Tiuku

Ihan pakko jakaa tämä nyt tähänkin mediaan, vaikka FB saikin jo oman osansa. Menin katsomaan mahdollisesti omistajaa vaihtavia huonekaluja Haagaan ja jumituin sohvannurkkaan lukemaan Suomen Runotar -opusta (1945) odottaessani Jenniäkin saapuvaksi paikalle. Kyseisessä kirjassa esitellään suomalaisia runoilijoita eri aikakausilta kansanrunoudesta Gananderiin ja Leinoon lyhyin, ajalleen tyypillisen paatospainotteisin runoilijakuvauksin. Seuraava kuvaus kansantaiteilija Konsa-Heikistä kuitenkin pysäytti (ja purskahdutti) - näin kiteytynyt elämäntarina voitaisiin minustakin vielä joskus julkaista:

Heikki Väänänen (kansanom. nimi Konsa-Heikki)

Eli v. 1800 vaiheilla, kierteli iloisena pelimannina paikasta toiseen, lauloi ja soitti viulua. Tiedetään olleen työmiehenä Oulussa. Kuoli juovuksissa leivinuuniin. –

Edellinen työväninää sisältänyt postaus ei ilmeisesti kelvannut kaupungin tietokoneelle, koska koko Firefox meni jumiin. En siis nitise, jos vaikka nyt toimisi paremmin. Töiden suhteen joka tapauksessa on viimeinen viikko sisältänyt tiukkaa palo- ja pelastusalan materiaalin omaksumista, vaikka edelleen tuntuu, että en osaa mitään muuta kuin historiajuttuja (pitäisi siis osata vastata kysymyksiin ja valistaakin). Ensimmäinen opastus on ensi tiistaina ekaluokkalaisille, hui.

Muuten elämään kuuluu periaatteessa auringonvalon jonkin verran lisäämää jaksamista, Neonhämärän kolmanteen isompaan peliin valmistautumista, ompeluprojektien pohtimista ja rahahuolia. Päätimme sitten lähteä synttäreideni jälkeisenä viikonloppuna Köpikseen, mikä verottaa budjettia - tämän kuukaudenhan olen elänyt käytännössä Pekan rahoilla, kun maaliskuun kotikuukaudesta ei yllättäen kertynyt palkkaa.

Syntymäpäivä aiheuttaa myös ahdistusta. Ravintolaillallinen on perinne, mutta osa ystävistä pyrkii ilmeisesti luistamaan säännöllisen D&D -pelin varjolla, minkä koen kieltämättä pienenä henkilökohtaisena loukkauksena nimenomaan noiden pyöreiden vuosien täyttämisen vuoksi. No, kaipa raflassa voi pienemmälläkin joukolla olla.  Jotakin olisi tavallaan ollut kiva järkkäillä, mutta perjantaina moni menee toiseen juhlaan ja lauantaina lähden ulkomaahan, enkä joka tapauksessa halua järjestää mitään bileitä. Ilmeisesti synttärikalja kyseisenä iltana on toimivin optio, vaikkakin sieltäkin pitää palata kotiin järkevään aikaan, koska seuraava päivä on jälleen töissä täynnänsä opastuksia (kuten myös itse synttäripäivä). Rasittaa tämä oma itse, joka tahtoo aina viettää kaikenlaisia kissanristiäisiä eikä osaa vain sivuuttaa asioita tekemättä niistä numeroa, kuten monet muut. Mutta kai tämä tästä. Ehkä pojat järkkäävät vielä ne 300-bileet, joista on ollut puhetta. Pitäisi tosin laihtua rutkasti siihen mennessä.

Selvisi muuten myös, miksi talomme näyttää erilaiselta kuin muut kadun varrella sijaitsevat jugend-ihmeet: ainoastaan alemmat kerrokset (esimerkiksi meidän <3) ovat alkuperäisasussaan. Hesarin Kertomuksia Helsingin kortteleistakin sanoo seuraavaa:

Vilho Penttilä suunnitteli kolmikerroksisen asuintalon 1905. Gösta Juslénin suunnitelmien mukaan rakennusta korotettiin kerroksella 1935. Jatkosodan pommituksissa pahoin vaurioitunut rakennus korjattiin sodan jälkeen 1945,  ja sitä korotettiin kahdella kerroksella.

Ha. Ei ihme, että talo näyttää yläosaltaan uudemmalta ja tylsemmältä kuin sen viereiset rakennukset!

Hups, tuli vähän puun takaa, että minun pitää huomenna opastaa historianopettajia Albergan kartanossa. Ei tässä muuta, mutta alkuviikon flunssa (joo, taas) vei äänen aika tehokkaasti ja olen edelleenkin hyvin matala, kröhisevä ja käheä. Katsotaan, mitä huomisen kahdesta opastuksesta tulee. Toivottavasti ei tarvitse puhua Albergan pihalla.

Siihen liittyen selailen nyt Kirsti Gallen-Kallelan muistelmia, joissa kerrotaan 1910-luvun taloudellisista vaikeuksista sekä Gallen-Kalleloiden että näiden Albergassa asuneen isoäidin Aina Slöörin taloudessa:

“Ei Albergan kartanossakaan rehennelty. Kartanon tuotteet: maito, kukat, hedelmät, vihannekset, vietiin torille, eikä niistä saatu suuria tuloja. Kukaan suvusta ei ollut liikenero. Kerran eräs rouva soitti kartanoon ja väitti saaneensa pelkkää kermaa maidon sijasta- Mikko-eno (hän oli opettajana ruotsalaisessa kauppakoulussa) hoiteli näitä asioita sivutöinään ja oli mielissään siitä, että Albergan maito oli niin rasvaista. Hän ei osannut ajatella niin kuin maitokuski Skogströmskan, joka viedessään maitoa kärryillä Helsinkiin sekoitti siihen vettä maantienojasta. Asia paljastui, kun maidosta löytyi sammakonpoikasia…”

(Kirsti Gallen-Kallela: Muistelmia nuoruusvuosiltani 1896-1931, s. 78)

Pietarissa asui 1800-luvulla 15 000-20 000 suomalaista erilaisissa töissä. Greta Karste-Liikkanen lainaa Suomalainen-lehteä vuodelta 1846:

“Kyökkipiijat (keitättäret) Pietarissa ovat enimmäksi osaksi suomalaisia: ne ovat puhasluontoiset, ja ellei pääkaupunki ole heitä pilannut, uskolliset ja kunnialliset, mutta piammittain ovatten kaikki syömmikköjä ja äkä-perttyjä ja tuloovat vanhuuellaan koko korvettavasti torapuheliaisiksi … Kahviapa juovatkin oikeen juomahimolla, eivätkä mänek palveluksehen semmoiseen taloon, kussa sitä kerran päivässä pienellä kupilla tarjotaan.”

(Karste-Liikkanen Greta (1968): Pietari-suuntaus kannakselaisessa elämnkentässä 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1918.)

Tykkäsin kovin kovasti tästä “kun mun tuttuni tulisi” -aihelman runosta. Vaikka eeppisyydessään “vaik ois vierus verta täynnä” -versiot ovat toki hienoja, tässä nimenomaisessa toisinnossa on jotakin äärettömän realistista ja arkipäiväistä ja sitä kautta koskettavaa.

Kuin miun tuttuni tulisi,
Ennen nähtyni näkyisi,
Kohta suuta suikkajaisin,
Levittäisin leukapieltä.
Mutt’ ei kuulu kultaistani!
Sitt’ on illalla ikävä,
Maata pannessa pahempi,
Äsken yöllä äitelämpi,
Havaitessa haikiampi,
Kopra tyhjiä kokoopi,
Käsi vaatiipi valetta.
Aina aikahan tulisin,
Waan on vaiva aamusilla
Muihen työlle työnnätessä,
Muihen liittäissä levolle,
Olla yötä yksinänsä,
Sängyssä ukottomassa:
Ei kutaana kumppalina,
Kuka suuta suikkajaisi,
Kuka syyhyttäis’ sivuja,
Kupeita kutkuttaisi.
Kosk’ei kuulu kultaistani
Kolkkavan kodan edessä,
Puita pilkkovan pihalla,
Werähillä vestelevän,
Alla ikunan asuvan.
Tule, turko, tuutuhuni,
Astu, armas, sänkyhyni!
Enpä kauvan kutsukkana,
Kyll’ sen luonto luoksein tuopi,
Weri vierehen vetääpi.
Sitte tuutuun tultuasi:
Liki, liki, lintuiseni!
Kuki, kuki, kultaiseni!

VI1: 594. Juva. Ahlman, F. F. n. 84. - 1858.

No niin, kaikki vauvoja tai pikkulapsia lähipiirissään omistavat voivat sitten alkaa laulaa vanhaa, tuttua tuutulaulua näillä lähes tutuilla sanoilla:

Tuut, tuut, Tupakka-Ulla,
Mistäs tiesit tänne tulla?
Tiesinpä tulla tietä myöten,
Kangasta myöten kapotella.
Pappilassa oli vihanen koira,
Purasi lapselta jalan poikki.
Lapsi juoksi tätilään.
Täti leipoi suuren leivän,
Pani paksulta voita.

SKVR: VI11921. Enonkoski. Kaltiala, J. P. n. 52. -1913.

Tunnustaako joku lainanneensa minulta vuosia sitten keltakantisen, pehmeäkantisen kirjan nimeltä Gender and Folklore - Perspectives on Finnish and Karelian Culture (SKS)? Olen aika varma, että omistin sen joskus, mutta enpä näy omistavan enää.

Myös dvd:t My Neighbour Totoro ja Nausicae ovat jossakin, mutta taidan kenties muistaa, kenellä. Kaipaisin silti niitäkin.  

Vaikuttaa aavistuksen verran siltä, että Toivo Vuorela ei pitänyt aniliiniväreistä:

“Täydellinen mullistus värjäystekniikassa tapahtui, kun Saksan väriteollisuus alkoi 1860-luvulta lähtien tuottaa kivihiilitervasta valmistettuja aniliinivärejä, jotka hämäsivät häikäisevällä kirkkaudellaan, mutta vaikuttivat turmiollisesti kansanomaisen väriaistin kehitykseen niin muualla Euroopassa kuin myös meillä.” 

(Vuorela, Toivo 1975: Suomalainen kansankulttuuri, s. 494. WSOY.)  

Kun joku pukee suomen kielen runtelemiseen liittyvät ajatuksensa sanoiksi niinkin hyvin kuin kirjailija Pasi Jääskeläinen blogissaan tekee, eihän moista voi jättää linkkaamatta. Erityisesti yhdyssanavirheiden ja uskottavuuden välinen suhde on äärettömän mainiosti kuvattu. Olen samaa mieltä. Amen.

Kuuden sivun esseestä reilu neljä sivua valmiina. Miten tämä onkin aina muka niin vaikeaa? Kyseessä on siis Päivi Aikasalon väitöskirja Seuratkaamme järkevää ja terveellistä muotia - Naisten pukeutumisihanteet ja vaatevalinnat 1920-luvulta 1960-luvun lopulle (Kansatieteellinen arkisto 47, 2000) - todella mielenkiintoinen ja inspiroiva kirja, mutta kun kaikenlainen kirjoittaminen nyt vain tuntuu tökkivän…

Joka tapauksessa, viikon lainaus (s. 100):

“Naisellisiksi luokiteltavat vaatteet olivat ohuita, koristeltuja, paljastavia tai vartalonmyötäisiä, mutta näiden vastapainoksi esiteltiin myös ei-naisellisia vaatteita. Artikkeli vuodelta 1928 kertoi pitkähihaisesta flanelliyöpaidasta, joka oli kuin puku pitkine hihoineen, siistine kauluksineen ja pikku nenäliinataskuineen. Se oli lämmin, pukeva ja turvallinen. Yöasun turvallisuus lienee liittynyt juuri siihen, että se oli riittävän peittävä eikä siihen liittynyt mitään viehättävää, eroottista tai naisellista. “

Hesarissapa olikin todella mielenkiintoinen uutinen: Itä- ja länsisuomalaisilla on erilaiset geenitaustat.

Itä- ja Länsi-Suomen geneettiset erot hakevat vertaistaan Euroopassa. Tuo raja on havaittu useissa eri tutkimuksissa. Geneettinen rajavyöhyke – tarkka raja se ei ole – halkaisee maan Suomenlahden pohjukasta Pohjanmaalle. Samoilla linjoilla kulkee itä- ja länsimurteiden raja, jota noudattavat monet folkloristiset piirteet.

Viime aikoina ollaan kovasti painotettu sitä suomalaisten läntisyyttä geeniperimältään, mutta näemmä ugriveren oletetaan ainakin tuon uutisen mukaan edelleen virtaavan itäsuomalaisissa suonissa. Vaikka äitini äidin puolen suvun kantaisä kuuluukin olevan 1600-luvulla verovelkojaan ja naisseikkailujaan Karjalaan paennut ruotsalainen aatelismies Bragge, lienee kuitenkin pääosa verenperinnöstäni yhä varsin savo-karjalaista. Isän äiti oli Kerimäeltä, jossa suku tiedetään useamman vuosisadan takaa, isän isä ja äidin isä taas ilmeisen vanhaverisiä karjalaisia Laatokan rannalta. Kuuluisinko minäkin siis yhä ugrien itäiseen heimoon? (:

J.U.E. Lehtosen U.T. Sirelius ja kansatiede -opuksessa lainataan nuorehkon kansatieteilijä Sireliuksen matkakertomusta obinugrilaisten kansojen keskuudesta vuodelta 1907. Iljan päivän juhlinta oli ollut melkoisen runsasta:

“Juopottelu jatkui yhä vaikka pienemmässä määrin. Omituinen oli se tosiasia, että jälkihumalaa naiset enemmän potivat kuin miehet. Hoiperrellen ja laulaen kulkivat he kaulatuksin talosta taloon. Siellä missä ei suuremmasta katselijajoukosta ollut haittaa, antautuivat he julkeaan ruokottomuuteen. Minäkään en säästynyt amatsoonihyökkäyksiltä, joiden laatua ei tässä käy kertominen. Kun olin nuo kaikkea muuta kuin suloiset rakkauden jumalattaret saaneet valokuvauskoneen kolmijalalla luotani syydetyksi siirtyivät he naapuritalon pihamaalle ja alkoivat sieltä aidan takaa hillittömän, pirullisen ja mielettömän hihityksensä.”

Selaan SKVR:ää Sommelon kalenterin runoja varten. Välillä nykylukijaa kyllä naurattavat ne mielikuvat, mitä joistakin runoista syntyy. Näitä en taida kuitenkaan laittaa kalenteritekstiehdotuksiksi, vaikka syyttäisittekin sensuroinnista. (:

Mahto mun äitini mahona maata,
Piäreskellä pieniä luita,
Kapaloita kannonpäitä,
Ennenkun tämmöstä tytärtä kasvattaa./p>

IX1, 69. Längelm. Kivi. 1. 93. Miina Koljonen, 63 v. Miniä.

Maon jälki.

(Kassat = letit.)

Neitonen norosta nousi,
Hienohelma hettehestä
Joll oli kassat kantapäissä,
Nännät polvien tasassa.
–

Kitee.Vinter ja Hannik.-87. Kontiola. Taavetti Putkuri, 30 v. [Käärmeen synty - En puhu omalla suulla.])

Saunariesa rakennetaan (se pöhötti jalat ja riuvutti[?]) lukemalla:

Tuli ukko uunin peältä,
Akka saunan karsinasta
Syömähän v-un lihoja;
Ei otettu kovin hyvästikää
Eikä kovin pahastikaan.
Se on pyörty pyyn lihasta,
Tehty tetrimättähästä.
Voi sinuu, ilkiö riäväsuu
Ja ilkiö pahan näköinen,
Silattu sian lihasta,
Sekä voista, vehnäsestä.

(VII4 loitsut, 2197. Sortavalan p. Lönnbohm n. 1063. -94.)

Syyhy.

Kun syhyy, kysyy ensin:

Onko talossa kaivoa,
Saapiko tuossa saunan puita,
Vastoja varaksi talven?
Olisin tuossa yötä ollu,
Kaksi kaikkian enintä.

Sitte saatuaan sijansa
Ensin kinttu kääntijämestä
Kitkuttaapi, kutkuttaapi,
Näppylöillä näyttelee,
Männäkseen vähä ylemmä
Reisillen rehentelekse,
Annaksen vähä etemmä,
Veännäkse vähä ylemmä,
Hartioille hajottelekse.

Neuvon sulle neljä tietä
Syänmaalle synkeälle,
Kussa ei miehet millonkaan,
Ihmiset sinä ikänä
Näille maille matkustele.

Jos et siellä yötä olla saa
Ja tarkeneisi talvisia (sc. öitä),
Niin pistäänny karhun pesään,
Kontion peri kotohon.
Lähe syyhy siitä karhulle
Jos on vihanen karhu,
Karhu kaikelta kurilta(?),
Ja perin julma p…eeltä.
Ota häntä pöystä kiini
Ja veä villoihen sisään.

Tiiän vielä toisen keinon:
Voiteet on jo valmistettu
Ja kauan aikoa katsottu
Varsin vanholta ukoilta,
Joka on tehty tervan kanssa
Keltiaisen keltasesta
Ja kusiaisen kuvelmasta,
Sillä sinä sitä sivel[t]äne.

Pakene hyvä pakana
Tiellen tietymättömälle,
Talviselle taipalelle,
Saunattomalle salolle!
Saat nyt tästä kumman kyyjin,
Kyyjin kyllä toisenlaisen,
Kun matkamiehet myötämäessä
Kulkiissaan kaupunkiin.

(IX4, 579.[[#1]] Kivij. Krohn 4120. 84. Saihoniemi. Taava Pikki, yli 20 v.

Tämä pitää nyt jakaa heti aamutuimaan: Hesarissa kerrotaan, että Kanadassa Dinosauruksen luuranko löytyi museon omista tilloista. Ei sinänsä mikään ihme, väitän: jos on laajalle levittäytynyt varasto ja tosiaan pieniin osiin pilkottua tavaraa, mikäpäs ihme tuo sitten on - ovathan sitä Suomessakin erinäiset museot kadottaneet tavaraa ja löytäneet sitten vuosien tai vuosikymmenten päästä. Indiana Jonesin ja viimeisen ristiretken loppukohtaus, jossa museotyypit rullailevat valtavissa varastohalleissa, on sinänsä täysin todenmukainen isojen museoiden kohdalla. Sympaattinen uutinen joka tapauksessa.

National Geographicin History Newseissä puolestaan kerrotaan, että suklaata on valmistettu jo 3000 vuotta. Sama lähde kertoo myös, että nykypäivän kaltaiset suklaapatukat tulivat myyntiin Amerikassa vuonna 1894.

NG:stä löytyy myös juttu suoruumiista, joita on löydetty Euroopan soista. Vähän pidempi, mutta mainio. Siinä kerrottiin hämmennyksekseni myös, että “in ancient Ireland a king’s subjects ritually demonstrated their submission by sucking on the ruler’s nipples”. Öh, aha.

Kuka se olikaan, joka muistutti minua Ylen podcasteista? Vöyräät kiitokset siihen suuntaan: kehräys ja nahanparkinta sujuvat leppoisasti Aristoteleen kantapäätä, Maailmanpolitiikan arkipäivää, historiasarjoja ja Tiedekahvilaa kuunnellessa. Aristoteleen kantapää on suuri suosikkini - vielä kun saataisiin podcasteiksi Alivaltiosihteeriä, saataisiin siitä riemu repeämään. Second Lifestä ja ylipäänsä virtuaalimaailmoista kertovaa Sula pinta -podcastia yritän tuen vuoksi myöskin kuunnella, mutta täytyy myöntää, että keskustelu ajautuu usein niin lavealle tasolle, että minulla jää herkästi ohjelma kesken - tiivistystä ja tarkempaa ennakkosuunnittelua puheenaiheista ja kunkin osion kestosta kaipaisi ainakin tämä pieni kuuntelija, vaikka idea hyvä onkin. (Tähän liittyen: Second Life _teoriassa_ pyörii tälläkin verkolla - paitsi kun verkko on alhaalla - mutta liikkuminen ja asioiden lataaminen on aivan törkeän hidasta kaikilla mittapuilla, joten taitaa tulla puolen vuoden pakkopaussi. Maavuokrat sentään voi käydä makselemassa. Hitsi kun ehtisi panostaa virtuaalisuuteen, mutta ehkä Sitten Joskus (TM) keväällä.)

Viikon lainaus:

“Villakuidun laatu paljastuu mikroskooppinäytteestä: kun villa on hienolaatuista, kuidun sisällä oleva ydinjäte näkyy vain pieninä hippuina siellä täällä.” (Riikonen 1990)

Aih, aih, aih: Tanska ei pyytänyt anteeksi viikinkien mellastusta, kertoo Hesari. Eniten sattui päähän kylläkin loppukaneetti: “Tanskalaiset ovat avoimen ylpeitä viikingeistä. Esimerkiksi jalkapallo-otteluissa riittää punavalkoisia viikinkikypäriä.”

Ei tarvinne sanoa enempää?…

Luen museologian tenttiä varten Tomislav Solan ( S väkäsellä) kirjaa Essays on Museums and Their Theory - Towards a cybernetic museum (1997). Hyviä pointteja löytyy erityisesti jatkuvasta pohdinnanaiheestani, kulttuurien arvottamisesta paremmiksi ja huonommiksi (ja yleensähän länsimainen kulttuuri arvotetaan muiden yläpuolelle).

“It requires tiny creatures of the south seas thousands and thousands of years to build a magnificent coral reef, a living environment of thousands of other creatures. Yet only a few buckets of some liquid used or wasted by our development machine are enough to make it dead underwater desert. And what is the difference between this coral reef and some local culture, say in Asia, built and cherished for some six thousand years?” (s. 18.)

Lisäksi teesi, jota tuen:

“The imposed speed of change in our technological environment is such that it leaves us no time to adapt and to live like productive cultural beings. We are turning into technological beings, more and more dependent upon our technological environment. Technology is quantative and expansive and we are simply not given a change to reflect upon it: this absolutely unsustainable development, the first strategic subsystem.” (s. 19.)

Löytyipä taannoisia muistiinpanoja Suomen kansan vanhat runot -opuksesta (SKS 1933). Kyseessä siis miehiltä kerätyt lemmennostoloitsut. Edelleen on jotenkin sympaattinen tuo merkintätapa, jolla kovasti muka ollaan häveliäitä…

SKVR VII
Raja- ja Pohjois-Karjalan runot
4803

Eno. Rytkönen, A. n. 1270 -95
Pirttivaara, Matti Vartijainen 83v.

Piä kumi, Kamelin poika
emä terskoin tekkii,
naisten vuajoin valtija,
Tie terskat terveeks,
Naisten vuajat valamiiks,
pane piä kanan munista,
varsi varsan siäriluista,
tule k-pien kuningas,
päästä k-t kytkyistä,
karovarret kahleista
tämän peiposen perälle,
tämän lapsen lanteille.

4801, Kaavi. Siikajärvi.
Rietu Hartikainen, ”vanha mies”

Emä roppa, vuoten vanhin,
pääterskain tekijä,
lieriin lekettekijä,
teepä terskat terveeksi,
miesten vaajat valmiiksi,
kopra suonia kokoonnutaan
yhen k-n ympärille!
Hirven suonet sitkeemmät,
karhun kaikkia kovimmat.

Että ovat ne miehetkin mieskuntoaan pyrkineet kohentamaan.

Pohjanmaalla Oulun ja Kristiinankaupungin välisellä alueella oli vallalla suoranainen Napoleon-kultti 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Napoleoniin liittyviä esineitä keräiltiin oikein urakalla. Niitä on koottu Pohjanmaan museoon erilliseen Napoleon-huoneeseen. Näin kertoo Weilin&Göösin Suomen historia 5 vuodelta 1986 sivulla 44:

Käyttö- ja koriste-esineiden valmistajien vilkasta mielikuvitusta osoittaa kävelykeppi, jonka yläpäätä kiertävät messinkiset Napoleonin korkokuvat. Kahdessa kynttilänjalassa ja pienikokoisessa sinetissä on  Napoleonin kokovartalokuva, ja kaiken huippuna on sarkofagin muotoinen mustepullo. Kun mustesäiliötä nostetaan, sen alta löytyy pienen pieni Napoleonin ruumis.

Hihihi! Kokoan tietoja Salonki-työpajamme vaatteista ja tavaroista ja etsiskelin Wikipediasta lisätietoa silinterihatun käytöstä. Wikipedia kertoi:

Hatun suunnitteli lontoolaisen herrain vaatehtimon omistaja John Hetherington vuonna 1798. Hän myös käytti itse tekelettään ensimmäisen kerran julkisesti ja aiheutti miltei mellakan, kun ihmiset säikähtivät näkyä. Hetherington haastettiin oikeuteen siitä, että hän oli käyttänyt päässään “kiiltävää korkeaa rakennelmaa, joka pelästyttää arkoja ihmisiä”.

Löytyipä internetin ihmemaasta myös neuvoja hyvään käytökseen 1800-luvun loppupuolelta. Hienon naisen ei sovi mm. huiskuttaa nenäliinaansa kaikille höyrylaivoille eikä vähentää iästään kymmentä vuotta enempää.