Tiuku

Monet käyttävät laulujen sanoituksia blogiteksteissään kertoakseen mielentiloistaan. Niin minäkin tein vielä parisen vuotta sitten, mutta jotakin on muuttunut: kun elämässä on mutkia tai ylä- ja alamäkiä, musiikki on paljon helpompaa ottaa tuntojen tulkiksi kuin suhteellisen tasaista maantietä kuljettaessa. Olen silti miettinyt musiikkia paljon, erityisesti sellaisia kappaleita, jotka tuovat minulle syystä tai toisesta voimakkaasti paikkoja ja tunnetiloja mieleen - jotkut toisiaan muistuttavia, jotkut vahvoja ja erityisiä.

Aloitan sarjani Gåten Inga Litimorilla. Gåte oli minulle uusi tuttavuus, johon uppouduin kolmisen vuotta sitten, samana syksynä, kun lähdin toiselle Bäckedal -jaksolleni Keski-Ruotsiin. Koko Gåten Jygri -levy liittyy minulla voimakkaasti tunnelmiin syksyisessä ja talvisessa Härjedalenissa, Bäckedalin rauhassa käsitöihin keskittymiseeni, vieraan kielen keskellä tapahtuvaan, itse tiedostettuun ja jopa haluttuun erakoitumiseeni ja vahvaan tietoisuuteeni siitä, että elin mahdollisesti viimeistä täysin kädentaitoihin uppoutumisen mahdollistavaa kauttani.

Jygrin voimakkain mielleyhtymä minulla kuitenkin liittyy Inga Litimor -lauluun. Siinä ajan pitkin pitkää, loivasti kaartelevaa härjedalilaista maantietä uskollisella Micrallani ja kuuntelen autostereoista kyseistä kappaletta. On syksy, kenties syyskuun loppu tai lokakuun alku, ja aurinko paistaa matalalta, mutta voimakkaan sinisellä taivaalla kirkkaasti hehkuen. Puut ovat punaisia, ruskeita ja keltaisia mäntyjen ruskeiden runkojen ja kuivan kangasmaaston lomassa. Kauempana tiestä kohoavat kuusia kasvavat vaarat, Svegin kohdalla kuitenkin vielä suhteellisen matalat. Mielentilani on erityinen - tyyni, hetkessä elävä, kaiken ympärilläni hyväksyvä, mutta silti melankolinen. Olen tässä, olen matkalla, olen liikkeessä, mutta silti paikallani.

Då gjekk det bod at Inga må trø for kongjens stol
og kveda alt som lyser av liv og ljos og sol.

Ho kom seg til kongshall i skor frå finnegarn
med hjartebank i bringa det bar for kongjen fram.

“Fribore namn og æra deg kongjen gjeva vil;
no, Inga, kan du syngje som best det høver til.”

“Takk, stor er kongjens æra, song fugelen på kvist;
men betre være elska, veit mannebarnet visst.”

“So høyr eit ord, mitt siste: Eg byd deg brudelin.
Det er den unge kongjen som sjølv må verta din.”

“Men då må kongjen veta han ikkje skjemmast tarv;
for eg er kongjedotter, og han sit i min arv.”

Og der vart vigsle-veitsla, og songen auka på,
og hev’kje nyst dei slutta, så varer det endå
-aldri nokon kunne kvea som ho Litimor den unge og den vene

(Gåte: Inga Litimor)

Hihihi, Bäckedalin rehtori kyseli, josko koulu saa käyttää ottamiani valokuvia ensi vuoden esitteessään. Koska Flickrin kuvat olivat painotalolle liian pieniä, tuuppasin eilen pyydetyt parisenkymmentä kuvaa nettiin omien tunnusteni alle. Reksi oli vastannut hihittelyä herättävästi näin:

Tack Nina!

NIls-Erik

Siivottu ja pakattu. Kaikki mahtui autoon ja jäi melkein vielä vähän tilaakin. Loimen sai nätisti pakettiin, porontalja meni katon ja laatikon väliin survomalla ja hämmästyttävästi sain vielä hamppupuntinkin mahtumaan kyytiin. Nyt onkin sitten aika täyttä.

Kävin saunassa ja hyvästelin Veran, Henrikin ja muita. Carroa en nähnyt (sillä on Ladies  of Grace Adieuni, hitto) ja äidin kutoma shaali on kadonnut tv-huoneesta parin päivän sisään salaperäisesti. No, onpa syitä tulla käymään uudelleen tai ainakin tuotattaa tutuilla tavaraa takaisin Suomeen.

Lähden puoli ysin maissa aamulla ajamaan -  nyt jos nukahtaisin, nukkuisin yli 7,5 tuntia. Tätä voisi vaikka yrittää. Ajokeli täällä päässä on kamala (pyryttää lunta ja on liukasta). Jos kuolen, heihei sitten.

Mietin tuossa kaupasta takaisin koululle ajaessani, että pitäisi varmaan tässä, vaikka viimeisiä viikkoja viedäänkin, joskus kertoa, mitä itse Bäckedaliin kuuluu.

Mikään isompihan täällä ei sinänsä ikinä muutu. Tällä hetkellä tosin Ellinor on virkavapaalla, koska sai vihdoin rahoituksen kirjoittaakseen raportin tai peräti kirjan 1980-luvulla rekonstruoimastaan Överhogdalin seinävaatteesta. Ellinorin tilalle tuli vanha tekstiili- ja MNT:läinen Lena Gotlannista. Lena ei tosin osaa pystypuilla juuri muuta kuin palttinasidosta, joten tuon vähän monimutkaisemman toimikkaan kanssa ei naisesta ole ollut paljonkaan apua. (Tällä hetkellä kyllä näyttää ihan hyvältä, kunhan vielä vähän testailen putkihulpioita.) Ellinor joka tapauksessa tulee takaisin jälleen syksyllä, joten kyseessä on vain väliaikainen häiriö maailmanjärjestyksessä.

Nämä pari viikkoa ennen hiihtolomaa MNT askartelee puisten vakkojen parissa Bossen opastuksella. Nahkakurssi ompelee lammastossuja, seppien puuhista minulla ei ole hajuakaan. Tekstiilin Älva ja Vera niisivät tasokangaspuihin itsekehräämiään loimia. Veran pystypuissa oleva yksinkertainen ja ohut loimilanka katkeilee toimikkaan rasituksessa (arvasin ennalta ja varoittelin ihan vähän, mutta eihän tuo nainen ketään kuuntele). Katselin, että myös Älvan kangaspuuloimissa näyttää olevan vähän liian ohuita kohtia. Jos en mitään muuta ole puilla kutomisesta oppinut, sen sentään, että villaisen loimilangan tulee olla hyvin tiukkakierteistä ja kokemattomalla mielellään ainakin sen  puoli milliä läpimitaltaan.  Ettäs tiedätte.

Lunta on yhä runsain mitoin, vaikka viimeisen viikon ajan onkin ollut päivisin plussan puolella. Helmikuinen kevään aavistus on ilmassa, kun aurinko lämmittää ja pihan jää sulaa loskaksi. Ljusnan ehti melkein jäätyä, mutta virtapaikoissa näkyy yhä vesiläikkiä. Iltaisin pakkanen liukastaa pihamaan melko tappavaksi.

Ruoassa on edelleen liikaa suolaa, mutta kasvisruokaan siirtymistä en ole erityisemmin katunut. Tosin närpin aina välillä liharuoasta, mutta aika harvoin, koska useimmiten en kehtaa kajota Börjen laktoosittomaan annokseen. Saan lähes aina samaa piimäkakun kaltaista aika pahaa kakkua keskiviikon iltapäiväkahvilla. Juon teetä vähintään kolme kuppia päivässä. Icasta löytyvä luomumansikkamehu on ihan älyttömän hyvää, samoin Västgöta Kloster -juusto, joista jälkimmäistä löytynee muistaakseni Suomestakin. Irtiksiä tulee vedettyä aika huikeita määriä - ja niin, ei niistä suklaalevyistä ole enää mitään jäljellä. Yhden sentään syötin suureksi osaksi Carrolle, Pinglanille ja Anna-Saralle.

Vuorokausirytmi kosahti viikonloppuna, kun jumitin koneella hahmojen ja sälän parissa. Kirjoittamisen ja niisimisen yhdistelmä uhkaa myös tappaa käden lähes yhtä lailla kuin ennen joulua. Onneksi jälkimmäinen on käytännössä kasassa ja itse kutominen ei tunnu kädessä juurikaan. Pääosin menen vävsaleniin lounaan jälkeen, käyn välillä syömässä ja lukemassa mailit ja seison siellä noin iltayhdeksään. Sen jälkeen teen koneella juttuja tai katson Kim Possiblejani, viikonloppuisin usein myös sosiaalisesti jotain leffaa muitten kanssa. Saunominen on jäänyt syksyä vähemmälle, kun siinä kuluu aikaa aina vähintään tunti. Ehkä kerran viikossa tulee käytyä saunassa ja muuten sitten vain suihkussa.

MNT-treffen järjestetään tänä vuonna 10.5. Hankalaa: samaan aikaan on myös Amarna, johon olen ilmoittautunut, mutta olisi kyllä tehnyt mieli käydä pikavisiitillä täälläkin. Vaikea valinta.

Sellaista. Tulen Helsinkiiin lautalla 2-3.3, kun ajattelin optimoida maanantain ajankäytön ja olla ajamatta Turusta. Oijoi, oma koti, sinne pääsee pian! Halutessaan saa muuten myös tuolloin alkuviikosta (3.-4.3 luultavasti) tulla auttamaan takaisinmuutossa, pitäisi hakea sänky ja laatikoita Porvoosta sekä kantaa laatikoita Vallikallion kellarista kämppään. Yksin en kykene kantamaan kaikkea. Voin yrittää tehdä ruokaa ja tarjota saunan ja olutta, pliiiiiis? Ihan täysipainoista muuttoa en kuitenkaan tehne, kun kämpässä asuu vielä kuukauden toinen edellisistä vuokralaisista ja olen joka tapauksessa lietsussa puolet maaliskuusta. Mutta olisi toki kiva saada ainakin omia astioita, kirjoja ja sänky käyttöön…

Vähän sellainen kahden maailman välillä häilyvä olo.

(Ja niin, länsirintamalta ei mitään uutta.)

Värjäyskuvia löytyy tästä kokoelmasta ja prosessia Vähistä villoista.

Gäöääh. Menin aamulla klo 8:30 valmiine lankoineni (eilen illalla oli pieni henkilökohtainen bile, joka sisälsi lähinnä jeen huutamista ja ympäriinsä pomppimista, kun tajusin, että olen kehrännyt kaiken ja vähän ylikin) garverietiin. Tulin sieltä pois äsken, eli noin klo 1:30 yöllä. Toki kävin välillä lounaalla, päivällisellä ja vietin jopa tunnin väliaikaa huoneessani odotellessani kanervien kiehumista, mutta silläkin ajalla päivitin tuota toista blogia ja laitoin kuvia värjäyksestä Flickriin. Niin, ja iltapalallakin vietin ruhtinaalliset 20 minuuttia.

Eihän värjätessä varsinaisesti mikään valtava kiire ole, mutta kovin stressaavaa se on, kun pitää tuntikausia vahtia sitä sun tätä, odottaa, milloin jokin liemi on riittävän kylmä tai riittävän kuuma seuraavan vaiheen aloittamiseen ja panikoida heti, kun lämpötilat ohittavat yhdeksänkympin. Arvostan edelleen enemmän ihan perustyövaiheita. Ihmetyksekseni totesin, kun odotellessani kampasin vähän harmaata villaa ja aloin kehrätä jälleen värttinällä, että oikeastaan aloin prosessin aikana pitämään kyseisestä puuhasta aikaisempaakin enemmän. Hassua; luulisi, että 1400 metriä värttinällä kehrättyä lankaa tässä vaiheessa vähän jo nyrppisi.

Mutta tulihan sieltä jokin väri. Tyhmästi olen jo näemmä ehdollistunut, kun nähdessäni sammaleenvihreän lopputuloksen ensimmäinen ajatukseni oli “voi että Sampo tulee inhoamaan tätä” eikä lainkaan “ihan paras vihreä!” Huokaus. No, joka tapauksessa lopputuloksesta tuli odotettua vaaleampi varsinkin verrattuna rautapadassa kokonaan värjättyyn versioon. Minua kuitenkin pelotti, että liika rautavitrilli olisi samentanut värin tyystin, mutta olisi vain pitänyt uskaltaa laittaa se 20 grammaa kahdeksantoista gramman sijaan… Muttaniinjoo, ehkä en nyt avaudu värjäyksestä tässä blogissa tämän enempää (en tosin toisessakaan ainakaan ennen kunnon yöunia).

Sitä piti vain sanomani, että vähän väsyttää. Tai itse asiassa ihan törkeästi. Nyt kun olen saanut vietettyä illan pakollisen viidentoista minuutin nettirauhoittumistuokion, voisin vaikka nukahtaa.

Projektiblogikin päivittyy välillä - englantini on ihan kamalaa, mutten jaksa välittää, sillä se tapahtuisi päivittämisen kustannuksella. Aion vähän kokeilla jänniä juttuja tuossa luultavasti sunnuntaina, joten jos kanervavärjäyspissajuttueksperimentit kiinnostavat, voi vilkuilla tuonne.

Enpä jaksa olla koherentti ja keskittyä puhumaan yhden aiheen tiimoilta. Viime aikoina nämä blogimerkinnät ovat menneet vähän tajunnanvirran puolelle. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni, kun on vähän vähemmän kiire (?).

Hirveä säätö aina tuon Suomeen matkaamisen kanssa. Varasin bussi- ja junalipun netin kautta, samoin kuin laivalipun Vikingille. Joudun tulemaan Turkuun, koska Helsingin laiva lähtisi noin 30 minuuttia sen jälkeen kun junani on aikataulun mukaan saapumassa Centralstationille, enkä usko, että millään järjellisellä vauhdilla ehtisin terminaaliin tuossa ajassa. Naispaikkailen siis taas Turkuun, olen perillä perjantaina 8.2, menen ystävän luo viikonlopuksi yöksi ja lähden takaisin maanantaina 11.2. Olisin periaatteessa halunnut lähteä jo sunnuntaina, mutta uudenvuoden kieppeillä menin lupailemaan tytöille, että äidin minulle antamalla ja kaveriltaan saamalla lahjakortilla voisi saman tien risteillä Tukholmaan ja takaisinkin niin, että minä vain loikkaan kyydistä siellä päässä ilman paluumatkan tarvetta. Myöhemmin selvisi, että olisin saanut lahjakortilla myös kaksi reittimatkaa, mutta menköön nyt näin. Joka tapauksessa sain viimein tytsyiltä syntymäajat ja varasin tuonkin etapin. Sen lisäksi Hukka lupaili, että voisi lähteä Keski-Ruotsiin laskettelemaan ja tipauttaa minut samalla Svegiin, mikä ei toki haittaa minua lainkaan. Jos Hukka nyt tulee yli auton kanssa samalla laivalla, en toisaalta pääse tyttöjen kanssa shoppailemaan, mutta toisaalta myös säästän ne olemattomat pennoseni, mikä ehkä sosiaalisuuden tappionkin ylitse voitoksi laskettakoon.

Perjantaina 8.2. keikkailisi hauska Deathstars-bändi Tavastialla. Hankaluus, lippu maksaa tylyt 17 egeä, mutta isäntäni on menossa keikalle ja sitten minua harmittaa hurjasti, jos en itse pääse ja se kuitenkin kertoo minulle, miten siistiä oli. Kombota nyt tässä keikkahinku,  akuutti rahanpuute ja sosiaalisuuden tarve. Hö.

*

Eilen oli bileehkö. Join aika paljon punkkua, joten tämä päivä onkin kulunut sellaisen punaviinin nauttimisen jälkeiselle päivälle tyypillisen koomaväsymyksen vallassa. Pari tuntia sain sentään kammattua villaa, mutta kehräystä en ole vielä aloittanutkaan. Pienen metalistipojan kanssa saatiin eilen aikaan jonkinlainen konsensus, joten nyt on ilmeisesti akuutisti tarvittaessa mahdollisuus päästä syliin (pääsin jo eilen ja heti helpotti, sanoinhan minä) ja ylipäänsä vain olla ilman erityistä tarvetta olla sosiaalinen, kunhan on läsnä. Selvisihän senkin pojan yleisen epäsosiaalisuuden tausta - sen isä on suomalainen, vaikkei se itse suomea puhukaan. (:

Bäckedalsidoksisesta kasvissyöntivalinnasta täytyy todeta sen verran väliaikaraporttia, että tähän mennessä olen ollut käytännössä erittäin tyytyväinen vaihtooni. Pystyn tyydyttämään lihanhimoni (niin…) mainiosti ottamalla viikossa yhtenä tai kahtena päivänä vähän lihaa kasvisruoan lisäksi, eikä mahakaan unohda, miten sen kanssa tulisi toimia. Chorizomakkaraan sorruin tuossa viikolla ja nyt tänään sitten otin puolikkaan naudankyljyksen, joita nyt muutenkin söisin ihan mielelläni. Kasvissyöjien ruo’issa on myös paljon enemmän juustoa, mikä luetaan suureksi plussaksi.

Hmnjaa. Jos koettaisi löytää leffankatsomisseuraa, kun irkistäkään ei löydy innokkaita juttelijoita.

Ei-niin-synkkä yksinpuhelu irkissä kivan pojan oltua teellä huoneessani:

Tiuku> oi, tämäpä meni hyvin, nyt on muodostettu toivottavasti vahvempi
ystävyyssuhde
Tiuku> ja sain halata, jeeee
Tiuku> olen kyllä todennut, että ihmisille pitää kertoa, jos pitää niistä, vaikka
se on joskus kovin hankalaa
Tiuku> sitten on mukavampaa kaikilla osapuolilla
Tiuku> kun ei siitä tarvitse mitään syntyä, mutta sellainen hassu pelaaminen ja
vaikeus päättyy siihen ja sitten voi olla rauhassa ystävä ja hymyillä (:
Tiuku> kivaa tulla aikuiseksi sillä tavalla

Koko syksyn asiaa pohdittuani vaihdoin Bäckedalsapuskoissani normiruoasta kasvisruokaan. Eihän tässä ole enää kuin kaksi kuukautta jäljelläkään.

Syitä on oikeastaan kaksi: oma hyvinvointi ja ruoan eettisyys. Kun päivässä syö kaksi  ruokaa, toisen puoliltapäivin ja toisen viiden maissa, alkaa hiljalleen tökkiä, kun molemmilla ruokailukerroilla on lähes poikkeuksetta lihaa tai harvemmin kalaa jossakin muodossa. Minun energiankulutuksellani, kun työni on lähinnä tuolissa istumista ja langan kehräämistä, ruokaa tulee vain syötyä yksinkertaisesti ihan liikaa, vaikka kuinka yrittäisi ottaa pieniä annoksia. Nahkaa pehmittäessä saakin sitten syödä melkein luvan kanssa vähän enemmän, mutta joka tapauksessa falukorv, blodpudding, paksut, paistetut sianlihaviipaleet (=fläskkött) ja muut periruotsalaiset herkut eivät aina ihan kolahda.

Toinen syy on tehotuotettua lihaa kohtaan tuntemani vastenmielisyys. Yritän itse itselleni ruokaa ostaessani välttää kanan- ja sianlihaa, mutta en kieltäydy, jos niitä minulle jossakin tarjotaan. Välillä sorrun myös makkaraan ja satunnaisesti pekoniinkin (Briteistä sai sekä luomu- että vapaana kasvanutta sellaista!), mutta yleisesti ottaen pyrin ostamaan nautaa (ilmastoparka), lammasta ja kalkkunaa. Eläinoikeusjärjestöjen viimeaikaisiin paljastuksiin uskon lähes varauksetta, sillä lopetin sianlihan aktiivisen syömisen jo useampi vuosi sitten. Työkaverini, joka on maatalossa kasvanut ja siinä mielessä järkevästi eläimiin suhtautuva ihminen, kertoi itse lopettaneensa sianlihan  kulutuksen oltuaan aputöissä sipoolaisella sikafarmilla ja nähtyään, miten periaatteessa hyvämaineisella tilalla siat liian ahtaissa (mutta yleisesti hyväksytyissä) karsinoissaan pureskelivat toisiltaan korvat ja saparot turhautumisessaan. Jos eläin sairastui, se ammuttiin heti, sillä eläinlääkärin kutsuminen olisi tullut kalliimmaksi kuin lihan menettäminen. Satunnaisia kuolleita eläimiä löytyi noin kerran viikossa useamman sadan sian sikalasta. Kuolinsyytä ei koskaan tutkittu.

Minua koiraihmisenä kaverin kertoma järkytti aika lailla, sillä olen antanut kertoa itselleni sian olevan yhtä fiksu kuin koirankin. Älykästä luontokappaletta kohdellaan pääosin vain kasvavana lihavarastona, joka ei saa elää lajilleen millään tavoin tyypillistä elämää. Broilereilla ei ole erityisesti älyä päässä, mutta täysin epäeläimelliset olosuhteet ja tarpeeton kärsimys on silkkaa piittaamattomuutta niistä, jotka eivät voi itseään millään tavalla suojella.

Lihanaudat viettävät koko kesänsä ulkosalla, toisin kuin navetoihin monasti suljetut maitolehmät.  Ylipäänsä lehmät eivät elä tai lypsä, jos niitä kohdellaan huonosti. Lampaita on taloudellisesti kannattavaa pitää ulkona, ja ne pärjäävät siellä mainiosti pikkupakkasellakin. Kalkkuna vaatii kokonsa ja luonteensa vuoksi paljon enemmän tilaa kasvatukseensa kuin litteänä pieneen tilaan mahtuvat kukonpoikaparat. Riistasta ei edes puhuta - metsästä ammuttu liha on lihaa parhaimmillaan.

Koska koulu muuten ekologishenkisestä luonteestaan huolimatta hankkii edelleen tehotuotettua teollista ruokaa (tästä voi syyttää hyvin epäekologishenkistä ja taloudellista emäntää) ja painottaa tarjottavassa ravinnossa edullisia raaka-aineita, pitäydyn seuraavat kaksi kuukautta pääosin kasvisruoassa. Ajattelin muutenkin siirtyä aikaisempaakin kasvispainotteisempaan ruokavalioon kotiin päästessäni, vaikken lihansyöntiä aio kokonaisuudessaan jättääkään. Jollakin tavalla sitä on omatuntoaan hyviteltävä.

Pääsin perille ehjänä, joskin väsyneenä. Nahka- ja seppäkurssi ovat saapuneet ja väkeä on hämmästyttävästi varmaan viitisentoista aikaisempaa enemmän. Metalistipoika tuli kahden kuukauden välttelemisensä jälkeen juttelemaan pidemmäksi aikaa ja sanoi, että kiva nähdä - ehkä sitä ei enää nolota, hyvä. Kiva poikakin oli taas kiva. Kaipa tämä tästä lähtee rullamaan, vaikka kahden villakammallisen kampaamisen jälkeen alkoikin sattua käteen ihan liikaa.

Oleellisena asiana kerrottakoon täälläkin, että tarvitsisin kämppiksen maaliskuusta tai viimeistään huhtikuusta lähtien. Emme ole edelleenkään eroamassa, mutta Sampo sai 12 kuukauden lisäpestin UCL:ään ja pysyy siis Lontoossa, eikä toki tahdo maksaa vuokrapuolikastaan asunnosta, jossa vain käväisee aina välillä.

Tarjolla siis joko 400e/kk hintaan makuuhuoneenamme toiminut isompi huone, jonne mahtuu oikein mukavasti, tai 350e/kk pienempi työhuoneemme, jonne ilmeisesti mahtuu ihan siedettävästi ainakin, jos ei omista parisänkyä. Kämpän etuja ovat rauhallinen sijainti kuitenkin suhteellisen lähellä Leppävaaran asemaa (n. 1km) ja varsin lähellä bussipysäkkiä (n. 50-100m), sauna, iso olohuone, viihtyisä parveke ja - *fanfaareja, aploodeja ja riemunkiljaisuja* - tiskikone (nimim. vihaan tiskaamista)! Lisäplussana (tai -miinuksena mahdollisten allergikkojen kohdalla) huoneistosta löytyy komea, hyvätapainen ja Sampon sanojen mukaan sivistynyt kissa, joka ei syö ihmisten ruokia, pissi nurkkiin tai tunge syliin, korkeintaan oksentaa ehkä kerran kuussa matolle.

Tietoa saa välittää eteenpäin. Pari periaatteessa kiinnostunutta on jo tiedossa, mutta kiinnostuksen lisäksi kaipailisin varmuutta mahdollisimman pian, etten stressaisi näin jumalattomasti. Molemmat sukupuolet suvaitaan, känniääliöys ja megabilehileys katsotaan miinuksiksi. Huoneen lupaan (ja haluan vuokrata) joko ensi joulukuun loppuun tai ensi maaliskuuhun (2009) riippuen vähän siitä, milloin Sampo palaa takaisin Briteistä (ja palaako).

Kannatti käydä lämmittelemässä autoa vähän pidempään ja ottaa kamerakin mukaan. Henkeä sai välillä haukkoa noiden maisemien edessä. Kolmisen tuntia sitten napattuja otoksia Överbergin ja Duvbergin kylistä sekä Flickrissä (tuosta kuvasta eteenpäin) että esimakuna tässä.

Kangaspuut ja hamppulyhde ovat autossa ja julmustit ja makkarat ostettu. Ellinorin ja Ajan joulukortit voisi kirjoittaa ja laittaa ne kiinni wienernougatrasioihin, pakkaaminen on yhä alkutekijöissään ja pyykkiäkin voisi vähän pestä. Eipä tässä tosin ole mitään paniikkia vielä. Toivottavasti auto kestää tämän pakkasen - startatessa se kuulostaa sekunnin tosi vaivaiselta mutta käynnistyy sitten kuitenkin hetimiten.

Huomenna ajelen Gävleen sohvasurffareiden luo ja vien tuliaisiksi vähän poromakkaraa. Torstaiaamuna olisi tarkoitus käydä vielä kaupassa etsimässä katajanmarjajuomaa, jota ei Svegistä löytynytkään. Toivottavasti auto kestää ja selviän laivalle asti. Perjantaina onkin sitten todella kiireinen päivä Helsingissä. Jaiku kertonee matkakuulumisia tien varrelta.

Tiistaina:

* pakkaa

* siivoa vähän

* tarkista, että lahjat tulevat mukaan

* käy Svegissä: osta Icasta poromakkarat, julmust, enbärsdrickor; Statoililla ilmanpaineiden tarkistus renkaista, tsekkaa öljyt vielä kertaalleen

* garveriet: vie lehmännahka varastoon, ota nahat sisään ja pakasta

* pakkaa kangaspuut autoon! (toivottavasti mahtuvat, tulipa niistä törkeän isot…)

* laita musiikkia ipodiin ja muista ottaa adapteri laukkuun

* kanna rukki textilsaleniin

* etsi Ellinor ja anna tilanneraportti

Keskiviikkona:

* pakkaa auto

* pakkaa autoon poromakkarat ja juustot jääkaapista!!!

* ota lampaannahat parkista ja pakasta

* syö lounasta ja kierrä sanomassa heihei

* aja (n. klo 13:15->)

Minulla on TYLSÄÄ!

Koneella ei pitäisi olla, ettei tulisi käytettyä kättä (kun kuitenkin tulee), luettavana on vain tenttikirjoja ja juuri hetki sitten luettuja romaaneja, leffojen katsomisestakin tulee jotenkin huono omatunto, kun ei voi tehdä samalla käsitöitä, siivoaminen on tylsää sekin. Nukuttaa, mutta aina ei saisi nukkua ja nukahtaminen kestää nykyisin niin pitkään, ja sitten vain herää keskellä yötä, jos nukkuu päivällä liikaa.

Valivali. Sori. Mitähän positiivista… No, ainakin saan nukuttua riittävästi (vuodenaikaväsymykselle ei nyt vain voi mitään, vaikka nukkuisi 15 tuntia), luettua niitä tenttikirjoja enemmän kuin aiemmin, käytyä edes satunnaisesti kävelyllä kirpeässä pakkassäässä ja varauduttua henkisesti sekä jouluun että vuodenvaihteen jälkeen odottavaan (jos käsi tokenisi vaikka joululomalla) kiireeseen. Kiire olisi tosin ollut pienempi, jos olisin nyt voinut tehdä tämän 3 viikkoa töitä enkä potea tyhmää vaivaa. Mutta ei ajatella sitä, eihän.

Viikon päästä minun pitäisi tähän aikaan olla Gävlessä sohvasurffaamassa ja seuraavana päivänä sitten laivassa Tukholmasta Helsinkiin (toivottavasti ei tuule kovaa). Yritin aloittaa lompakon ompelua, mutta se ei, kuten ei pirtanauhan poimiminenkaan, onnistu. Ilmeisesti menetän tämän loppuajan totaalisesti. Tajuaisin edes lukea olennaisia kirjoja, mutta muun lisäksi laiskottaa. Ehkä tämä pitäisi sitten ottaa täysihoitoloman kannalta, tai jotain.

Ensi viikon alussa käymme ostamassa Herrö Getgårdista, jossa Maria K oli kesätöissä, vuohenjuustoja. Tai no, minä lähinnä lupasin lähteä kuskiksi, mutta ainakin tilan Vålåsen -juusto on niin kauhean hyvää, että pakkohan sitä on jouluksi ostaa (käytännössä vuohibrietä, jossain valkoisen ja punaisen homejuuston välillä maultaan). Mikäli joku siis haluaa tilata joko Bruksvallarna Rökerin poromakkaraa (törkeän hyvää sekin, voimakasta), katajanmarjajuomaa (kotikaljan ja katajanmarjamehun välimuoto, hyvää), julmustia tai jotakin Herrön vuohitilan tuotteista, voin kiikuttaa moisia Suomeen. Maksun kylläkin pyydän, kun tuo rahatilanne on niin surkea.

Ulkona on miinus 17 astetta. Jestas. Toivottavasti auto ei jäädy kiinni parkkipaikkaan. Sauna oli jälleen hyvä idea.

Eilen järjestin pienimuotoisehkon itsenäisyyspäiväbileen kossuineen ja ruisleipineen. Soitin toki myös Finlandian ja jouduin laulamaan Maamme-laulun, kun ikään kuin pakottivat (se meni aika huonosti). Noita ruotsalaisia ei saa kyllä juomaan millään, hyvän kossunkin sotkivat glögiin tai limsaan. Pyh. Venäläisen Marinan kanssa sentään juotiin omamme raakana ja haukuttiin lokaalien juomatavat niiden selän takana.

Saunassa tanskalaisen Jonaksen kiusattua Marinaa melkein suuttumiseen asti venäläisyydestä puhe kääntyi luonnollisesti kansallisuuteen, kansallistunteeseen ja sen tietynlaiseen vahvistumiseen ulkomailla oleskellessa. Sekä Marina, Jonas, minä että ruotsalainen Carro, joka on viettänyt yhteensä vuosia mm. Briteissä, Irlannissa, Ranskassa ja Australiassa totesimme, että kansallisuudesta tulee muilla mailla ollessa jollakin tavalla olennainen persoonaa ja minuutta määrittelevä tekijä. En tunnustaudu Suomessa äärettömän nationalistiseksi, vaikka toki kotimaastani pidänkin varsin paljon. Täällä sen sijaan jo ihan sekin, että muut määrittelevät minut - tai venäläiset, saksalaisen ja tanskalaisen, jota Danskeniksi kutsutaankin - osin kansallisuuden ja peräti sen stereotypioiden kautta (”du är ju finsk, du måste basta också idag!” - “men du är finsk, det är varför du kan dricka sprit” - “du borde nog vara van vid kyla”) ikään kuin omalaatuisesti velvoittaa minut puolustamaan näitä stereotypioita. Kylmyyttä en tosin suostu kestämään, vaikka saunomisessa ja kirkkaan viinan juomisessa ei sinänsä ole ongelmaa.

Kaipa meillä kaikilla ulkkareilla on tietynlainen koti-ikävä, joka toisaalta harmittelee jossakin vaiheessa tapahtuvan lähdön pakollisuutta tästä toimivasta ja sympaattisesta miniyhteisöstä, mutta toisaalta kaipaa oman kotiympäristön ja oman kielen tuomaa elämisen yksinkertaisuutta. Minä, Vera ja Jonas sentään palaamme joulun jälkeen vielä takaisin kouluun, mutta Marina ja Matias lopettavat allmän linjen ja matkaavat takaisin kotimaahansa. Marinasta eritoten näkee jo nyt selvän luopumisen ja eroamisen prosessin käynnissä olon. No, tätä seuraavana viikonloppuna sitten varmaankin pitää bilettää.

Aih, ei tämä käsi vieläkään siedä tietokonetta. Voi hitto.

Jännetupentulehdus yrittää kiusata oikeaa rannetta, joten hyvin lyhyesti viime päivistä:

* Valitettava (?) katkos nahanpehmittämisessä käsivian vuoksi. Viikonloppuna parkittu, muttei pehmitetty, yksi lampaantalja ja lähes kokonainen peura. Kaksi vuohta yrittävät edelleen kovettua älyttömästä pehmitysmäärästä huolimatta.

* Tänään saatu valmiiksi elämän ensimmäinen pirtanauha. Ei ollut vaikeaa. Huomenna aikomus opetella edistyneempi poimintaversio.

* Auton päältä putsattu samanmoinen lumikerros kuin edellisessä kuvassa. Lunta on yli puolisäären. Jei.

* Kossuvodkapullo maksaa Systembolagetissa 198 kruunua eli yli 20 euroa. Törkeää kiskontaa. Ostin silti myös punkkua.

* Katsottu Carron ja Älvan kanssa Pride and Prejudice -sarja pitkästä aikaa. Ooh, mr. Darcy! Söpöä ja nerokasta hömppää, teki hyvää päälle.

* Aivan karsea halipula. Kohta alan hyppiä seinille. Vielä vajaat 3 viikkoa joululomaan.

Aijai, tietokone on ihan vihoviimeinen tälle kädelle… No, sen sekä räkkiraudan yhdistelmästähän tämä tulehdus intoutuikin. Ai. Lopetan.

Kännykameran omituisessa valaistuksessa lumikerros Nissan Micran katolla perjantai-iltapäivällä. Tämä määrä on satanut viime sunnuntain jälkeen. Lisää on kuulemma lauantaina luvassa.

Jos vaikka olisi olemassa robotti, joka huomaisi aina, kun minulla karkaa valvomisen kanssa mopo käsistä ja piippaisi niin monta kertaa, että menisin nukkumaan? Tietyn pisteen ohitettuaan tiedostaa hyvin, että nyt on vain ihan liian väsynyt eikä ole mitään järkeä enää klikkailla hiirellä joka linkkiä, mutta ei kykene tekemään lopettamisen eteen mitään. Tässä pisteessä saattaa esimerkiksi tapahtua niin, että ostaa iTunesin kaupasta ihan liian monta joululaulua (!). Menin sitten neljän jälkeen nukkumaan varmaankin kympin köyhempänä. No, nyt voin tehdä joululevyn, mutta olikohan se nyt kuitenkaan tuon rahan väärti… Tosin mietityttää, olisiko pitänyt vain ladata sukulaisen muinoin tekemä levy ja kopioida se useammalle tutulle, mutta ehkä tuollainen oopperaääni on joistakuista häiritsevä. Minä kyllä tykkään, mutta en sitten ottanut kuin pari biisiä.

Ei haloo, joululauluja. Mitä minulle on tapahtunut?

Se samainen robotti voisi ystävällisesti myös tökätä minua kylkeen aina silloin, kun kirjoitusprojekteissani jämähdän yli viideksi minuutiksi Facebookiin/henkilökohtaisiin maileihin/Hesariin/irkkiin/muuhun epäilyttävään välttelyvälineeseen. Sain vihdoin vanhan skandinaaviviikinkiaika-artikkelini pohjalle rakennetun varjageista ja ruseista/slaaveista kertovan puvustusjuttuni suurin piirtein julkaisukelpoiseen kuntoon (sitä voinee parin päivän sisällä ihmetellä Susien Hopeavirta -liveroolipelin sivulla, tulkaa pelaamaan). Aika tylysti vetelin joitakin mutkia suoraksi. Pahemmanlaista ketutusta aiheutti se, että kello yhdeltätoista eilen löysin aivan mainion ja sen lisäksi selkeän lähteen rusien puvustukseen, jota en vain ollut tajunnut oikeilla hakusanoilla kaivaa tietoverkon solmuista. Täytynee vielä katsoa tuo jossain vaiheessa läpi ja mahdollisesti muuttaa pahimpia oletuksia, mutta nyt en jaksa.

Maha on vähän kipeä, joten heräsin nyt kuuden tunnin yöunien jälkeen ja pohdin, että voisin kipittää garverietiin keittämään parkkia ja laittamaan pari lammasta likoon ennen kuin MNT valtaa sen. Tajusin vasta nyt, että en ole parkkiparkinnut mitään, kaikki nahkani ovat rasvaparkittuja. Onkohan tämä nyt huono ja tyhmä juttu vai vain kevyt ajatusvirhe, josta ei tarvitse välittää? Jaa.

Jostain pitäisi nyt repäistä järjetön energia ennen joulua, että saisi tehtyä kaiken myöhässä olevan lisäksi myös pari joululahjaa. Onneksi suurin osa tuntuu olevan kasassa, mikä on aika hyvin vielä marraskuun puolella oltaessa. Selvisi myös, ettei Vera lähdekään autolla Suomeen jouluksi, joten joudun tulemaan Micralla. No, saanpa tuotua kangaspuut sun muuta kamaa tullessani.

Minne ihmeeseen olen voinut kadottaa pussillisen salmiakkia juuri silloin, kun sitä äärettömästi kaipaisin? Erehdyin kasvivärjäämään satunnaisia vyyhtejä, vaikkei alunperin pitänyt, ja siinähän onkin sitten purettaessa ja lämpötilaa vahtiessa kulunut tunti ja toinenkin. Tänään testasin kanervaa, jolla värjään projektihamosenikin, huomenna ajattelin värjätä yhden rukilla kehrätyn pikkuvyyhdin ja isomman neulakintaaseen mainiosti sopivan ahvenanmaanlammasvyyhdin krapilla punaiseksi. Siinä sivussa olenkin sitten kammannut ja kehrännyt villaa sekä vihdoin viimein aloittanut hamppujeni lihtaamisen. Hirveä pöly siitäkin tulee sisällä tehtynä - nenä on täynnä mustaa tomua muutaman hamppupuntin jälkeen.

Kylmäkin oli tänään. Aja teki kanssani ystävällisesti lasihelmiä, kun lähden jo pois silloin, kun MNT niitä puuhastelee. Ulkopajassa oli varpailla kylmä ja naama yritti palaa, lasin sulaminen kun vaatii saviuunissa jo ihan kohtuullisen lämpötilan. Mutta kivaa oli. Jos olisi ylimääräistä aikaa, olisi siistiä rakentaa saviuuni (aika helppoa ja nopeahkoa) ja alkaa väsäillä, mielummin kyllä kesäaikaan.

Minun lisäkseni kylmä on ollut myös Micralla, joka sanoi eilen “önnön-nönnöh” ja sen jälkeen “—”. Pari yötä sitten huhuttiin olleen pahimmillaan -16 astetta pakkasta, vaikka päivälämpötila onkin tuossa miinus viidessä. Oma mokani sinänsä ihan puhtaasti, kun olen viime aikoina ajanut lähinnä parin kilometrin etappeja: eihän se akku siinä ajassa ehdi latautumaan, kun auto seisoo muuten kylmässä parkkipaikalla… Vakseilla oli onneksi akkulaturi. Myös etupelti oli jäätynyt kiinni, joten jouduin hieman nolona heittämään sen päälle ämpärillisen kuumaa vettä, ennen kuin pääsimme moottoritilaan käsiksi. Lars-Göran näytti, miten akku irrotetaan - huomenna pitäisi vielä osata laittaa se takaisinkin, mikä lienee haastavahkoa, koska en tajunnut seurata aivan riittävän silmä kovana, mikä piuha oli mikäkin. Toivotaan, että homma toimii huomenna ja akku on latautunut täyteen, muuten jää Gävlen matka taas kerran väliin ja elämä muuttuu noin muutenkin hankalaksi.

Kauheasti olisi tekemistä ja pitäisi kirjoittaa seka korjata useita asioita. Nyt ei vain jaksa, kun menee puoli yhdeksäksi tunnille ja lopettaa työt iltayhdeksältä. Öäg.

Kyllä se flirttaa mulle, Verakin huomasi. Onpas hirmuisen hauskaa (: