohuone on aiheuttanut kolmen täyden päivän leikkaa-liimaa-sahaa -fiaskon, joka on työllistänyt myös kasan Pekan kavereita. Noin kaksi päivää ja pari mielenterveyttä helpommalla oltaisiin selvitty sillä 200 euron lainarahauhrauksella, jonka muovimatto myös olohuoneeseen olisi vaatinut…

No, pieni tulee ensi lauantaina. On sillä jo oikea nimikin (ei, se ei ole Sun Mutsis :), mutta sen kerromme vasta, kun otus tassuttelee lattiallamme ihmettelemässä kiinanharjapuudelikissaa (Faust-parka joutui eläinlääkärissä parturointioperaation uhriksi, joskin tuntuu viihtyvän oikein hyvin huomattavasti viileämmässä millin torsosiilissään, vaikkei se mikään mallikilpailuilmestys olekaan).

Tuossa videota reilun viikon takaa:

Sederholmin talossa aukeaa jälleen ensi viikoksi historiakahvila Cafe Ehrensvärd (7.–13.6.2010 klo 11–18.). Viime kesänä siellä oli varsin maittavia leivonnaisia, mutta täytyy sanoa, että tämän vuoden mainosteksti hieman epäilyttää:

“–Café Ehrensvärd tarjoaa kolmen vuosisadan takaisia leivonnaisherkkuja, joiden unohtuneet makuyhdistelmät yllättävät tuoreella omaperäisyydellään.”

Käykää silti testaamassa!

Toinen äärettömän kiinnostava tapahtuma on Suomenlinnassa järjestettävä valistusajan Les Lumieres -festivaali, jonne en ole vieläkään päässyt kertaakaan. Tänäkin vuonna näyttää valitettavan hankalalta, mutta katsotaan…

Ha, kennelin tyypit laittoivat lisää pentuvideoita. Siellä se meidänkin pienemme mellestää!

Läppärini päätti kosahtaa erikoisesta kohdasta: akku ei enää lataudu, koska ilmeisesti laturin plugin on jotenkin vaurioitunut tai irronnut sieltä koneen päästä. Onneksi kaveri lupasi vilkaista asiaa, vaikka onkin perehtynyt lähinnä pc-läpsyköihin. Pari viikkoa on kulunut käsiä heilutellessa, mutta ensi viikolla kuulemma toinen kaveri saa uuden Macinsa ja voin ostaa kuulemma toisinaan sammahtelevan MacBookin erittäin edukkaasti ainakin jonkin aikaa toimivaksi koneeksi. Sattuipa mukavasti, uuteen läppäriin kun ei vain yksinkertaisesti ole millään varaa ainakaan puoleen vuoteen. Pekkakin joutuu pian luovuttamaan MacBookinsa takaisin koululleen sen loppuessa, joten siirtynemme sitten takaisin pöytäkoneaikaan siltäkin saralta…

Elämään kuuluu pääasiallisesti kiirettä. Gradu ei ole edistynyt toukokuussa paljonkaan, läppäripulma ja kaikenlainen huushollaus on vienyt töiden ohella ihan liikaa aikaa, eikä motivaatiotakaan ole saanut iltaisin houkutelluksi ulos kolostaan, vaikka tiedän sen siellä yhä asuvan. Vuokranantajan vaatima kämpän lattian suojaaminen pennulta harmaannuttaa haivenia - laminaatti vai muovimatto? Muovimatto vai laminaatti?  Molemmissa on puolensa. Muovimatot ovat ällistyttävän hienoja nykyään, sen huomasin eilen K-Raudassa, mutta myös kamalasti laminaattia kalliimpia (!). Toisaalta laminaatille ruikittu pentupissa menee sen väleihin ja päätyy jossakin vaiheessa alla olevan eristemuovin päälle, ja mikäli sellaiseksi valitsemme halvan solumuovin, en mitenkään varmana uskalla pitää sitäkään, etteikö kosteus kuitenkin lävistäisi muovia ja päätyisi pilaamaan alla olevaa lautalattiaa. Alan itse kallistua kalliimpaan muovimattoon joka tapauksessa, se on sekä laminaattia helpompi asentaa ja poistaa että turvallisempi kosteuden suhteen. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan tässä lähipäivinä!

Pahoin pelkään, että tästä blogista alkaa hiljalleen muodostua pentu- ja koiraranttausareena. Katsotaan nyt, miten homma etenee, mutta olisi joka tapauksessa hauskaa laittaa pienen vaiheita muistiin. Ensi maanantaina menemme katsomaan “Dossia” sisaruksineen ja selvittelemme käytännön kuvioita kuntoon. Lauantaina 5.6. käymme sitten hakemassa pienen mukaamme. Sitä ennen kämppä kokee mullistuksia pentuaitojen, lattiapinnoitteen ja muun säädön johdosta - eikä taas kerran vähiten siksi, että löysin lisää koiperhosia ja tällä kertaa jopa yhden toukankin vaatekaapistani…

Muovilaatikoihin, seetriin ja koipalloihin pitäisi siis jostakin keksiä valuuttaa.Lisäksi tulevat kissan rokotukset, “kampaaja” ja feromonihaihdutin (sen pitäisi rauhoittaa Faustia pennun suhteen), koiran hinta (sijoitusnarttu on onneksi suhteellisen edukas),  pentupiikit ja ruoka, lattian pinnoite ja kaikenlainen sälä. Talutushihnoja, pari kippoa, pantoja ja muuta vastaavaa sentään on jo. Autovaljaita ei kannata kuulemma ostaa ennen puolen vuoden ikää, sanoi kasvattaja (koko alkaa olla siinä vaiheessa oikea) ja muutakin saa onneksi koottua tässä ajan mittaan, mutta nuo isommat summat muodostavat aikamoisen säädön - koska olen saanut viimeksi palkkaa maaliskuussa, alan olla pahemman kerran veloissa ja peeaa. Jotenkin tästä varmaankin taas selvitään ajan myötä, vaikka nyt vähän hirvittää.

Onneksi välillä saa katsella tälläisiäkin otuksia. Seuraavan kerran kuvia todennäköisesti toukokuun puolivälissä.

Vappukin, mokoma. Vie aikaa arkistossa istumiselta ja kirjoittamiselta. Huomenna lienee vielä pakko käydä lukemassa loitsuaineistot, oli vappuaatto tai ei, vaikka kotonakin pitäisi siivota ja perunasalaatit sun muut vappusapuskat jossakin välissä vääntää.

Kuukausi loppuu, sunnuntaina on työpäivä, eikä gradu ole lähelläkään valmista - tuskin edes puolivalmis. Motivaatio töihin palaamiseen ei ole nollassa vaan jossakin kaukana miinuksen puolella - stressi gradun suhteen on jatkuvaa ja ajatus pätkittäisestä työskentelystä sen parissa lähinnä ketuttaa. Pakko, kuitenkin. Ei tätä enää voi jättää roikkumaan, mutta missähän välissä se tulisi kirjoitettua, kun viikko sitten tajusin, että tiedän lyyrisistä runoista aivan liian vähän sanoakseni niistä juuri mitään. Lukemaan siis, ja tekemään tutkimushistoriaesseetä - jossain jännittävässä aika-avaruussolmussa, ilmeisesti. Jos töissä ei tarvitsisi keskittyä mihinkään, homma ei olisi ongelma, mutta koska eräs tietty nettijulkaisu roikkuu edelleen (eikä edes suuressa määrin minun vuokseni), on keskittyminen jaettava kahden eri projektin välillä. Ou jee.

Ajatuksia on, mutta keskittyminen ei tahdo riittää. Olen huhtikuun alusta ollut gradulomalla, joka saa minut jälleen kerran kaipaamaan akateemista vapautta sellaisissa määrin, että sydän on pakahtua. Melkein kaksi viikkoa siihen meni, että sain jälleen työstäni kiinni, mutta nyt jokainen muuhun hommaan kuluva päivä - jopa tunti - harmittaa, kiusaa ja stressaa. Päh, joku peli lauantaina, ei olisi aikaa keskittyä! Turku, schmurku, pitäisi käydä moikkaamassa väkeä ja hakemassa kauriinnahkoja, mutta sitten jää kaksi hyvää kirjoituspäivää väliin!

Eiköhän tämä rähinä tästä vielä ota hiljentyäkseen, kunhan minun pitäisi taas tehdä oikeaakin tutkimusta, ei vain laittaa muiden keräämiä tietoja omin sanoin peräjälkeen. Aika joka tapauksessa tulee loppumaan, kuten aina. Tällä kertaa kuitenkin minulla on gradun edes jonkinlaiseen järjestykseen laittamiseen ennen kesäkuun puoliväliä aidosti tehokas motivaattori, joka on jompikumpi noista ruskeista putkuloista täällä.

Sveitsissä, tarkemmin sanottuna Baselissa. Täällä on hyistä, mutta lumeton ja paikoitellen jo viheriöivä (krookuksiakin näin) maa voittaa silti Helsingin olosuhteet. Toivottavasti Italiassa olisi lähempänä kymmentä astetta, kuten ovat lupailleet…

Odottelen Hukkaa, joka on töiden jälkeen hakemassa autoa - lähdemme piakkoin ajelemaan kohti Alppeja, joiden kupeessa yövymme ja jatkamme sitten torstaina kohti Bolzanoa pitkin vuoriston kiemuraisia ja lumisia teitä. Bolzanossa meillä on sohvasurffauspaikka Cristinan (joka lupasi laittaa myös italialaista illallista!) luona, vaikkakin joudumme lähtemään jo todella aikaisin tytön aikataulujen vuoksi. Joka tapauksessa menemme yhden kieppeillä Etelä-Tirolin museoon treffaamaan pedatyyppejä, joiden kanssa minulla on sovittu tapaaminen - saavat hienoja lippiksiä tuliaisiksi… Illaksi koetamme päätyä Veronaan ja yöksi parikymmentä kilometria sieltä sijaitsevaan keskiaikaiseen pikkukaupunkiin, jossa meidät majoittaa Daniele -niminen hauskanoloinen nörttipoika. Lauantain ja sunnuntain välisestä sijainnista ja yöpaikasta ei ole vielä tietoakaan, mutta sunnuntai-iltana menen Zurichissa surffaamaan Karinin ja Benin luo, maanantaina käyn päivällisellä serkkuni perheen luona Richterswilissä ja tiistaina suuntaan takaisin kotomaan kamaralle.

Kallistahan täällä on - ostin silti ulkoilutakin, kun se oli reippaassa alennuksessa (oli se silti hintava) ja olen keräillyt tuliaisiksi lähinnä - mitäpä muutakaan - suklaata. Museoihinkaan en ole päässyt ilmaiseksi sisälle, eivät tunne täällä museotyöläisalennusta tai -ilmaisuutta, kuten muissa sivistyneissä maissa. Nukkekotimuseo oli henkeäsalpaava - aivan mielettömiä nukketaloja ja sen lisäksi erikoisnäyttely rakkaista viehtymyksenkohteistani viuhkoista. Laitan kuvia sitten kotona nettiin, mutta: viuhka, jossa on kuulotorvi! Ilmapuntari! Pistooli! Kävelykeppi! Piiska!… Näiden nerokkaiden kuriositeettien ohella näin kaikkea prinsessojen timanttiviuhkoista tavaratalojen mainosviuhkoihin. Upeaa. Baselin kaupunginmuseo oli sen sijaan pettymys; vaikka joissakin osioissa näyttelyn perustekstit löytyivät myös englanniksi, varsinaiset esinetekstit olivat lähes poikkeuksetta vain saksaksi (paitsi toisinaan selattavissa mukana kannettavasta painetusta pokkarista). Museo olisi ollut luultavasti parempi, jos noin puolet siitä ei olisi ollut remontissa, mutta opinpa nytkin Sveitsin kantoneista, porvareista, Kuolemantanssista ja reliikkirasioista.

Lähtö näkyy venyvän, mutta tiet ovat sentään Sveitsin puolella vielä isoja. Tänä iltana haaveilen saavani joko juustofondueta tai raclettea, mikä varmaan järjestyy Alppien rinteillä suhteellisen helposti.

Alpit ja Pohjois-Italia kutsuvat, sinne siis! :)

Ei ole hyvä. Ei vain jotenkin ole. En riitä, en ehdi, en saa aikaan, keskittymiskykyä ei ole nimeksikään ja kaikki se, mihin olen kuvitellut itselläni olevan kapasiteettia tai kykyä, tuntuu valuvan käsistäni jonnekin jaksamattomuuden railoon. Toiveet tulevasta rakoilevat, kun ympäristöni ei ole valmis mukautumaan siihen, mitä jalkaa polkien tahdon. Turha on sanoa, että  kuka vain voi toteuttaa mitä vain haluaa - voihan sitä, mutta useimmiten joutuu tekemään sen sitten ihan yksin.

Kevät, tuo vuodenajoista väsynein.

*Maanantai 22.2.2010*

Kirjoitan tätä kotikotona jokseenkin alistuneen huvittuneena. Talon lämpimänäpitoreissu osoittautui tiukaksi “mihin omakotitalon omistajan maaseudulla pitää varautua” -setiksi.

Eilen illalla saapuessani ei sentään enää satanut lunta, mutta sen sijaan parinsadan metrin tie postilaatikolta oli kinostunut, keskellä peltoaukeaa kun sijaitsee, parhaimmillaan yli puolen metrin nietoksiksi. Pimeässä autolta kohti traktoritallia tarpoessani vielä lähinnä nauratti hysteerisesti, mutta traktorissa hysteria vaihtui tiukkaan keskittymiseen - mistä tähän saa työvalot päälle?! Mitä näistä vivuista piti vetää levyä nostakseen?  Missä on sisätilan valo (en löytänyt sitä koskaan), jotta näkisin, missä kohtaa mikäkin vaihde on? Missä olikaan pakki? (Selkiyttääkseni: traktorissa on kaksi vaihdekeppiä, eli yhteensä periaatteessa suurehko määrä eri vaihdeyhdistelmiä eri nopeuksille. Olen tottunut ajamaan yleensä noin yhdellä yhdistelmällä).

Sain koneen triviaalisti käyntiin ja ulos tallistaan, mutta koska varsinaista lumen “kolaamista” levyllä (perälevyn avulla siis ikään kuin vedetään ja peruuttamalla työnnetään lunta) olen harjoitellut varsin vähän, käytin noin ensimmäisen 1,5 tuntia suojaisempien pihateiden aurailuun vaihtelevalla, mutta harjoituksen myötä paranevalla lopputuloksella. Kun tämän rupeaman jälkeen suuntasin vaikeammaksi arvioimalleni peltoaukeatielle, nousikin otsalle sekä tuskan- että oikea hiki (hytti lämpenee kivasti, varsinkin jos päällä on kunnon talvivarustus). Lunta oli niin paljon, että ketjuton traktori ei yksinkertaisesti tahtonut jaksaa kinosten läpi edes levy ylhäällä. Pari kertaa olin päätyä paksun lumen viemänä ojaan, mikä olisi ollut tappiollista, koska traktoria nostamaan olisi tarvittu vähintäänkin toinen traktori, mutta nysvän jälkeen sain koneen oiottua.  Peltoaukeaprojekti ottikin sitten sellaiset 2,5 tuntia - ja  matkaa oli tosiaan se 200 metriä… “Perkele, ihan hyvä!”, totesin kello 23:40 ja peruutin koneen talliin.

Olin pitänyt pari pysähdystä pihalla laittaakseni yli vuorokauden -15:ssa lämmittämättä pärjäilleen talon lämpiämään ja lisätäkseni puita tulipesään. Sisään tullessani olin totaalisen kuitti sekä henkisesti että fyysisesti, kolauttanut käteni ja väsyttänyt jalkani traktorin jäykkiä ja ergonomisesti minulle liian kaukana olevia polkimia painellessani (kuka on tehnyt etu- ja takajarrun välisen etäisyyden noin leveäksi, jalkani ei ylety kuin tähtäämällä molempiin samanaikaisesti!). Talo kuitenkin lämpisi varsin hitaasti, joten puoli yhden aikaan totesin, että mikäli en lämmitä vähän keittiön valurautahellalla, jäädyn yöllä. Niinpä odottelin vielä tunnin hellan puiden joltisenasteista palamista ja laitoin lisäksi kellon soimaan puoli kolmelta yöllä lisätäkseni yhden pesällisen puita.

Yöllä lisätessäni jo pannuhuoneessa vähän ihmettelin, miksi uunin ympärillä oli vettä. Pohdin, että ehkä se on valunut puista tai jokin hana vähän falskaa ja palasin takaisin nukkumaan. Aamuyhdeksän jälkeen, kun isä oli herättänyt minut soittamalla Kanarialta siitä, miten lumilinko kiinnitetään traktorin perään, menin sytyttämään jälleen yhden pesällisen. Noin tunnin päästä havahduin lukemisistani ensin ihmeelliseen, hieman kimeä-äänisen koiran haukkua muistuttavaan ääneen, ja sitten pannuhuoneesta kantautuvaan outoon ja kovaääniseen rutinaan ja pulinaan. Koska pannuhuoneen infernaalisesta metelistä em kyennyt päättelemään muuta kuin että ääni tulee ehkäpä eräästä katon putkesta, totesin tilanteen sen verran fataaliksi, että isälle soittaminen oli luvallista ja suorastaan suotavaa. Isä päätteli, että kummallinen pulina oli yksinkertaisesti veden kiehumista putkessa, ja välillä kuuluva muunlainen metakka tuli ehkäpä kiertovesipumpusta, joka oli jo syksyllä välillä hieman reistaillut. Ohjeet saatuani naksuttelin kytkimiä, kääntelin nappeja ja loppujen lopuksi hakkasin kattoputkessa olevaa pumppua kirveen hamaralla, mutta ääni ei loppunut. Niinpä sain ohjeet soittaa tutulle putkimiehelle, joka systeemin on meille aikanaan asentanutkin.

Kyösti - joka sivumennen sanoen kuuluu minun elämässäni ihmisiin, joka on ollut olemassa Aina - oli sattumalta lähiseudulla ja tuli viimein toisen työkeikkansa jälkeen puoli seitsemän maissa illalla todeten, että kahdeksankymmentäluvun alussa asennettu pumppu oli finito (ja että isän systeemeistä osa on ajalta ennen Aatamia). Niinpä Kyösti ajoi kotiinsa, haki toivottavasti suurin piirtein vastaavan kappaleen ja on nyt pannuhuoneessa nakuttelemassa.

Voin kertoa, että 80 neliön omakotitalo kylmenee yllättävän nopeasti erityisesti tuulenpuoleisilta huoneiltaan. Olen istuskellut iltapäivästä asti läppäri edessäni keittiön työtason ääressä ja lämmitellyt selkääni puuhellan lämmössä. Mitäpä tekisikään ihminen ilman vanhoja konsteja tekniikan prakatessa.

–

* Seuraavana päivänä:*  Tarina päättyi suhteellisen onnellisesti. Uusvanha pumppu toimii ainakin vielä, ja onnistuin peräti käymään noin kahden minuutin suihkussa jopa pesten hiukseni (tosin vesi kylmenikin sitten vauhdikkaasti).  Aamulla ei ollut satanut kovinkaan paljoa lunta, joten pääsin liikkeelle lähes aikataulussa ja ehdin melkein ajoissa töihinkin. Broidi huoltaa taloa perjantaihin asti, kunnes siirrymme jälleen huudeille.

Otsikko noudattelee erästä Mentalwearin paitaa.

Puuh-puuh-puuh - työpäivä tietokoneen ääressä saa muistamaan koko ajan uusia opeteltavia asioita ja keskeneräisyyksiä. Syksyllä alkava Ötzi-näyttelymme kun sisältää osin minun tekemiäni työnäytöksiä ja erinäisiä työpajoissa tehtäviä juttuja, joita minun pitäisi tässä seuraavan parin viikon aikana, ennen seuraavaa pedakokousta, kehitellä. Kun tekstiilityöt eivät voi olla ainoa puuha, vaikka lampaat vasarakirveskulttuurin aikoihin Suomen alueelle saapuivatkin, pitäisi pohtia jotakin riittävän helppoa opetettavaa ja hankkia niihin materiaalit. Olen jo pitkään halunnut itse opetella punomaan pajukoreja, mutta materiaali pitäisi käydä keräämässä palttiarallaa Nyt, eikä lumen määrä pusikoissa oikein rohkaise puuhaan. Jos olisin jollakin hämmästyttävällä kaukonäköisyydellä tajunnut käydä viime kevättalvella niittämässä rannastamme järviruo’ot, olisi minulla nyt täydellistä ruokomateriaalia mattojen ja muun punomista varten, mutta kuka kuvittelee minun kykenevän moiseen ennaltasuunnitteluun? 

Ajan huomenna töiden ja jättilumipyryn jälkeen kotikotiin lämmittämään taloa isän ja äidin ollessa ulkomailla. Sunnuntai-ilta kuluneekin rattoisasti, kun ensin jätän auton postilaatikolle, tarvon lumessa 300m traktorille, auraan pihatiet ja autotallin edustan, haen auton,  laitan ensimmäisen pesällisen uuniin, sytytän keittiön hellan lisälämmön saamiseksi ja käyn vielä pari kertaa lisäämässä pannuhuoneessa. Maanantaina pitää sitten aurata vielä mökkitiet ja serkun piha. Helsinkiin palaan tiistaiaamuna, illalla broidin pitäisi olla jo pitämässä taloa lämpöisenä. Palaan sitten perjantai-illasta tiistaiaamuun kestäväksi ajanjaksoksi Porvooseen toistamaan suurin piirtein samaa kuviota, tosin tällä kertaa Pekka ja kissa seurani ja toivottavasti vähemmällä lumella. Näiden reissujen aikana minun pitäisikin sitten käydä kahlaamassa niiden pajujen ja ruokojen perässä, josko hommasta tulisi edes jotakin. Huhtikuun gradunteon lomaan olenkin jo sitten sopinut peurannahkojen hakureissun Turkuun - muutenkin kalenteri näyttää täyttyvän uhkaavasti. Milloinhan se gradu oikein sitten ehtisi edetä jonnekin?…

Huh. Jos jatkaisi töistä panikoimista, tai ainakin oikolukemista.

Monet käyttävät laulujen sanoituksia blogiteksteissään kertoakseen mielentiloistaan. Niin minäkin tein vielä parisen vuotta sitten, mutta jotakin on muuttunut: kun elämässä on mutkia tai ylä- ja alamäkiä, musiikki on paljon helpompaa ottaa tuntojen tulkiksi kuin suhteellisen tasaista maantietä kuljettaessa. Olen silti miettinyt musiikkia paljon, erityisesti sellaisia kappaleita, jotka tuovat minulle syystä tai toisesta voimakkaasti paikkoja ja tunnetiloja mieleen - jotkut toisiaan muistuttavia, jotkut vahvoja ja erityisiä.

Aloitan sarjani Gåten Inga Litimorilla. Gåte oli minulle uusi tuttavuus, johon uppouduin kolmisen vuotta sitten, samana syksynä, kun lähdin toiselle Bäckedal -jaksolleni Keski-Ruotsiin. Koko Gåten Jygri -levy liittyy minulla voimakkaasti tunnelmiin syksyisessä ja talvisessa Härjedalenissa, Bäckedalin rauhassa käsitöihin keskittymiseeni, vieraan kielen keskellä tapahtuvaan, itse tiedostettuun ja jopa haluttuun erakoitumiseeni ja vahvaan tietoisuuteeni siitä, että elin mahdollisesti viimeistä täysin kädentaitoihin uppoutumisen mahdollistavaa kauttani.

Jygrin voimakkain mielleyhtymä minulla kuitenkin liittyy Inga Litimor -lauluun. Siinä ajan pitkin pitkää, loivasti kaartelevaa härjedalilaista maantietä uskollisella Micrallani ja kuuntelen autostereoista kyseistä kappaletta. On syksy, kenties syyskuun loppu tai lokakuun alku, ja aurinko paistaa matalalta, mutta voimakkaan sinisellä taivaalla kirkkaasti hehkuen. Puut ovat punaisia, ruskeita ja keltaisia mäntyjen ruskeiden runkojen ja kuivan kangasmaaston lomassa. Kauempana tiestä kohoavat kuusia kasvavat vaarat, Svegin kohdalla kuitenkin vielä suhteellisen matalat. Mielentilani on erityinen - tyyni, hetkessä elävä, kaiken ympärilläni hyväksyvä, mutta silti melankolinen. Olen tässä, olen matkalla, olen liikkeessä, mutta silti paikallani.

Då gjekk det bod at Inga må trø for kongjens stol
og kveda alt som lyser av liv og ljos og sol.

Ho kom seg til kongshall i skor frå finnegarn
med hjartebank i bringa det bar for kongjen fram.

“Fribore namn og æra deg kongjen gjeva vil;
no, Inga, kan du syngje som best det høver til.”

“Takk, stor er kongjens æra, song fugelen på kvist;
men betre være elska, veit mannebarnet visst.”

“So høyr eit ord, mitt siste: Eg byd deg brudelin.
Det er den unge kongjen som sjølv må verta din.”

“Men då må kongjen veta han ikkje skjemmast tarv;
for eg er kongjedotter, og han sit i min arv.”

Og der vart vigsle-veitsla, og songen auka på,
og hev’kje nyst dei slutta, så varer det endå
-aldri nokon kunne kvea som ho Litimor den unge og den vene

(Gåte: Inga Litimor)

Kas, ylläriflunssa on iskemässä - kuumetta kertoo mittari olevan 37,4, mikä on minulle jo tasan asteen normilämpöä korkeampi määre. Siitä ja hyvistä asioista hypettämisen aiheuttamasta potentiaalisesta huono-onnisuudesta (tämähän kuuluu suomalaiseen perinteeseen) huolimatta on raportoitava kaksi voittaja-asiaa. Sain sekä kodin että pomon puolelta siunauksen (ja ensimmäiseltä nimenomaan sen rahoituksen) olla huhtikuu kotosalla gradun parissa (se onkin sitten pakko saada tosi hyvään kondikseen silloin!). Tämän ohella varasin lentoliput Zurichiin - olen 8.-16.3. siis Sveitsin ja Italian maaperällä. Yhdistelmä (rahattomuus ja matka) kuulostaa omituiselta, mutta yritän maksaa tuota gradurahaa erissä sitten takaisin päin vanhemmilleni, kun taas palkkaa saan. Lisäksi tajuntaani upposi viimein kunnolla, että syksyllä alkavassa Ötzi -näyttelyssä saan tosiaankin taas nykertää työnäytöksiä ja keskittyä rakastamaani esihistoriaan noin muutenkin, joten eihän tämä työ nyt niin turhauttavaa olekaan. Luntakin on ja kunnon pakkanen ja kaikkea, ja vaikka euroa pitää venytellä, seurauksena on kuitenkin maaliskuinen matka, jonka jälkeen kesään ei enää olekaan niin pitkä aika!

Parhaita tammikuita vuosiin, luulen, ihan puhtaasti näiden asioiden ansiosta. Yleensä olen ollut viime vuosina huomattavasti harmaampi, vaikkei tunne toki täysin poissa ole nytkään. Aaltoja, ailahtelua, jotain.

Teenpä tämän nyt sitten kuitenkin, vaikka vuosi on jo hyvällä aluillaan.  Ensi vuonna on taas hauska katsoa, mitä sitä on tullut sanottua.

Vuosi 2009

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Neuloin elämäni ensimmäisen sukan ja kävin mm. Kalajoen hiekkasärkillä. Minulla oli myös elämäni ensimmäinen, kuukauden mittainen, palkallinen kesäloma!

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tee niitä.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kavereista useampikin, mutta ns. lähipiiristä ei kukaan.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Lempitätini, joka oli jo 84-vuotias, kuoli alkukeväästä. Erityisen läheisiä emme silti olleet.

5. Missä maissa kävit?
Tanskassa, mutta siihen se sitten taisikin jäädä.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Koiran! Valmistuneen gradun ja maisterin paperit.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Öh, päivämäärät. Jaa että aina? Omat synttärini? :)

8. Mikä oli suurin saavutuksesi vuonna 2009?
Saavutin aika vähän. Ihan liian vähän.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En laihtunut enkä saanut gradua etenemään. Jos edes jompikumpi olisi onnistunut, mutta ei…

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Käsi vaivasi edelleen, joskin fysioterapia auttoi suuresti. Niska-hartiaseutu on ikiongelma. Kesällä alkoi myös aurallinen migreeni - ilman pahaa päänsärkyä tosin - ja koko syksyn on tuntunut, että silmissä on jotain vikaa. Laalaa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Mustat Teema -ruokalautaset ja tarjoiluvati <3

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Eräiden kavereiden ja Karoliinan lampaiden. :)

13. Kenen käytös masensi?
Yhteiskunnan valtaapitävien, parin kaverin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Vuokraan ja sen jälkeen ruokaan, edelleen. Sisustusjuttuihinkin meni aika paljon.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Koiranpennunottosuunnitelmista! Gradusta silloin kevään kotona vietetyn gradukuukauden aikana. Pieni Runotyttö oli myös ihastuttava tv-tuttavuus.

16. Mikä laulu / levy tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Cantata Sanguin debyytti Rituals and Correspondence in Constructed Reality.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Aika samoissa, yhä.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Ehkä vähän rikkaampi, mutta kaikki tuleva menee edelleen velkoihin ja muuhun.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Gradua. Nukkumista. Liikkumista.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Satunnaista netissäroikkumista ilman järkevää tarkoitusta.

20. Kuinka vietit joulua?
Perinteisesti. Olimme Pekan ja kotiväkeni kanssa Porvoossa aattona, Pekan perheen luona joulupäivänä ja jo ties monentena vuonna rääppiäisissä RistoSuvilla tapanina.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Rakastin.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?
Buffy, jota sain katsottua jo viidenteen kauteen. Pieni Runotyttö oli kyllä aika ihq myös.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En vihaa ylipäänsä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Watersin Fingersmith jäi mieleen, samoin tietokirjallisuutta edustava Työteliäs ja uskollinen. Luin ihan liian vähän, valitettavasti.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
The Old Dead Tree oli aika kova uutuus, ja todellinen satunnaislöytö.

28. Mitä halusit ja sait?
Kesäloman!

29. Mitä halusit muttet saanut?
…tarvitseeko enää sanoa mitään siitä gradusta? Lisää rahaa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Apua, ei voi muistaa… Mitä ihmettä kävinkään katsomassa? Nyt ei vain tule mitään mieleen.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Liian vanha. Kävin perinteikkäästi ystäväjoukon kanssa syömässä, tällä kertaa ravintola Fezissä. Ruoka oli hyvää, mutta palvelu hidasta. Jatkoille mentiin Marian Helmeen.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
…edistyminen siinä g-sanaan liittyvässä työssä. Uusi työpaikka.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Hämmästyttäviä määriä värejä! Mustan kanssa jopa turkoosia ja vihreääkin lilan ja punaisen lisäksi!

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Tulevaisuudensuunnitelmat tuolla jossakin kaukana vuosien päässä.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Loppuvuodesta Anttilan lupaamat tukirahat sikateollisuudelle eläinoikeusjärjestöjen paljastusten jälkeen. Voi tsiisus, oikeasti, missä noiden tyyppien eettinen ja moraalinen omanarvontunto luuraa?

37. Ketä ikävöit?
Vanhoja aikoja, saavuttamattomia asioita.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Tapasin kyllä jo aiemmin, mutta tutustuin kunnolla vasta vuoden 2009 aikana - Antti saanee pointsit tällä kertaa.

Iip.

(Tässä postauksessa on monta linkkiä lisäinformaatioon kuvien tai tekstin muodossa. En halua mainita nimiä liian suoraan, ettei tekstini näkyisi turhan korkealla hauissa.)

Koiranottosuunnitelmani synty lienee jo melkein kymmenen vuoden takana. Joskus vähän yli parikymppisenä tapasin maailman kauneimman koiran Taigan ja päätin, että paimensukuinen lapinkoira on myös minun koirarotuni: koiran näköinen, arkaainen, karvainen, ihmisystävällinen mutta silti ovela ja omapäinenkin. Koirakuume on välillä laantunut, välillä lisääntynyt, mutta missään vaiheessa se ei ole poistunut. Luojan kiitos tuo nykyinen siippani on riittävän koiraihminen hingutakseen itsekin pentua. Pahan rajoituksen olen kyllä siltä taholta saanut: gradu pitää tehdä, ennen kuin pentu saa tulla.

Joulun alla ystäväpariskunta kuitenkin meni tekemään kriittisen vedon ja ottamaan itselleen belgianpaimenkoiranpennun. Tämän seurauksena minulle kävi ns. perinteisesti ja laitoin postia jo aiemminkin löytämääni länsiuusmaalaiseen kenneliin, jonka pitäjät vaikuttavat riittävän täyspäisiltä, nuorilta ja hauskoilta (ja toinen on vielä folkloristikin!).  Ja niinpä niin, pentusuunnitelmia oli kevääksi, ja ehkäpä suorastaan “valitettavasti” juuri sellaisesta yhdistelmästä, mistä olen haaveillut. Molemmat vanhemmat ovat parkin/riistanvärisiä ja hyväluonteisia, emo kuulemma oikein toimiva ja rauhallinen kaupunkikoira, vaikka sen perhe (sijoitusnarttu kun on) harrastaakin ilmeisesti myös vaellusta. Lisäksi kennelinomistajatyttö oli itsekin sitä mieltä, että sijoitusnarttu voisi sopia myös meille oikein hyvin, aivan kuten olin aiemmin toivonutkin.

Ja nyt, itse asiassa eilen, sain mailia, että Unna-emokokelaan juoksu on alkanut. Jos kaikki menee hyvin, astutusta koetetaan parin viikon kuluttua. Sitten alkaakin jännittäminen - ja jos sopiva narttupentu ilmoille putkahtaa, meillä saattaa olla heinäkuun alussa pieni ja pörröinen otus huolehdittavanamme! (Täältä löytyy hyvää esimerkkikuvitusta emon omasta pentueesta - etenkin viimeisen otsakkeen alaiset kuvat ovat maailman söpöimpiä)

Iip.

Sitten pitäisi vielä joku gradu pulauttaa tässä muutaman kuukauden sisään ulos… Öh.

Ihan pakko jakaa tämä nyt tähänkin mediaan, vaikka FB saikin jo oman osansa. Menin katsomaan mahdollisesti omistajaa vaihtavia huonekaluja Haagaan ja jumituin sohvannurkkaan lukemaan Suomen Runotar -opusta (1945) odottaessani Jenniäkin saapuvaksi paikalle. Kyseisessä kirjassa esitellään suomalaisia runoilijoita eri aikakausilta kansanrunoudesta Gananderiin ja Leinoon lyhyin, ajalleen tyypillisen paatospainotteisin runoilijakuvauksin. Seuraava kuvaus kansantaiteilija Konsa-Heikistä kuitenkin pysäytti (ja purskahdutti) - näin kiteytynyt elämäntarina voitaisiin minustakin vielä joskus julkaista:

Heikki Väänänen (kansanom. nimi Konsa-Heikki)

Eli v. 1800 vaiheilla, kierteli iloisena pelimannina paikasta toiseen, lauloi ja soitti viulua. Tiedetään olleen työmiehenä Oulussa. Kuoli juovuksissa leivinuuniin. –

Yhyhyy!… Suunnitelmissa on ollut jo aika pitkään käydä moikkaamassa Hukkaa Sveitsissä tämän kevään kuluessa. Olen jatkuvasti tolkuttanut itselleni, että juujuu, hyvä on mennä välillä johonkin muuhunkin maahan kuin Britteihin, vaikka saarivaltion seireeninkutsu soikin jatkuvasti korvissani - miten voinkin olla niin rakastunut niin järjettömään valtioon?… Joka tapauksessa saan pidellä itseäni tosissani nyt lentolippujen hintoja katsoessani. Blue1 lennättäisi Lontooseen halvimmillaan 80 eurolla per suunta! Nyyh! Geneveen lentäminen maksaa joka tapauksessa vähintään 153 e/suunta, joten reissusta tulee siinä mielessä kalliimpi - tosin yritän tolkuttaa itselleni ankarasti, että ensinnäkin majoitus Hukan luona ja mahdollisesti sohvasurffaten on halpaa tai suorastaan ilmaista ja Sveitsin lisäksi aikomuksena on ajella Alppien (oikeita vuoria!) yli autolla ihmettelemään sekä Ötziä omassa museossaan että muutenkin Pohjois-Italiaa - minähän en ole ikinä noin etelässä käynyt. Kaikki realismi ja innostus minussa on kyllä Sveitsin ja Italian puolella, mutta mikä ihme minua vain vetää kylmään, kalliihkoon (no sitä on kyllä Sveitsikin) ja vetoisaan Britanniaan? Aivan älytöntä.

Joo, yritän kovasti kyllä päästä sinne Sveitsiin, mutta jos yhtäkkiä mielenhäiriössä hyppäänkin Lontoonkoneeseen, sanokaa minun sanoneen. Puh.

***20 minuuttia myöhemmin:

Hups, onneksi Hukka pointtasi minulle, että Zurichiin pääsee edelleen Blue1:llakin maaliskuussa noin 80-120 eurolla/suunta. Hyvä niin, ei tule kaivattua liikaa Lontooseen.

Mennyt vähän satunnaiseksi tämän blogaaminen - sekä aihepiiriltään että ajankohdiltaan. Pitääpä kuitenkin nyt linkata mainio, FB:ssä kiertänyt Elävän Arkiston blogijuttu, jossa puututaan etnisyyden ruotimiseen uutisoinnissa: Vakkasuomalainen luterilainen pahoinpiteli vaimonsa. Enpä tuota paremmin osaisi sanoa. Lueskelin joskus aattopäivällä Hesarin netistä Sellouutisointia ja vetäisin pavun sieraimeen välittömästi lukiessani Marketta Kokkosen kommentin siitä, kuinka maahanmuuttajien kotouttamisen suhteen Espoossa on nähty vaivaa. Miten maahanmuuttajuus nyt tälläkin kertaa muka liittyy selvään mustasukkaisuusdraamaan, jonka syypäänä olisi aivan yhtä hyvin voinut olla kuka tahansa, ikään, sukupuoleen tai etnisyyteen katsomatta?!

Samoin tänään hermostutti Metro-lehden toteamus siitä, kuinka ampuja oli “paha” - ehkä niinkin, ainakin toisten ihmisten tappamisen suhteen, mutta itseäni mietityttää pahuuden sijaan enemmän taustalla oleva inhimillinen tragedia - mustasukkaisuuden tuoma hulluus, joka ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin yli järjen rajojen. Omaa näkemystäni pahuudesta edustaisi paremmin jokin huvikseen tyyppejä ampuva henkilö, joka pakenisi Bahamalle myhäilemään tekoaan, omaa valtaansa ja muiden heikkoutta eikä lainkaan tappaisi itseään.

Ei tästä aihepiiristä kuitenkaan sen enempää, muuten tulee uusi hermostus. Jonakin päivänä tosin aion kiihdyttää itseni vielä pyhään raivoon kirjoittamalla sioista, kanoista ja nykyisen suurtilamaatalouspolitiikan aiheuttamista ongelmista. Mutta en nyt.

Tein mainion FB-testin, jonka tulos on pakko jakaa tännekin:

What kind of historical reenactor are you?

 Tiuku took the What kind of historical reenactor are you? quiz and the result is The Nerd/archaeologist

Congrats, you’re the Nerd/archaeologist. The Nerd is easy to spot. Take a look at his or her clothing. If it looks okay, have a closer look. If it still looks okay (handsewn seams are indicative of the Nerd), you have almost certainly caught yourself a Nerd/archaeologi…st. If you’re still not convinced, ask them what they’re wearing. If the answer is “I’m wearing a Houppelande taken from les très riches heures de Duc de Berry in melton wool, pure wool of course, and lined with miniver” then you know you’re talking to the nerd. Good documentation is clearly indicative of the nerd. What makes the nerd tick is a genuine desire to explore his or her period, and if the historical sources are scarce they might use an ethnografical paralell or some experimental archaeology, but they’ll always be quick to point it out to the modern attendants of the events. Related to: the SCA-styler, the Craftsman.

Mahani muistuttaa tällä hetkellä pääsääntöisesti palloa kaiken jouluruoan sisään ahtamisen ansiosta. Iltasella irtoamme vielä rääppiäisiin, joten ei se syöminen tähän lopu. Joulun paras anti on ehdottomasti hyvä ruoka, vaikka tämä aattoillasta alkava rauhaisa hengailu seuraakin perässä hyvänä kakkosena.

Pukki toi tullessaan meille muun muassa kirkasvalolampun, jonka valopiiri uhkaa nyt syödä voimaa joulukuusen leppeänkeltaiselta loisteelta. Eipä sinänsä, kirkasvalolampun voi rauhassa sammuttaa illan lähestyessä.  Aurora-lampun valo kylläkin on makuuni kovin valkoista, mutta sille ei toki kirkasvalossa mitään mahda - onneksi tuota voi myös himmentämällä käyttää tavallisena pöytälamppuna.  Valokajossa onkin hyvä mussuttaa kettukarkkeja ja suklaata, neuloa vähän sukkaa ja/tai lukea Westön Älä käy yöhön yksin -romaania, vaikkakin olen sortunut melkeinpä useammin äidin hyllystä vihdoin viimein muistaessani lainaamani Mary Oljen kauneimmat käsityöt -kirjan kuolaamiseen. Opettelen ihan hetikohtanyt tekemään kirjoneuleita, ihastuttava kirja sellaisilla kansanomaisilla kuoseilla, joita rakastan - ja ohjeistuksella, jota tälläinen tumpelokin ymmärtää! Kaapissa olisi graavilohta ja sienisalaattiainekset sekä kaikkea muutakin herkullista, mutta tässä vaiheessa täytyy valitellen todeta, että silmä kyllä söisi, mutta vatsa ei vedä.

Kaksi päivää vapaata jäljellä. Töihin palaaminen ahdistaa ja raskas tammikuu alkaa jo uhkailla nurkan takaa lähestymisellään. Uudenvuoden juhlistamisen suunnitelmat onneksi ilahduttavat edelleen; pienellä porukalla täällä kotosalla herkuttelu houkuttelee suuresti. Toivottavasti keväiset Sveitsiin ja Italiaan liittyvät suunnitelmat etenevät jossakin vaiheessa, että voisin tuntea tammikuun läpi ryömimiselläni olevan jonkinlaisen suunnan. Toisaalta, suuntaa antaa myös yllättävän lähellä toteutumistaan oleva karvakorvavauvahaave - kunhan vain saisin tartuttua siihen graduuni…