Tiuku

Kotona on meneillään ällistyttävä lattiashow, jonka päätoteuttajana on armas avokkeeni - ensin johtuen siitä, että olen päivät töissä, tällä hetkellä siitä, että minulla on kuumetta enkä jaksa juuri mitään muuta kuin hoitaa rästihommia makuullani läppäri sylissä. Perjantai-iltapäivään ja vuokranantajan visiittiin mennessä täällä pitäisi olla kaiken valmista, mutta makkari on vielä kokonaan laittamatta. Homma kaatui taas aika tehokkaasti niskaan, kun päätimme “säästää” ja käyttää tutuntutuilta saatua 20 neliön vanhaa muovimattoa. Ensimmäinen suunnitelmamuutos tuli, kun näimme kuosin - päädyimme ostamaan museolta näyttelykäytössä ollutta vanhaa laminaattia 3,40 euron neliöhintaan, koska se oli silti halvempaa kuin muovimatto (halvimmillaan 9,90e/m2). Toinen suunnitemamuutos tuli, kun avasimme maton ja totesimme, että se ei ollut pariakymmentä neliötä nähnytkään, pikemminkin viitisentoista… Tämä toki tajuttiin sunnuntai-iltapäivänä, kun  hommaa aiottiin aloittaa, koska emme fiksusti olleet avanneet mattoa aiemmin. Näin ollen olohuone on aiheuttanut kolmen täyden päivän leikkaa-liimaa-sahaa -fiaskon, joka on työllistänyt myös kasan Pekan kavereita. Noin kaksi päivää ja pari mielenterveyttä helpommalla oltaisiin selvitty sillä 200 euron lainarahauhrauksella, jonka muovimatto myös olohuoneeseen olisi vaatinut…

No, pieni tulee ensi lauantaina. On sillä jo oikea nimikin (ei, se ei ole Sun Mutsis :), mutta sen kerromme vasta, kun otus tassuttelee lattiallamme ihmettelemässä kiinanharjapuudelikissaa (Faust-parka joutui eläinlääkärissä parturointioperaation uhriksi, joskin tuntuu viihtyvän oikein hyvin huomattavasti viileämmässä millin torsosiilissään, vaikkei se mikään mallikilpailuilmestys olekaan).

Tuossa videota reilun viikon takaa:

Vappukin, mokoma. Vie aikaa arkistossa istumiselta ja kirjoittamiselta. Huomenna lienee vielä pakko käydä lukemassa loitsuaineistot, oli vappuaatto tai ei, vaikka kotonakin pitäisi siivota ja perunasalaatit sun muut vappusapuskat jossakin välissä vääntää.

Kuukausi loppuu, sunnuntaina on työpäivä, eikä gradu ole lähelläkään valmista - tuskin edes puolivalmis. Motivaatio töihin palaamiseen ei ole nollassa vaan jossakin kaukana miinuksen puolella - stressi gradun suhteen on jatkuvaa ja ajatus pätkittäisestä työskentelystä sen parissa lähinnä ketuttaa. Pakko, kuitenkin. Ei tätä enää voi jättää roikkumaan, mutta missähän välissä se tulisi kirjoitettua, kun viikko sitten tajusin, että tiedän lyyrisistä runoista aivan liian vähän sanoakseni niistä juuri mitään. Lukemaan siis, ja tekemään tutkimushistoriaesseetä - jossain jännittävässä aika-avaruussolmussa, ilmeisesti. Jos töissä ei tarvitsisi keskittyä mihinkään, homma ei olisi ongelma, mutta koska eräs tietty nettijulkaisu roikkuu edelleen (eikä edes suuressa määrin minun vuokseni), on keskittyminen jaettava kahden eri projektin välillä. Ou jee.

Ei ole hyvä. Ei vain jotenkin ole. En riitä, en ehdi, en saa aikaan, keskittymiskykyä ei ole nimeksikään ja kaikki se, mihin olen kuvitellut itselläni olevan kapasiteettia tai kykyä, tuntuu valuvan käsistäni jonnekin jaksamattomuuden railoon. Toiveet tulevasta rakoilevat, kun ympäristöni ei ole valmis mukautumaan siihen, mitä jalkaa polkien tahdon. Turha on sanoa, että  kuka vain voi toteuttaa mitä vain haluaa - voihan sitä, mutta useimmiten joutuu tekemään sen sitten ihan yksin.

Kevät, tuo vuodenajoista väsynein.

*Maanantai 22.2.2010*

Kirjoitan tätä kotikotona jokseenkin alistuneen huvittuneena. Talon lämpimänäpitoreissu osoittautui tiukaksi “mihin omakotitalon omistajan maaseudulla pitää varautua” -setiksi.

Eilen illalla saapuessani ei sentään enää satanut lunta, mutta sen sijaan parinsadan metrin tie postilaatikolta oli kinostunut, keskellä peltoaukeaa kun sijaitsee, parhaimmillaan yli puolen metrin nietoksiksi. Pimeässä autolta kohti traktoritallia tarpoessani vielä lähinnä nauratti hysteerisesti, mutta traktorissa hysteria vaihtui tiukkaan keskittymiseen - mistä tähän saa työvalot päälle?! Mitä näistä vivuista piti vetää levyä nostakseen?  Missä on sisätilan valo (en löytänyt sitä koskaan), jotta näkisin, missä kohtaa mikäkin vaihde on? Missä olikaan pakki? (Selkiyttääkseni: traktorissa on kaksi vaihdekeppiä, eli yhteensä periaatteessa suurehko määrä eri vaihdeyhdistelmiä eri nopeuksille. Olen tottunut ajamaan yleensä noin yhdellä yhdistelmällä).

Sain koneen triviaalisti käyntiin ja ulos tallistaan, mutta koska varsinaista lumen “kolaamista” levyllä (perälevyn avulla siis ikään kuin vedetään ja peruuttamalla työnnetään lunta) olen harjoitellut varsin vähän, käytin noin ensimmäisen 1,5 tuntia suojaisempien pihateiden aurailuun vaihtelevalla, mutta harjoituksen myötä paranevalla lopputuloksella. Kun tämän rupeaman jälkeen suuntasin vaikeammaksi arvioimalleni peltoaukeatielle, nousikin otsalle sekä tuskan- että oikea hiki (hytti lämpenee kivasti, varsinkin jos päällä on kunnon talvivarustus). Lunta oli niin paljon, että ketjuton traktori ei yksinkertaisesti tahtonut jaksaa kinosten läpi edes levy ylhäällä. Pari kertaa olin päätyä paksun lumen viemänä ojaan, mikä olisi ollut tappiollista, koska traktoria nostamaan olisi tarvittu vähintäänkin toinen traktori, mutta nysvän jälkeen sain koneen oiottua.  Peltoaukeaprojekti ottikin sitten sellaiset 2,5 tuntia - ja  matkaa oli tosiaan se 200 metriä… “Perkele, ihan hyvä!”, totesin kello 23:40 ja peruutin koneen talliin.

Olin pitänyt pari pysähdystä pihalla laittaakseni yli vuorokauden -15:ssa lämmittämättä pärjäilleen talon lämpiämään ja lisätäkseni puita tulipesään. Sisään tullessani olin totaalisen kuitti sekä henkisesti että fyysisesti, kolauttanut käteni ja väsyttänyt jalkani traktorin jäykkiä ja ergonomisesti minulle liian kaukana olevia polkimia painellessani (kuka on tehnyt etu- ja takajarrun välisen etäisyyden noin leveäksi, jalkani ei ylety kuin tähtäämällä molempiin samanaikaisesti!). Talo kuitenkin lämpisi varsin hitaasti, joten puoli yhden aikaan totesin, että mikäli en lämmitä vähän keittiön valurautahellalla, jäädyn yöllä. Niinpä odottelin vielä tunnin hellan puiden joltisenasteista palamista ja laitoin lisäksi kellon soimaan puoli kolmelta yöllä lisätäkseni yhden pesällisen puita.

Yöllä lisätessäni jo pannuhuoneessa vähän ihmettelin, miksi uunin ympärillä oli vettä. Pohdin, että ehkä se on valunut puista tai jokin hana vähän falskaa ja palasin takaisin nukkumaan. Aamuyhdeksän jälkeen, kun isä oli herättänyt minut soittamalla Kanarialta siitä, miten lumilinko kiinnitetään traktorin perään, menin sytyttämään jälleen yhden pesällisen. Noin tunnin päästä havahduin lukemisistani ensin ihmeelliseen, hieman kimeä-äänisen koiran haukkua muistuttavaan ääneen, ja sitten pannuhuoneesta kantautuvaan outoon ja kovaääniseen rutinaan ja pulinaan. Koska pannuhuoneen infernaalisesta metelistä em kyennyt päättelemään muuta kuin että ääni tulee ehkäpä eräästä katon putkesta, totesin tilanteen sen verran fataaliksi, että isälle soittaminen oli luvallista ja suorastaan suotavaa. Isä päätteli, että kummallinen pulina oli yksinkertaisesti veden kiehumista putkessa, ja välillä kuuluva muunlainen metakka tuli ehkäpä kiertovesipumpusta, joka oli jo syksyllä välillä hieman reistaillut. Ohjeet saatuani naksuttelin kytkimiä, kääntelin nappeja ja loppujen lopuksi hakkasin kattoputkessa olevaa pumppua kirveen hamaralla, mutta ääni ei loppunut. Niinpä sain ohjeet soittaa tutulle putkimiehelle, joka systeemin on meille aikanaan asentanutkin.

Kyösti - joka sivumennen sanoen kuuluu minun elämässäni ihmisiin, joka on ollut olemassa Aina - oli sattumalta lähiseudulla ja tuli viimein toisen työkeikkansa jälkeen puoli seitsemän maissa illalla todeten, että kahdeksankymmentäluvun alussa asennettu pumppu oli finito (ja että isän systeemeistä osa on ajalta ennen Aatamia). Niinpä Kyösti ajoi kotiinsa, haki toivottavasti suurin piirtein vastaavan kappaleen ja on nyt pannuhuoneessa nakuttelemassa.

Voin kertoa, että 80 neliön omakotitalo kylmenee yllättävän nopeasti erityisesti tuulenpuoleisilta huoneiltaan. Olen istuskellut iltapäivästä asti läppäri edessäni keittiön työtason ääressä ja lämmitellyt selkääni puuhellan lämmössä. Mitäpä tekisikään ihminen ilman vanhoja konsteja tekniikan prakatessa.

–

* Seuraavana päivänä:*  Tarina päättyi suhteellisen onnellisesti. Uusvanha pumppu toimii ainakin vielä, ja onnistuin peräti käymään noin kahden minuutin suihkussa jopa pesten hiukseni (tosin vesi kylmenikin sitten vauhdikkaasti).  Aamulla ei ollut satanut kovinkaan paljoa lunta, joten pääsin liikkeelle lähes aikataulussa ja ehdin melkein ajoissa töihinkin. Broidi huoltaa taloa perjantaihin asti, kunnes siirrymme jälleen huudeille.

Viime aikoina muutoksen tarve on nostanut päätään suorastaan agressiivisesti. Se ilmestyy näyttämölle aina satunnaisesti - ei joka päivä eikä joka toinenkaan - mutta joka tapauksessa lähes joka viikko. Kenties syyllinen on syksy, ainakin osittain, kenties vain kaavoihin kangistuva ja paikallaan pysyvä elämä. Maalle muuttaminen venyy vuosi vuodelta, kun mies haluaa saada opiskeltua kaupungissa ja kahden vuoden sisällä (toivottavasti) koittavan suurleikkauksenkin suhteen erityisesti nykyinen keskusta-asuminen on näppärää. Naimisiinkaan ei voi kuvitella tulevan piristykseksi menevänsä, kun toisiinsa vaikuttavat tulot nipistäisivät elannosta liikaa (eikä niihin häihin olisi kyllä aikoihin varaakaan meidän sukulais- ja kaverimäärillämme). Työ ketuttaa päivä päivältä enemmän olemattomine vastuineen - jos jään siihen vuosikausiksi, en saa enää mitään muuta, kun en ole päässyt kehittymään hommassani mihinkään suuntaan. (Huomattavasti) lähemmän tulevaisuuden käytettävissä oleva aika ei riitä gradulle, jonka keskeneräisyys kalvaa mahanpohjaa. Kavereille on tulossa syssymmällä koiranpentu, mutta minä en voi edes harkita omaa ennen kuin gradu on jätetty tarkastukseen.

Jostain pitäisi luopua lisäajan saamiseksi, mutta se jokin on käytännössä joko kuntosali - jota tarvitsen niskani pitämiseen edes jossain järjestyksessä, näillä määrillä siitä ei ole apua laihtumiseen - tai laulaminen,  eikä kummankaan lopettaminen tunnu erityisen fiksulta vedolta. Kotona on pakko ihan vain olla ja oleskellakin, ettei pää sano poks. Toki voisi lopettaa käymästä missään bileissä tai kavereiden luona, mutta sekin on “vähän” ankeaa. Mikä ratkaisuksi? Jaa-a, sen kun tietäisin. Sitä pohtiessa.

Tunti sängyssä pyörien ja kattoa tuijottaen riitti. Seuraava tunti onkin sitten kulunut tässä tietokoneen ääressä larppimailia kirjoitellen ja satunnaisia blogeja lueskellen. Uni kadotti otteensa heti ensimmäisen keskeneräisen asian tultua mieleen - ja kuten tyypillistä on, kierre jatkui, sillä hereillä pysytellessä mieleen toki lipsahti muitakin keskeneräisyyksiä,mikä lopulta johti lievään paniikkiin, sydämentykytykseen ja betasalpaajaan. Kohta voisin taas yrittää nukkumista, mutta tehokas huominen lienee menetetty. Tällä viikolla ei olekaan kuin viitenä iltana suunniteltua tekemistä. Saisinko vain jäädä kotiin ja ohittaa myös lauantaisen laulukeikan ainejärjestökoalition vuosijuhlassa?…

Valivali. Tämän huikean mielenkiintoisen avautumisen jälkeen voisin koettaa sitä nukkumista, kello on kuitenkin puoli kolme. Aikaisemmin kuviteltu reilun kahdeksan tunnin kaivattu yöuni jäi todellakin haaveeksi.

Pitäisi kirjoittaa vaikka kuinka monesta asiasta, mutta kun ne kasaantuvat, ei tule kirjoitettua mistään. Katsotaan, saanko tässä lähipäivinä jotakin värjäyksestä ja Antikristuksen yöstä aikaan. En lupaa mitään.

Tyypillisesti voin kuitenkin avautua, koska kirjoitettua tulee pääasiallisesti silloin, kun jokin nyppii. Viime aikojen ketutuksenaiheet, eivät täysin järjestyksessä, mutta jossain määrin:

• * Miksi ihmeessä tietyt kaverit eivät voi kutsua minua lempinimellä? Niitä on peräti kaksin kappalein. Onko niin vaikeaa uskoa, että joka kerta, kun joku muu kuin sellainen henkilö, jota en laske joko erittäin läheiseksi tai jossain määrin kaukaiseksi, kutsuu minua ristimänimelläni, minua korpeaa. Joka ainut kerta. Onko tarkoitus aiheuttaa minulle vitutusta?

• * Miksi duunissa on aina kylmä? Vaatteita pitää olla kuin eskimolla, luonnonvaloa ei näy juuri missään ja kesä unohtuu sisällä istuessa.

• *  Miksi duunissa jotkut asiat ovat niin kuin ovat eivätkä voi muuttua? Joudunko ikuisesti istumaan viikonloput pimeässä ja kylmässä? Miksi edut ja tietyt jutut ovat kuitenkin niin kantavia, ettei minun käytännössä kannata haaveillakaan paikan vaihdosta ainakaan vuoteen-pariin?…

• * Miksi sosiaalisissa tilanteissa on taas vaihteeksi oudon ulkopuolinen olo ja synkkyys ja pahantuulisuus valtaa mielen pienistäkin vastoinkäymisistä? Tai no, syy taitaa olla tiedossa - muutama vapaapäivä tekisi hyvää, mutta niitä on seuraavan kahden viikon sisään yhteensä kaksi, ja sitä seuraava viikonloppukin menee sukukokouksessa. Seuraava vapaankaltainen on siis vasta juhannuksena.

• * Miksi kesälomaan on vielä yli kuukausi ja loma itsessään on jo jokaisen viikonlopun osalta buukattu?…

Pitipä avautua. Olkoot. Kirjoitan seuraavaksi sitten jostakin kiinnostavammasta ja hyväntuulisemmasta.

Oli tarkoitus käydä YTHS:n jälkeen ostamassa kehys, taulukoukkuja sun muita vastaavia, mutta unohdin pankkikortin farkkujen taskuun enkä sitten jaksanut lähteä enää sitä erikseen hakemaan. Kampin silmälasikaupasta Forumin kautta Kaivopihan Unicafeen ja sieltä Noksun myymälään kävellessäni tuli kuitenkin katseltua niin vaatekauppoja kuin muitakin jännyyksiä. Ahdistavaa asiassa oli jo pitkään itseäni suuresti vaivannut nuhjuisuuden tunne. Mustine silmänaluksineni ja vanhoine vaatteineni tunnen olevani jatkuvasti kulahtanut, resuinen ja kassi-almamainen. Se ja tuo vaatteen kulma repsottaa, tukka hapsottaa vaikka olisin yrittänyt jopa tehdä sille jotain, silmälasit valuvat nenälle ja ripsari tuhraantuu parissa tunnissa alaluomelle. Rahaa ei olisi yhtään ylimääräistä vaatteisiin käytettäväksi; mielummin tuhoaisin muka-liikenevän valuutan ravintolassa syömiseen. Vaate-ostoksilla oleminen Suomessa on muutenkin yhtä tuskaa, kun itseä viehättäviä vaatteita ei tunnu löytyvän helpolla, ja vaikeasti en jaksaisi edes yrittää - ja edelleen, vaatevarastoni vaatisi radikaalia päivittämistä noin ylipäänsä nuhjuisuuden poistamiseksi.

(Tämähän siis ilmiselvästi tarkoittaa sitä, että minun on vain Ihan Pakko lähteä Camden Towniin vaateostoksille. …Niin. Jos olisi sitä rahaa, tekisinkin juuri siten.)  

Heräsin puoli tuntia sitten - kello on nyt 5:53 - niin kovaan yskitykseen, että päätin nousta joksikin aikaa välttääkseni Pekan herättämistä. Kulautin lisää reseptiyskänlääkettä, vaikken olisi enää saanut, kippasin mukillisen vettä ja yritän nyt imeskellä Mynthoneita (jota tein toki sillloinkin, kun aloin yskiä). Silti kutittaa kurkkua lähimain helvetillisesti. Mitä tälle nyt oikein tekisi?… Sama homma koettiin tosin jo muutama yö sitten, mutta nyt kutitus on entistä kovempaa. Puhumisen välttelykään ei sunnuntaina onnistu, koska kotikotona moinen on käytännössä mahdotonta.

 Olen tarkoituksellisesti pyrkinyt välttämään viimeisen kahden viikon ajan kavereiden kovin pitkäkestoista näkemistä, etten päätyisi puhumaan putkeen kovin kauaa. Kurkku  ärtyi varmastikin nyt perjantaisesta sosiaalisuuspaketista tätini hautajaisissa (sukulaiset puhuvat paljon) ja sen jälkeen Neonhämärän minipelissä. Eilen sukuloimme puolestamme Viikissä - poronpaisti oli hurjan hyvää, mutta sielläkin päätyi tietenkin puhumaan ihan määriä. Sen sijaan ilta oltiin hiljaa ja rauhassa täällä kotosalla muotoillen tuparikutsua ja katsoen Kim Possiblea - mistä tämä köhä oikein taas syntyi, ja miksi se aktivoituu aina öisin?

Köh. Köhköh. Koetan pidätellä yskää ja nukkua taas. Tyhmää.  

…että pöhnäisyydestäni ja selvästä kipeyden tunnusta huolimatta on mentävä huomenna töihin, koska on pyydetty folkloristiikkateemaopastusta. Enkä siitä, että värjäsin vahingossa lempisukkani (siis ainoastaan toisen niistä) ruskeaksi. Enkä siitä, että huomenna pitäisi muuttua miesten viikinkipökiksi, kangas sentään on. En tykkää siitä, että on puolentoista tonnin verran akuutihkoja poismaksettavia (visalasku ja isältä lainatut 800 e). Siitäkään en pidä, että jossain vaiheessa eteen napsahtaa entisessä asunnossani parketille sulattamani pakastimen aiheuttama parinsadan euron parketinkorjauslasku, ensi keväälle osuva  juurihoitohampaan 300 euronloppuehjäyslasku sekä kahden kuukauden opintotukien takaisinperintä. Puhumattakaan uusista silmälaseista, jotka maksanevat neljänsadan euron suuntaisia summia. (Ai niin, sen lisäksi kaupunki on unohtanut veloittaa minulta Akavan jäsenmaksun palkastani huhtikuusta syyskuuhun, joten joudun maksamaan senkin erissä loppuvuoden aikana).

Haluaisin rauhallista vapaa-aikaa, järven, veneen, puuhellan ja hyvää ruoanlaitto- ja syöntiseuraa. Haluaisin voida jo muuttaa isompaan asuntoon, sisustaa ja ostaa jollakin leikkirahalla asioita sinne. Haluaisin uusia vaatteita, uudet syyssaappaat, uuden talvitakin ja uudet maiharit, etten näyttäisi kulahtaneelta kassialmalta (näistä vinoista silmälaseista puhumattakaan).  Haluaisin työn, jossa ei olisi joka toista viikonloppua kiinni ja jossa tilille tulisi kerran kuussa edes vähän enemmän rahaa kuin 1300 euroa. Haluaisin tehdä gradun niin, että ehtisin keskittymään siihen ja niin, että siitä tulisi hyvä.

Väniväni. Mitäpä tämä väninä auttaa. On ankeaa, että koko elämä kiteytyy yhden sanan ympärille: raha. Tai pikemminkin sen ainainen, tuskastuttava puute.

[edit: 10 minuuttia kirjoitetun jälkeen sain vaarallisen puolenyön ahkeruus- ja aikaansaavuuskohtauksen. Tällä kertaa sen seurauksena kaadoin vessan lattialle puoli pulloa Tolua - toki siihen päähän, missä ei ole viemäriä, vaan vessanpönttö. Koko kämppä haisee mäntytolulta, mutta onpahan vessanpöntön ympärys nyt kunnolla desinfioitu…]

…heräämisestä kl0 04:15 siihen, että kissa oksentaa matolle kahteen eri paikkaan ja vielä kolmannen kerran parketille. Eihän noita ylläreitä voinut paikalleenkaan jättää, ei olisi ensimmäinen kerta astua kissanoksuun heti aamutuimaan.