Tiuku

Sveitsissä, tarkemmin sanottuna Baselissa. Täällä on hyistä, mutta lumeton ja paikoitellen jo viheriöivä (krookuksiakin näin) maa voittaa silti Helsingin olosuhteet. Toivottavasti Italiassa olisi lähempänä kymmentä astetta, kuten ovat lupailleet…

Odottelen Hukkaa, joka on töiden jälkeen hakemassa autoa - lähdemme piakkoin ajelemaan kohti Alppeja, joiden kupeessa yövymme ja jatkamme sitten torstaina kohti Bolzanoa pitkin vuoriston kiemuraisia ja lumisia teitä. Bolzanossa meillä on sohvasurffauspaikka Cristinan (joka lupasi laittaa myös italialaista illallista!) luona, vaikkakin joudumme lähtemään jo todella aikaisin tytön aikataulujen vuoksi. Joka tapauksessa menemme yhden kieppeillä Etelä-Tirolin museoon treffaamaan pedatyyppejä, joiden kanssa minulla on sovittu tapaaminen - saavat hienoja lippiksiä tuliaisiksi… Illaksi koetamme päätyä Veronaan ja yöksi parikymmentä kilometria sieltä sijaitsevaan keskiaikaiseen pikkukaupunkiin, jossa meidät majoittaa Daniele -niminen hauskanoloinen nörttipoika. Lauantain ja sunnuntain välisestä sijainnista ja yöpaikasta ei ole vielä tietoakaan, mutta sunnuntai-iltana menen Zurichissa surffaamaan Karinin ja Benin luo, maanantaina käyn päivällisellä serkkuni perheen luona Richterswilissä ja tiistaina suuntaan takaisin kotomaan kamaralle.

Kallistahan täällä on - ostin silti ulkoilutakin, kun se oli reippaassa alennuksessa (oli se silti hintava) ja olen keräillyt tuliaisiksi lähinnä - mitäpä muutakaan - suklaata. Museoihinkaan en ole päässyt ilmaiseksi sisälle, eivät tunne täällä museotyöläisalennusta tai -ilmaisuutta, kuten muissa sivistyneissä maissa. Nukkekotimuseo oli henkeäsalpaava - aivan mielettömiä nukketaloja ja sen lisäksi erikoisnäyttely rakkaista viehtymyksenkohteistani viuhkoista. Laitan kuvia sitten kotona nettiin, mutta: viuhka, jossa on kuulotorvi! Ilmapuntari! Pistooli! Kävelykeppi! Piiska!… Näiden nerokkaiden kuriositeettien ohella näin kaikkea prinsessojen timanttiviuhkoista tavaratalojen mainosviuhkoihin. Upeaa. Baselin kaupunginmuseo oli sen sijaan pettymys; vaikka joissakin osioissa näyttelyn perustekstit löytyivät myös englanniksi, varsinaiset esinetekstit olivat lähes poikkeuksetta vain saksaksi (paitsi toisinaan selattavissa mukana kannettavasta painetusta pokkarista). Museo olisi ollut luultavasti parempi, jos noin puolet siitä ei olisi ollut remontissa, mutta opinpa nytkin Sveitsin kantoneista, porvareista, Kuolemantanssista ja reliikkirasioista.

Lähtö näkyy venyvän, mutta tiet ovat sentään Sveitsin puolella vielä isoja. Tänä iltana haaveilen saavani joko juustofondueta tai raclettea, mikä varmaan järjestyy Alppien rinteillä suhteellisen helposti.

Alpit ja Pohjois-Italia kutsuvat, sinne siis! :)

Yhyhyy!… Suunnitelmissa on ollut jo aika pitkään käydä moikkaamassa Hukkaa Sveitsissä tämän kevään kuluessa. Olen jatkuvasti tolkuttanut itselleni, että juujuu, hyvä on mennä välillä johonkin muuhunkin maahan kuin Britteihin, vaikka saarivaltion seireeninkutsu soikin jatkuvasti korvissani - miten voinkin olla niin rakastunut niin järjettömään valtioon?… Joka tapauksessa saan pidellä itseäni tosissani nyt lentolippujen hintoja katsoessani. Blue1 lennättäisi Lontooseen halvimmillaan 80 eurolla per suunta! Nyyh! Geneveen lentäminen maksaa joka tapauksessa vähintään 153 e/suunta, joten reissusta tulee siinä mielessä kalliimpi - tosin yritän tolkuttaa itselleni ankarasti, että ensinnäkin majoitus Hukan luona ja mahdollisesti sohvasurffaten on halpaa tai suorastaan ilmaista ja Sveitsin lisäksi aikomuksena on ajella Alppien (oikeita vuoria!) yli autolla ihmettelemään sekä Ötziä omassa museossaan että muutenkin Pohjois-Italiaa - minähän en ole ikinä noin etelässä käynyt. Kaikki realismi ja innostus minussa on kyllä Sveitsin ja Italian puolella, mutta mikä ihme minua vain vetää kylmään, kalliihkoon (no sitä on kyllä Sveitsikin) ja vetoisaan Britanniaan? Aivan älytöntä.

Joo, yritän kovasti kyllä päästä sinne Sveitsiin, mutta jos yhtäkkiä mielenhäiriössä hyppäänkin Lontoonkoneeseen, sanokaa minun sanoneen. Puh.

***20 minuuttia myöhemmin:

Hups, onneksi Hukka pointtasi minulle, että Zurichiin pääsee edelleen Blue1:llakin maaliskuussa noin 80-120 eurolla/suunta. Hyvä niin, ei tule kaivattua liikaa Lontooseen.

Nyt on loma, jee! Se alkoi Saltvikin viikinkimarkkinoilla, joilla noin yleensä ei ole viimeisen kymmenen vuoden aikana satanut juurikaan. No, nyt satoi sitten perjantaina sitäkin enemmän. Torstai ja lauantai olivat aurinkoisia ja mukavia päiviä, mutta lauantain valtaisat ojat ja savikummut sekä litimärkä maa eivät ehkä kuitenkaan olleet se turistiystävällisin näky…

Meille ei onneksemme käynyt lievää taljojen kastumista lukuunottamatta mitenkään, mutta moni muu kasteli kaikki tai osan tavaroistaan. Surullisimmin kävi kuitenkin eräälle puolalaiselle hunajakauppiaalle, jonka koko torstain myyntikassa hävisi veden ja liejun sekaan.

Yleisesti ottaen oli kyllä oikein mukavaa, mutta tuo tulva jäänee kyllä kaikkien mieleen noin suurin piirtein loppuiäksi.

Joo, äh, anteeksi. Olen ollut kovin hiljaa koko toukokuun, mikä on johtunut pääasiallisesti matalalennosta paikasta toiseen. Mukavasti kaveripitoisen synttärisyömän (Fez tarjosi maukasta ruokaa isoina annoksina kivassa ympäristössä, vaikka jälkkäri olikin vähän tylsä, suosittelen silti)  jälkeen treenattiin Kuokkavieraiden keikkaa varten ja viikonloppu kului Köpiksessä ja Lejressä. Kuvia on periaatteessa Flickrissä, mutten linkitä niihin vielä, kun en ole edelleenkään ehtinyt lajitella ja otsikoida niitä. Köpis oli keväinen, kansallismuseo iso, Lejre edelleen noin paras arkeologiaorientoituneista paikoista ikinä (menkää sinne!) ja smörrebröd kanavan rannan pikkuravintolassa hyvää. Aikomuksistani huolimatta en tosin tuonut kotiin kuin pullon lejreläistä simaa ja portviiniä ja sherryä lentokentältä. Muutenkin matkasta jäi hieman epätäydellinen tuntuma, jotenkin sen tarkoitus ei kunnolla toteutunut, mutta tulipa sitten käytyä.

Kuokkavieraiden kevätkeikalla lauleskeltiin hyvissä tunnelmissa, mutta sen jälkeen aika onkin kuulunut Antikristuksen yötä panikoidessa ja töitä tehdessä. Toukokuu on tunnetusti museoissa kohtuullisen työntäyteinen oppilasryhmineen ja kesään valmistautumisineen. Saimme Pekan kanssa käytyä värjäämässä kangasta Pukkisaaressa vasta viime torstaina, mikä on johtanut melkoiseen paniikkiin pelin vaatetuksen suhteen. Pekan tunika jäi sitten hyvästä yrityksestä huolimatta tekemättä, sillä vaikka sain sen kankaat ‘Saaressa puretettua, ei krappijuurta löytynytkään enää apteekista eikä yhyttämäni Tetri Design vastannut sairasloman vuoksi ennen eilistä sähköpostiini. Tänään ei ole enää erityisen fiksua alkaa värjätä kangasta vaatteeseen, jonka pitäisi olla perjantai-iltana valmis… (Krappia ostatan kuitenkin tänään, kun kyseisen firman työhuoneella on avoimet ovet, koska jossakin vaiheessa tuon tunikan kankaat on kuitenkin värjättävä.)

Kengät peliä vartenovat minulla valitettavasti yhä olemtatomat, joten mennään niillä, mitä kaapista löytyy. Mekko valmistunee ajallaan, mutta sen lisäksi pitäisi ehtiä kyhätä kasaan jonkinlainen aateliselle sopiva pääliina. Pekka on ommellut itselleen alushousuja, hoset löytyvät onneksi jo viime kesän jäljiltä, mutta jonkinlainen keskiaikayhteensopiva tunika tarvittaisiin vielä jostakin… Ja huomenna ompelun ohella pitäisi ehtiä hakemaan auto Porvoosta ja viihdyttämään brittisohvasurffareita, joista toinen toimii Lontoossa oppaana. Pakkohan ne oli ottaa yhdeksi yöksi, kun kiinnostuksen kohteet osuvat niin yksiin.

Perjantaina kävin työn puitteissa sammuttelemassa erikokoisia paloja vesiletkulla, peitteellä ja neste- ja hiilidioksiidisammuttimilla ja savusukeltamassa simulaattorissa, jossa poltettiin polttoöljyä. Ei mitenkään maailman mukavin päivä, jo lounaan jälkeen olisin halunnut kotiin gradukirjojen ääreen. Kuten jo aiemmin epäilin, päivän paras juttu oli kenties Upinniemen sotkussa nautittu äärettömän maukas munkki (tai sitten allaspalon sammuttaminen paloletkulla, se oli kieltämättä aika siistiä). Reidet olivat kipeät urheilemisesta vielä sunnuntainakin. Ei tule minusta palomiestä, vaikka työn kannalta tuo keikka olikin takuulla hyödyllinen. Vaatteet haisevat edelleen, pesunkin jälkeen, paloöljylle, vaikka olivat haalarin ja paineilmalaitteiden alla. 

Lauantaina ja sunnuntaina olimme “Suomen Manchesterissa” sukuloimassa. Lauantaina nähtiin meitä majoittavan isoveljeni lisäksi tamperelaistunut serkkuni sekä Pekan setä, tämän ex-vaimo ja Pekan serkku, sunnuntaina vielä veljenpoikani ja tämän tyttöystävä sekä veljeni naisystävä. Sosiaalisuutta riitti. Haraldissa oli hyvää ja äärettömän mureaa lampaansärää. Kävimme vielä olutelitistiveljeni suosituksesta jälkiruokaolusella Salhojankadun Pubissa, joka on Suomen vanhin pubi vuodelta 1969: tunnelmaltaan ehdottoman suositeltava käyntipaikka Tampereella piipahtaville oluenystäville!

Vapriikin Tampere 1918 -näyttely oli sanalla sanoen hurja. Aihe on rankka ja näyttely sai minut pariin otteeseen tosissaan liikuttumaan nieleskelyyn asti. Suosittelen käymään katsomassa, mikäli Suomen sisällissota ja kansan kahtiajakautuminen sekä vaiettu viha kiinnostavat. Tiibet -näyttelyn värimaailma ja esineet olivat toki hienoja ja kulttuuriaihe kiva, mutta näyttely sinänsä ei ollut erityisen ihmeellinen. Pirkanmaan esihistoria -osion olen nähnyt ennenkin, mutta piti silti käydä näyttämässä viikinkiaikapuolelta Pekalle tuttuja seinällä pyörivästä kuvashowsta, jonka otokset ovat peräisin jostain Pukkisaaren ja Euran 90-luvun tapahtumista (sekä Rauta-Ajasta!). Museokauppa oli uudistuksensa keskellä kiinni, mistä olen edelleen syvästi pettynyt. 

Loppuillaksi voisin jatkaa jonkinlaista yritystä gradun puitteissa. Eihän tästä nyt mitään suurta tällä lomalla saanut aikaiseksi, mutta ainakin tiedän nyt, mitä olen tekemässä. Viikko vielä, joskin osa ajasta mennee tuparivalmisteluissa.

Nnngh! Gää! Äää! Jokakeväinen matkakuumeeni iski jälleen täydellä voimallaan. Mitäs menivät ihmiset irkissä puhumaan Lontoonmatkailustaan, mokomat! Olisi toki fiksua hinguta jonnekin muuallekin välillä, mutta jostain syystä tahtoisin nykyisin aina vain Britteihin. Suunnittelin jo, että ensi keväänä voisi mennä käymään sekä kaveroimassa että sukuloimassa Sveitsissä, mutta jos en pääse tästä saarivaltiotaudistani eroon, tässä voi käydä jälleen ohraisesti paikkavalinnan suhteen.

Nyt olisi vielä suhteellisesti niin halpaakin matkustaa Briteissä, kun punnan kurssi on alhaalla… Voi itkua ja hammasten kiristystä!  Mutta rahaa ei vain yksinkertaisesti, todellakaan, millään muotoa ole. Näillä veloilla reissuun lähteminen olisi taloudellinen itsemurha. Kenties parin viikon päästä luultavasti suoritettava Tampereenkeikka auttaa - kyseistä kaupunkiahan nimitettiin -80-luvulla Suomen Manchesteriksi?… :]

Voivoivoivoi kun oikein mahaa kaivertaa, miksi en saa matkustaa!?! 

Edellisviikon lopulla olimme tosiaan tyhy-matkalla Riiassa. 25 museolaista kiersi kuusi museota kolmessa päivässä: nyt on nähty kaupunginmuseo ja sen eräs erillismuseo, 1700-luvun porvaristalomuseo vanhassa kaupungissa, kansallismuseo, palomuseo, etnografinen ulkomuseo ja miehitysmuseo. Kalspaakin ehdittiin vähän ottaa, joskaan ei mitenkään järisyttävässä määrin. Yhteensä neljästä museon tarjoamasta ravintola-ateriasta kolmella tarjottiin samankaltaista uunipossupaistia. Tuhosin rahani kahteen  halpaan paitaan, hopeisiin, perinteisillä suojelevilla symboleilla varustettuihin korvakoruihin, georgialaiseen punaviiniin, metwurstiin ja suklaatryffeleihin. Kivaa oli ja seurakin oli mukavaa. Museon nuorisokriminaalijengi (minä, K&K, I ja A) sai osakseen kenties aavistuksen paheksuvia katseita hihitellessään keskenään…

Muutama kännykamerakuva tuli räpsittyä:

Ensimmäistä kertaa iski suoranainen kateus jonkun toisen maan muinaisuutta kohtaan. Voi sitä korujen ja kaiken löydetyn tavaran määrää - ja kaikki muistuttaa niin paljon suomalaista viikinkiajan materiaalia, että oikein riepoo. Miksei maaperämme säilytä luuta, puuta sun muuta mielenkiintoista yhtä hyvin kuin noilla!

Onhan niillä kansanpuvuissakin tosi nättiä kamaa, mutta Karjalassa päästään jo aika samoilla viivoille näiden suhteen.

Jurmalan rannalla oli komeaa syksylläkin.

Ensimmäinen ajatus oli toki jokin lovecraftiaaninen Cthilhu-mömmö, mutta ei: palomiehet taistelevat tässä palokuntansa lipussa animistisin piirtein kuvattua tulipaloa vastaan.

Nyt on taas syöpötelty oikein olan takaa, ihan pikkuisen juopoteltukin. Jälkimmäinen liittyy pitkälti oluen hienoon maailmaan. Lauantaina tuli käytyä Rautatientorilla järjestetyssä Suuret oluet, pienet panimot -tapahtumassa maistelemassa pienpanimoiden erikoisoluita. Kovin montaa parin desin annosta en tullut kipanneeksi, mutta kunnon maistiaisia sain mm. Suomenlinnan panimon Amphion Alesta ja Helsinki Portterista, Plevnan panimosimasta ja Lammin Sahdin Puhti-katajaoluesta. Kielenkärjellisen verran tuli myös muistutettua mieleen, miltä jälkimmäisen firman sahti maistuu (makealta; tykkään, mutta varoin vatsaani). Olisihan tuolla ollut vaikka mitä testattavaa, mutta koska sunnuntaina oli vielä työpäivä, pysyttelin pienissä määrissä ja ajelin jo yhdeksän kieppeillä bussilla kotiin, kun ei ollut suurta biletysinnoitustakaan. Paikalla oli muutenkin turhan monta keski-ikäistä lomaansa lopettelevaa känniääliötä, joihin alkoi palaa hermo minullakin, seurueen muutamasta muusta jäsenestä puhumattakaan.

Maanantaina puolestaan matkasimme Tallinnaan, josta tarttui jälleen kerran mukaan asioita, joihin minulla ei olisi ollut varaa. Näihin lukeutuu mm. punainen neulottu hartiahuivi, lasipullo ja puukampa Olde Hansan kaupasta, maailman kauneimman väristä vihreää lankaa (minne minä joudun kaikkien lankojeni kanssa!), irtotaskuista kertova kansatieteellinen kirjanen museokaupasta sekä syksymmälle lahjaksi tarkoitettu katajainen mortteli. Kävimme myös reippaasti Tallinnan kaupunginmuseossa tutustumassa näyttelyyn, joka oikein kiva olikin. Hieman tuoreempaa otetta olisin ehkä kaipaillut, mutta esillepano esineille oli kiva ja englanninkieliset tekstit selkeitä.

Ehdottomasti olennaisin osa Tallinnanmatkaa oli kuitenkin ruokaileminen Olde Hansassa. Voi että, ikinä en kyllä siihen paikkaan ole pettynyt! Joka kerta myös iskee suuri hingutus järjestää joskus isomman lössin tarkoitushakuinen reissu Tallinnaan niin, että kyseiseen ravintolaan voisi suunnata syömään kunnon pitopöydällisen ruokaa.

Hunaja- ja yrttiolut ovat edelleen aivan taivaallisia, Sannan valitsema mausteviinikin oli todella hyvää. Muuten ruokapöydässämme nautittiin alkupaloiksi Anteliaan Ahdin juhlavateja, katajajuustoa ja erilaisia, savustettuja lihapaloja sisältävää salaattia (viimeinen olisi kuulemma käynyt pääruoaksi jo itsessään. Pääruoaksi minulle kannettiin riistamakkaroita ja muille lohta metsäsienikastikkeella, savustettua sisäfilettä ja - tosiaankin - karhua. Pieni maistiainen - toinen elämässäni, ensimmäinen karhukokemukseni on vuosia sitten Saslikissa syömäni karhun kylmäsavulihasta koostuva alkupalalautanen - muistutti taas sen lihan erityislaatuisesta, hieman maksaan vivahtavasta aromista. Suupala oli minulle jollakin tasolla jopa “henkinen” kokemus, jos noin kehtaa asian ilmaista: karhuun hyvin vahvan tunneperäisesti suhtautuvana - teinhän proseminaarinikin aikanaan karhun ja naisen suhteesta suomalaisessa perinteessä - ymmärrys siitä, mitä söin, nostatti jälleen yllättävän vahvoja tunteita pintaan. Karhu on ihmisen sukua, eihän sitä oikeastaan pitäisi syödä (varsinkaan varmaankaan Venäjältä ties mistä kevätpesältä pentuineen ammuttuna). Toisaalta riista on eettisesti ajatellen kuitenkin vapaata lihaa, eikä karhun merkitystä entisajan köyhän kevättalven ravintoresurssina voi millään muotoa väheksyä. Kouvon peijaat, tarinat ihmisten ja karhun kohtaamisesta, “itse metsä”, taivaanjumalan poika… No, kenties en nyt ala vouhkata tästä aihepiiristä - riittänee, että muistan jälleen.

Palatakseni muuhun ruokaan: riistamakkarani olivat kivoja, vaikkeivät nyt aivan tajuntaa räjäyttävän mahtavia. Hyväähän ruoka lisukkeineen kuitenkin aina on, eikä ähkyä voinut välttää tälläkään kertaa. Tosin jälkiruoan jättäminen väliin saattoi olla itseltäni fiksu veto, eikä vähiten jälkiruokien sisältämän laktoosimäärän vuoksi. Jospa ruusuvanukasta voisikin saada laktoosittomana… Muutkin olivat tyytyväisiä annoksiinsa, vaikka valtavan ruokamäärän päädyttyä vatsoihimme nähtiinkin jossain määrin pahoinvoivia ilmeitä.

Joka tapauksessa kotiinpaluu ei ollut aivan toivotonta vyörymistä, vaikka ruokaa ei luultavasti meistä kukaan samana iltana sitten enää kaivannutkaan. Kaiken kaikkiaan ravintolakokemus oli jälleen kerran mainio. Suuren osan hyvyydestä muodostaa Olde Hansan mahtava miljöö seinämaalauksineen, tummine puukalusteineen ja kynttilöin valaistuine vessoineen. Voi että. Saattaa olla sinänsä todella hyvä, että ravintola sijaitsee lahden takana - saattaisin kuluttaa Olde Hansan hunajaolueeseen aivan liikaa rahaa, mikäli se olisi helpommin saavutettavissa.

Jos ehtisin ja saisin aikaiseksi ostaa puhelinpistokkeen, saisin kenties vihdoin viimein nettisovittimen kiinni seinään ja kotinetin toimimaan muutenkin kuin kännykän kautta. Sitten voisin lähettää Karjalan ja Grunwaldin kuvat Flickriin, josta niitä pääsisi katselemaankin. Tarkempaa matkakertomusta sitten niiden myötä.

Puolassa oli mukavaa. Ompeluprojektien keskeneräisyys sai aikaan jatkuvan “nyt täytyy tehdä jotakin ahkerasti” -olon, joka kostautui päiväkärttyisyytenä. Toivottavasti en ollut liian änkyrä väkeä kohtaan. Itse tapahtuma oli melkoisen hulppea kiiltävine peltipurkkiritareineen ja hevosineen sekä tuhansine elävöittäjöineen. Kaikenlaista kivaa oli kaupan: ostin itselleni viiden litran padan ja lyhdyn, kun jälkimmäistä en ole saanut aikaan, vaikka periaatteessa osaisinkin sellaisen tehdä. Mukaan tarttui myös pari solkea ja laatikollinen maailman parasta Jomsviking -simaa.  Luulen kuitenkin, että jätän ensi kesänä Grunwaldin väliin ja menen joillekin suuremmille viikinkimarkkinoille, että tulee nähtyä muutakin kuin keskiaikapelleilyä.

Siinä se kesäloma sitten olikin - nyt olen 2 viikkoa putkeen töissä maanantaipäivä lukuunottamatta. Seuraavana histeletappina lienee Glimsin keskiaikaiset käsityöläispäivät, joilla olen ihan työnkin puolesta (30.-31.8, tulkaa kaikki!) ja sen jälkeen syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna Pukkisaaren muinaismarkkinat ihastuttavasti viimein viikinkiaikahengessä (tulkaa sinnekin!).  

Pääsin takaisin Karjalasta - sosiaalis-henkisesti rankka reissu, mutta hyödyllinen, kuten ajattelinkin - ja lähden tänään Puolaan. Vaatteet ovat, kuten arvattavaa ja todennäköistä aina on, osin kesken eikä nahkatossuja ole yhäkään olemassa yhteenommellussa muodossa. Ehkä tästä silti selvitään. Puoli kasilta lähtee lautta Tallinnaan, siit suuntaamme Via Balticaa pitkin yöpymään Riikaan. Riikasta lähdemme aamulla kohti Puolaa ja Grunwaldia (äärettömän hilpeä käännöskoneen käännös tapahtuman puolankielisistä sivuista löytyy tästä osoitteesta). Jaikufeedistä voinee seurailla suurin piirtein, missä mennään, joskaan en lupaa akun säästämiseksi pitää puhelinta päällä kuin hetkisen aikaa päivästä tekstiviestien tsekkaamisen verran.

Kello viisi aamulla lähtee Kiasman turistipysäkiltä bussi kohti Venäjän rajaa. Sen ylitettyämme suuntaamme parista sukulaisestani ja sen lisäksi isosta liudasta minulle täysin tuntemattomia ihmisiä koostuvalla joukollamme Käkisalmelle ja Hiitolaan. Äiti käski (siis, nimenomaan _käski_) minua käymään kotitalonsa rannassa uimassa, siellä kun on nykyisin kuulemma yleinen uimaranta. Tätini kertonee paljonkin juttuja Tausjärvestä ja Hiitolan alueesta. Onhan se jokseenkin hauskaa, että molemmat vanhempani ovat syntyneet 1940-luvun alussa saman järven vastakkaisille rannoille ja kohdanneet sitten 1960-luvun alussa Uudellamaalla…

Katsotaan, miten selviän ventovieraiden kanssa. Pakkaan kuitenkin mukaan ommeltavaa ja iPodin, että pääsen jotenkin karkuun, jos on tarve. Takaisin sunnuntai-iltana, maanantai Espoossa ja tiistai-iltana kohti Puolaa.

Ensi maanantaiksi (16.6.) löytyi kivaa iltatekemistä: Espoon Matkailun kautta voi varata paikkansa saaristoristeilylle, jonka teemana on Espoo kieltolain aikana. Joku opastyyppi siellä pälisee Algot Niskasta sun muista pirtutrokareista samalla kun saaristo lipuu ohi (tämä on siis matkailutoimiston järjestämää ohjelmaa, museolla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä). Monta vuotta on jo pitänyt moiselle kiertoveneilylle osallistua ja nyt satuin huomaamaan suurin piirtein ajoissa, milloin sellainen järjestetään. Tulkaa seuraksi - opiskelijoilta homma kustantaa 15 euroa, muiilta 23 euroa, ennakkoilmoittautumisia näkyvät pyytävän tuossa nettisivulla. Paatti lähtee klo 17:30 Otaniemen rannasta ja palaa 20:30. Matkan varrella pysähdytään Vasikkasaaressa, en tosin tiedä, kuinka kauan, mutta mainostavat siellä olevan kioskin ja ravintolan. Omat eväät voisivat siis ehkä olla aika kiva mukaanotettava, ainakin, jos sää suosii.

Jos joku innostuu, laittakoon vaikka tekstiviestiä tai sähköpostia.

On nyt olevinaan jotenkin kiire, kun pelkkien kuvien valitsemiseen ja lataamiseen ja tekstittämiseen meni useita tunteja tästäkin päivästä. (Ne kuvat ovat sitten täällä, katsokaa nyt edes muutama, kun vaivalla latasin.) Tai no, taas kerran kukun keskellä yötä ja aamulla pitäisi hakea kissa puoli yhdeksältä. Näin tässä aina käy.

Koetan kuitenkin ehtiä ihan omaksikin ilokseni kirjoittaa matkaraporttia jossakin välissä. Tässä näin ensi hätään vähän youtubea länsirannikolta, jostain Drumbeg-nimisen kylän liepeiltä. Pahoittelen volyymin hiljaisuutta: jostain syystä puhelin soittaa videon kyllä varsin kovaankin ääneen, mutta jotakin on jäänyt piuhan mutkaan videota koneelle siirtäessä.

Vasemmanpuoleisessa liikenteessä ajaminen ei ole itse asiassa yhtään niin vaikeaa kuin sen kuvittelin olevan. Alussa joutui keskittymään erityisesti risteyksissä ja vaihdekepin käyttö vasemmalla kädellä takkuili toisinaan, mutta jo eilen homma sujui ilman kummempia vaikeuksia ja tänään meni kuin vettä vain.  Suurin vaikeus on itse asiassa auton leveyden hahmottaminen: tuppaan ajamaan kovin helposti liikaa vasemmassa reunassa, joka toki pelottaa sillä puolella istuvaa Sampoa täysin aiheellisesti erityisesti jyrkkien tienreunamien kohdalla.

Kuten otsikko kertoo, olemme tällä hetkellä länsirannikon suurkylässä ja turistimagneetissa (1000 asukasta!) Ullapoolissa Bed&Breakfastissa. Kolme päivää on mennyt ajellessa ympäriinsä: nähty on viskitislaamo,  jossa kävimme kiertokäynnillä, Brittein saarten pohjoisin kärki Dunnett Head majakoineen, keskellä ei mitään sijaitseva ihastuttava Crask Innin majatalo, vuorovesihiekkaranta, kiemuraiset single track roadit länsirannikolla (25 astetta ylämäkeä oli jo jonkinlainen määrä) ja ääretön määrä lampaita. Torstaina iskenyt flunssa on tosin vähentänyt ulkoilua aika lailla ja väsyttänyt minua, mutta onneksi en saanut mitään tappajapöpöä, vaan olen lähinnä yskinyt ja kurkkukipuillut - mutta autossahan saa istua. (:

Olemme jatkaneet hyvin syömisen linjaa melko antaumuksella. Skotlantilainen aamiainen on toki englantilaista vastaava, joskin vasta tänään Crask Innissä saimme blood puddingia, vähän mustanmakkaran tapaista tavaraa pekonimme ja muniemme ohella. Muuten olemme syöneet Invernessissä italialaisessa pestopitsaa (S) ja vuohenjuustopastaa (T), matkalla John O’Groatsiin paistettua lohta (S) ja englantilaistyylistä, yllättävänkin hyvää lohisalaattia (T), Crask Innissä stilton-avokadoja, tolkuttoman hyvää kotona tehtyä “piirasta” (lihapataa ja voitaikinakansi) ja pääsiäispullaa sekä hyviä juustoja ja tänään Kylesku Hotelin pubiravintolassa lohta (S) ja  simpukoita valkosipuli-persiljakastikkeessa (T). Melko brittityylistä perusruokaa tuota Invernessin italialaista (ja ehkä simpukoita) lukuunottamatta, mutta varsin nappiin osuneita valintoja joka tapauksessa. Pian pitänee mennä katsomaan, josko Ullapoolin rannan pubeista tai ravintoloista saisi vielä jotakin iltaruokaa.

Vähän laajemmin sitten, kun pääsen joko Lontooseen tai kotiin. Huomenna menemme sohvasurffaamaan Jennien luo Drumnadrochitiin ja maanantaina palautamme auton ja lähdemme Yorkiin. Nopeastihan tämä aika kuluu. Nyt siis taas liikkeellä.

Pikapäivitys, kun eilinen vastaava katosi netin tiputtua: lähdemme puolen tunnin kuluttua metrolle ja siitä junalla Invernessiin. Huomenna vuokraamme auton (ääk, saatan kuolla, vasemmanpuoleinen liikenne) ja ajamme John O’Groatsiin lähelle Thursoa. Sieltä jatkamme pitkäperjantaina lenkillä sisämaahan Lairgin kupeeseen keskellä ei mitään sijaitsevaan Crask Inniin (siellä ei ole muita taloja kymmenien kilometrien säteellä :) ja lauantaina meidän pitäisi yöpyä Ullapoolissa itse kylässä (huikeat 1000 asukasta, eräs alueen keskuksista!) . Sunnuntaina menemme sohvasurffaamaan Loch Nessin rannalle Drumnadrochittiin (meille on luvattu perhepäivällinenkin jo, jei) ja maanantaina lähdemme kohti etelää, mutta hitaalla rytmillä: pysähdymme ensin Yorkissa sohvasurffauskontaktin ja kuituhampun kanssa töitä tekevän Emilyn luona sekä Jorvikin viikinkikeskuksessa ja tiistaina palaamme Lontooseen tunnin junamatkan päässä sijaitsevan Tristanin (jonka häissä olimme syksyllä) päivällispöydän kautta. Keskiviikkoiltana sitten lennänkin Suomeen.

Ei kiireellisiä yhteydenottoja, kiitos. Sms tavoittaa paremmin kuin maili. Jos joku jaksaa hakea minut lentokentältä Seutulasta kello kahden aikaan keskiviikon ja torstain välisenä yönä, voin tuoda jotain herkkuja tms täältä, vapaaehtoiset sankoin joukoin ilmoittautukoon…

Taas tuli monta sulkua. Päivitän reissusta, jos BB:issä on wlaneja ja jaksan.

Eräs kivoimmista asioista ulkomailla on paikallisissa ruokakaupoissa käyminen ja ruoanvalmistus kyseisistä raaka-aineista. Englantilainen peruspöperö itsessään ei sinänsä erityisesti innosta - muistan edelleen sen viime toukokuussa eteeni samaani puolikkaan grillatun kanan - mutta maan monikulttuurisuuden johdosta kaupoista helposti löytyvät suorastaan kansainväliset herkut innostavat täyttämään ostoskärryt enemmällä kuin olisi aikaa syödä. Sen lisäksi paikalliset makkarat saavat minut innosta soikeaksi, ne kun erilaisine mausteineen ovat suoranaista herkkua. Makkarainnostusta ei kanssani jaa kovin moni, mutta onneksi Sampokin arvostaa erilaisia säilöntätaidon mestarinäytteitä.

Kaikenlaisia mielenkiintoisia ravintoloita olisi myös tarjolla yli oman tarpeen. Perjantaina kävimme taas vaihteeksi Oriental Cityssä, joka on naapurin itämainen kauppakeskus. Tällä kertaa aterioimani kuminalammas shetsuanilaiseen tapaan oli hämmästyttävän rasvainen ja, vaikka oli ihan hyvää, aiheutti ähkyn ja loppuillaksi pahoinvoivan olon. Näkyy se kahden kuukauden pääsääntöinen kasvisruokavalio jossain tuntuvan.

Lauantaina seikkailimme Sampon flunssaisuudesta huolimatta Borough Marketilla, joka on valtaisa, perjantaisin ja lauantaisin avoinna oleva, katettu ruokatori. Sieltä olisi saanut herkkua jos jonkinlaista, mutta meidän matkaamme tarttui tällä kertaa vain sekä hyvin vahvasti maustettua että tavallisempaa italialaista chorizomakkaraa sekä minulle suklaatryffeleitä.

Loppuillasta hieman epäonnistuneiden reittivalintojen jälkeen päädyimme lopulta Angeliin jo aiemmin hyväksi havaittuun Pizza Oregano -pizzeriaan, josta näemmä tosiaankin saa ehkä parasta pitsaa koskaan. Hyvää oli. Tulomatkalla hyppäsimme vielä metrosta Camden Townissa ja kävimme yksillä goottipubissa, joka oli hassu paikka: perinteinen brittipubi, jonka katto ja seinät olivat tapetoitu keikka- ja leffajulisteilla, jossa rokki raikasi ja jonka asiakaskunta koostui totutun vastaavanlaisen pubin perusjamppojen sijaan gooteista ja metalisteista. Hämmentävähköä, mutta siistiä.

Lisää kuvia erityisesti Oriental Citystä ja Borough Marketista Flickrissä.

Aamupäivä on mennyt lähinnä lukiessa maileja, blogeja ja löhötessä sängyssä. Laitoin kylpyveden valumaan ja Lushin appelsiinintuoksuisen, kultaglitterisen kylpyjuttusen sen alle kuohumaan. Keskellä päivää kylpyyn meneminen on vähän luksusta, mutta jos siellä lueskelen työpapereita keskiaikanäyttelyä varten, omatunto kolkuttaa ehkä vähän vähemmän.

Haipakkaa on ollut. Peli meni kivasti joitakin hämmentäviä sattumuksia lukuunottamatta ja Eymund paloi komeasti. Väsymys toi vanhat kivut pintaan pelin jälkeen, mutta uni auttoi niihinkin jossain määrin. Oman heikkouden näyttäminen nolottaa silti aina jälkikäteen armottomasti. Pakkaamisen lisäksi sain purettua muutaman muuttolaatikon ja käytyä kotikotona riitelemässä ja katsomassa telkkaria äidin kanssa (näin elämäni ensimmäisen jakson Täydellisiä naisia, se vaikuttaa ihastuttavan kipeältä, ihan larppihahmoja ne tyypit) sekä huollattamassa autoa isän toimesta. Oikoluin myös testamenttia, mikä oli kummallista. Tilillä oli huomattavasti vähemmän rahaa kuin kuvittelin, mikä rajoittanee liikkumista täällä ulkomaalla, mutta täytyy sitten vain pihistellä.

Sampo lähti töihin, vaikka on flunssassa. Illalla voisi käydä pyörähtämässä ehkä kaupungilla, ainakin kaupassa täytyy käydä. Jääkaapissa on paahtoleipää ja mangosmoothieta sekä vähän lihaa, millaisenhan aterian niistä kokoan… Tien toisella puolella on myös Mäkki, mutta siihen en sentään sortune. Jostain syystä huvittaa olla koko valoisa aika täällä kämpillä. Jos kylvyn jälkeen vaikka saisi aloitettua sen englanninkielisen verkkonäyttelyn säätämisen, että pääsisi siitäkin joskus eroon…

Loput Lontoon kuvat ovat nyt linjoilla: kuvia kävelyltä puistossa, Harrodsin jouluosastolta, British Museumista ja Petrie Museum of Egyptian Archaeologysta. Jos ei jaksa katsoa kaikkea, voi tsekata vaikkapa muotipaidan, Sampon japanilaisessa ravintolassa (joo, päästä puuttuu vähän, tiedän liian hyvin) tai suuret kurpitsat.

BM:ssä sain vihdoin käytyä Aasian osuuden läpi, siinäkin oli katsomista. Lisäksi näytillä oli mainio valistuksen ajasta kertova näyttely kuriositeettikabinetin ja herrastiedemiesten hengessä. Petrie Museum sijaitsee University College Londonin tiloissa ja on täyteen ahdettu, varastomainen ja vanhanaikainen paikka (kuulemma yrittävät kerätä rahaa, että saisivat uuden museon itselleen), mutta varsin kiehtova. Alla sieltä muumion kinttu pellavakääreissään.

Hohhoi. Matkustin eilen runsaat 17 tuntia kahden tunnin yöunien jälkeen. Viimeisimmästä parin kilometrin taipaleesta Svegin linja-autoasemalta koululle noin 18 kiloa tavaraa selässä, jalkojen kastuessa loskassa ja liukkaassa ja osa taipaleesta pilkkopimeässä, saatoin lähinnä todeta lähipiirin ajattelijoiden sanoin (nyt luvassa rumaa kieltä) “voi vittu mikä joulu”. Kävellessäni koetin löytää tilanteesta suhteellisen positiivisiä asioita, joista tässä muistini mukainen lista:

* vain toinen kenkä vuoti vettä sisään
* ei ollut peililiukasta
* olin kyennyt nukkumaan junassa sentään tunnin
* olin syönyt aiemmin betasalpaajan, joten sydän ei hypännyt pois paikaltaan
* saatoin kävellä jalkakäytävää tienreunan sijaan
* ylämäki oli loiva, ei jyrkkä
* minulla ei ollut mitään kannettavaa käsissäni
* tiesin, missä avaimeni sijaitsivat<
* murhaaja-raiskaajat eivät luultavasti viihtyisi loskaisessa metsässä kärkkymässä iltakulkijoita (jonka lisäksi steelcapeilla on hyvä potkia)

Ehdin pohtia myös, olisiko mitään toivetta päästä eroon rinkasta ja nahkatakista, jos putoaisin Ljusnan-jokeen ja mitkä mahdollisuudet selviytymiseen olisivat voimakkaassa virtauksessa ja kylmässä vedessä. Päätin lopuksi olla putoamatta ja kävelin varmuuden vuoksi mahdollisimman kaukana sillankaiteesta.

Laitan loput kuvat nettiin joskus kun jaksan. Kuvien yhteydessä jonkinlainen lopputulema reissustakin. Nyt puen, lähden ostamaan Svegistä ruokaa (syysloma - pitää, korjaan saa, kokata itse) ja ryhdyn pehmittämään nahkaa.

Hanna repäisi niin osuvan kuvauksen briteistä irkkikeskustelussa, että se oli pakko laittaa tämänkertaiseksi otsakkeeksi. Päivittelin nimittäin sitä, miten kaupoista löytyy pekonia jos jonkinlaista, halpiksesta luksukseen, laitoskasvatetusta “vapaan possun lihaan” (“outdoor reared”) ja luomuun. Valtaisat hyllyt pelkälle pannulla paistettavalle ohuelle lihalle, hämmentävää.

Vihannekset ovat halvempia kuin Suomessa ja Ruotsissa. Muusta ruoasta en oikeastaan mene sanomaan - ainakin tuo ulkona kasvanut pekoni oli aika tyyristä, 6 palaa paketissa ja kaksi pakettia sai tarjouksessa viidellä punnalla. Peruspekoni sitten puolestaan onkin reippaasti alle punnan per paketti, mutta sellaistahan se pääosin Prismassakin kustantaa. Mieluusti kyllä maksaisin pekonista, josta valitettavasti pidän kovin paljon, sen 2,5 euroa paketilta verrattuna euro kolmeenkymmeneen, jos saisin sitä luomuna. Eipä ole vielä kuitenkaan ainakaan siellä Leppävaaran Prisman hyllyillä näkynyt. Nyt tulee ostettua pekonia Suomessa hyvin harvoin ja varsin huonolla omallatunnolla, kun muuten onnistun yleensä possunlihaa aika lailla välttämään. Luomusika maksaa minun kukkarolleni liikaa, joten mielummin jättää possun pääosin syömättä. Joulukinkku sentään oli luomua.

Toinen ruokakauppakokemus Sainsburyssa liittyi etsimääni laktoosittomaan soijakermaan. Setä vei minut lopulta kosher-hyllyn luo, ja sieltähän sitä sitten jossakin muodossa löytyi. Kotona tosin havaitsin, että kerma oli oikeastaan vaahtoutuvan kerman vastine eli tönkköä ja makeaa ja maistui käytännössä soijajäätelöltä nestemäisenä. Otin mukaan selkeästi liiam vähän laktoosikapseleita, joten pitäisi myös löytää pharmacy, joka myisi sellaisia. Ajattelin yrittää superkokoista lääketavarataloa jossakin keskustassa, Sampolla oli kai jokin visio siitä, missä päin se sijaitsi.

Vielä on ruokaan liittyvistä jutuista kokeilematta Sausage & Mash -ravintolaketju sekä 1600-luvulla perustettu pubi lähilähiössä. Pubiruokaa olen syönyt nyt jo ihan riittävästi, Pret A Mangerin sandwicheista en toisaalta saa helposti kyllikseni. Aasialaisruoasta olisi kiva näitten thaityylisten (ja hyvien) annosten jälkeen kiva käväistä vielä jossakin japanilaisessa. Se viime keväänä kokeilut kellarijapanilainen on valitettavasti lopettanut, hö.

Olisipa kovin, kovin kivaa, jos Sampolla olisi aikaa turisteilla minun kanssani. En jaksa koko ajan patsastella yksin kaupungilla, menee vain kamalasti rahaa sellaisessa. Nyt mies tulee kotiin siinä yhdeksän-puoli kymmenen aikaan illalla ja nukkumaan on mentävä yhdentoista liepeillä. Tämä sosiaalinen lontoilu rajoittuu siis siihen, että teen kaasuliedellä ruokaa (onpa ihanaa laittaa vaihteeksi itse ruokaa, Bäckedalissa kun siihen ei oikein ole aikaa eikä kunnollisia välineitä), syömme, höpisemme jotain ja menemme nukkumaan.