Tiuku

Pari mielenkiintoista linkkiä:

Brittiarkeologit otaksuvat löytäneensä Stonehengen rakentajien kylän ja ovat riemuissaan valtavasta muinaisroskan määrästä paikan päällä (tunnetustihan roina kertoo eniten yhteisöistä). National Geographicin ja BBC Newsin artikkelit.

Sampon kollega ilmakehätieteitten laitoksen käytäviltä, hassu venäläinen tiedesetä, keksii ihan pian, miten ihmisiä syväjäädytetään!

National Geographic kertoo myös, että Napoleon ei kuollutkaan arsenikkiin, vaan proosallisesti syöpään.

Vaikka tehokkuus on minimissään, etenevät jotkut asiat silti siedettävällä vauhdilla.

Jugendpukuni Omnian pukuompelulinjalla on lähes valmis, eilinen helmanmittaus oli positiivinen kokemus. Olenpa unohtanut senkin teettämisestä kertoa - marjapuuronvärinen 1900-luvun vaihteen päivällispuku maksaa 150 euroa teoltaan plus kankaat ja muut tilpehöörit. Ne olivatkin sitten noin kaksinkertaisesti sen hintaiset, mitä alunperin kuvittelin - sattuu.

Nukkekoti on vähän jämähtänyt Second Lifeen uppoutumiseni vuoksi, mutta yläkertaan on syntynyt takka ja alakertaan löytynyt Pringles-purkki kakluunin rungoksi. Sampo sai idean hyvin kevyestä oranssista kankaasta, tietokoneen minikokoisesta tuulettimesta ja ledivalosta. Ehkä tämä valaistus- sun muu tulentekopuoli kuitenkin odottaa, että saan sisätilat muuten kondikseen.

Töitä on tälle kuulle liian vähän, joskin ainakin yksi päivä lisää, eli ensi perjantai, napsahti työkaverin saatua kunnon sairausloman ilmeisesti pitkittyneen flunssan aiheuttaman sydänpussin tulehduksen takia (kauhistus). Rahapula uhkaa eritoten tuon jugendpuvun maksun vuoksi.

Jennin kanssa päätimme kutoa pellavakangasta tämän kevään kudonnassa. Menen luomaan loimea Katriina-opettajan kanssa perjantaina ja omatoimisesti lauantaina - ehkä tässä edistyttäisiin jo jollakin vauhdilla verrattuna syksyn villakangasjumitukseen. Aloin myös haaveilla, että joskus voisi kutoa pelkkää mustaa villaa ja tehdä siitä sitten vaikka takin.

Viime viikon maanantai-tiistain näyttelyihin ja Museoliiton museohistoriaprojektiin keskittynyt museologian seminaari oli osin mielenkiintoinen, osin turhauttava puhtaasti luennoitsijasta riippuen. Jyväskylän parasta antia oli kuitenkin Tomin näkeminen sekä Keski-Suomen museolla tapahtunut illanvietto, jossa keskustelin mielenkiintoisia oman museomme Carinan ja Eevan kanssa nimenomaan näyttelyrakentamisen tiimoilta. Vaikken harmikseni ehtinytkään käydä Suomen Käsityön museossa, ostin kuitenkin museokaupasta kasan yllättävän hienoja muinaispukukortteja. Lisäksi kotimatkalla Sannan ja Mariannan kanssa tuli vouhkattua oikein urakalla kansatieteestä, museologiasta, museotyöstä ja humanistien arjesta. Sanna herätti pahennusta korottamalla ääntään sopivissa kohdissa tyyliin “professori XXX!” - “täynnä kusta!” Tämä oli toki varsin viihteellistä. (:

Sain myös viikko sitten vihdoin viimein lähetettyä digitaalisen viestinnän harjoitustyöni ja harjoitteluraporttini eteenpäin… Eihän tässä mennytkään kuin kaksi vuotta, eikä koko linjaa ole enää edes olemassa. Trallalaa. No, saavutus tämäkin.

Sampo on kirjoittanut viimeiset puolitoista viikkoa lähes yötä päivää (eli yleensä tullen silloin nukkumaan, kun minä lähden töihin) Suomen Akatemian hakemusta. Kolmen vuoden pesti vuoden 2008 alusta alkaen olisi toki kovin toivottava - katsotaan, nappaako. Se selviää tosin vasta syyskuussa, joten hengitystä ei kannata vielä pidätellä. Lontoo selvinnee ensin, toivottavasti alle kuukauden sisällä.

Olisi aika pop, jos ehtisin vaikka käydä joskus kirjastossa ja SKS:llä ihan vain oman seminaarityön - sen, jonka piti olla jo viime keväänä valmis - ja kansatieteen proseminaarin tiimoilta. Lukea ei vain tahdo ehtiä. Kansatieteen kenttätyökurssin aihe sentään on mielenkiintoinen ja sain pariksenikin toisen folkloristin, joten ei tarvitse nyypiöiden kanssa haastatteluja väännellä: dokumentointimme aiheena on Malmin lentokenttä ja sen oheistoiminta. Minulle ja Paulille napsahti harrastajahaastattelujen tekeminen erään toisen parin ohella. Ensi maanantaina menemmekin sitten tutustumiskäynnille kyseiseen historialliseen miljööseen.

Pidin äsken myös pienen henkilökohtaisen bileen katsottuani weboodista päässeeni läpi äidinkielen murretentistä (suomen kielen kehitys ja vaihtelu) vähäisestä lukemisesta huolimatta. Ensi viikolla käyn tekemässä kypsyysnäytteen ja potkiskelen niitä digiviestinnän merkintöjä rekisteriin - sitten ei enää tarvitse huolehtia noistakaan kandiin kuuluvista kokonaisuuksista. Huikealla 140 opintoviikollanihan (mikä saavutus seitsemässä vuodessa!…) minun ei enää tarvitsisi käytännössä tehdä kovinkaan paljon, mutta haluaisin silti nuo kansatieteen ja museologian aineopinnot tutkintooni sisältyviksi. Niistä saattaa kuitenkin olla jopa jonkinlaista hyötyä näin työelämänkin suhteen.

No niin, Second Life -päivitykset jatkuvat. Eipä tässä kipeänä kyllä mitään muuta elämää olekaan, tahi ajatuksiakaan. Toivottavasti en koukutu tähän niin, että opiskeleminenkin unohtuu.

Luojan kiitos (?) Visani ryppyili taas, vaikka siellä pitäisi olla vähän tilaakin, enkä saanut ladattua itselleni pelimaailman rahaa, Lindendollareita. Muuten olisin saattanut harkita hevosenostoa tai hienoa viktoriaanista kävelypukua. (Luulen silti, että ennen 2000 lindenin eli vajaan kymmenen euron maksamista virtuaalihevosesta selvitän, onko mitään toivoa ratsastaa sillä näin pienimuistisella koneella.)

Löysin siis ilokseni viktoriaanishenkisen “maan”, jossa ei tosin näy olevan pahemmin tontteja myynnissä. Siellä seikkaillessa menivätkin sitten iltapäivä ja ilta rattoisasti. Iltasella Meirakin tuli käymään ja esittelin löytöjäni, ja Meira päätyi ostamaan vaatekaupasta päivällispuvun. Tein äkkiseltään itselleni perusasetuksilla turnyyrihameen, etten erottuisi joukosta, kun illalla paikalla jopa näkyi jokunen asukas kostyymeissaan olevankin. Satunnaisia käheitä vaatekauppoja on tullut tätä ennekin vastaan, mutta olen sentään laittanut niihin maamerkin, jonka kautta pääsen palaamaan rahakkaampana paikalle.

Ilmeisesti on toivottava, että joskus sattuisin Second Lifeen samaan aikaan kuin maailmassa huomattavasti kokeneempi eläjä Yoe, että voisin kysellä satunnaisia eteen tulleita asioita (kiitos aiemmista vinkeistä!) Olen lueskellut nettisivujen ohjeita kuin piru kristinuskon pyhää kirjaa, mutta kaikki ei aukene sitäkään kautta, ellei tahdo käyttää puolta elämästään (kummasta?) manuskojen pläräilyyn.

Mutta joo, aivan mielettömän hienoja paikkoja ovat ihmiset tehneet. Laitan vaikka tähän vielä pari screenshottia thumbnaileina, ettei ihan kaikkien tarvitse tylsistyä ja katsella pelkkiä animaatiostillejä. (:

Iltaviidestä aamukolmeen siellä sitten vierähti. Liikkuminen alkaa sujua, joskin tarkkoihin paikkoihin osuminen on hankalaa. Ei pidä ilmeisesti mennä liian yleisille paikoille, sillä ääliömiehet alkavat ehdotella, tai ainakin huijata paikkoihin (kuten minut nudistirannalle - teleporttasin pois aika äkkiä). Vietin pari tuntia kotonaolemattoman Yoen pihamaalla, kun siellä oli nättiä ja rauhallista ja sain kaikessa rauhassa tutustua liikeratoihin ja säätää asetuksia. Meira käväisi SL:ssä myös, mikä oli varsin virkistävää - kaksi newbietä on hauskempi yhdistelmä kuin yksi. Meira myös löysi ihastuttavan buddhalaishenkisen puutarhan, jonne päädyimme meditoimaan oraakkelin kupeeseen (eli käytännössä jälleen säätämään asetuksia sillä aikaa, kun avatarimme “meditoivat”), kuten kuvasta näkyy.

Olen löytänyt itsekseni hämmentäviä paikkoja renefairyistä (oli olevinaan “medieval market place”) haltiapuutarhaan ja scifimuseosta hevostalliin. Kontakteja muihin olen välttänyt kuin verenhimoisia susia, kun en ole kokenut seikkailuillani tarvetta tutustumisiin. Lisäksi paikoissa on ollut muutenkin kovin hiljaista. Minulla ei ole vielä hajuakaan siitä, miten asioita tehdään - aikaansain vahingossa laatikon - ja välillä on hankaluuksia avatarin saamisessa puhumaan toiselle henkilölle niin, että kasvot ovat samaan suuntaan. Lisäksi koneeni rajoitukset alkoivat tulla selkeästi vastaan: liika informaatio esim. lentäessä kaataa ohjelman, samoin muiden, aktiivisten ihmisten suuri määrä. Välillä avatar jumittuu muuten vain. Grafiikkakortti on ilmeisesti liian hidas, koska maisemien muotoutumista oikeanlaisiksi saa odottaa pitkähköjä aikoja. Mutta katsellaan, katsellaan.

Kaipaisin enemmän informaatiota siitä, mistä voisin löytää edes suurin piirtein etsimäni kaltaisia ihmisiä. Hakutoiminnoilla en ole siinä vielä erityisen hyvin onnistunut. Yritän katsella myös maata sillä silmällä, mutta en ihan tajua, onko se jaoteltu jotenkin maaston mukaan vai miksi eri alueilla on nimiä esim. eri kielillä. Tämäkin varmasti selviää tässä lähiaikoina. Sinänsä mainiota flunssatekemistä tämä, ettei tarvitse nousta sängystä.

…tai peräti toinen. Ensimmäisessäkin olisi aivan tarpeeksi hoppua ja järjestelemistä, mutta kenties juuri siksi toinen todellisuus kiehtookin. Jollakin hassulla tavalla onnistuin kiinnostumaan Second Lifesta eri lähteistä kuulemieni kommenttien ja tarinoitten kautta, vaikken ole koskaan aiemmin pelannut verkkopelejä. Kakkoselämä on kuitenkin minun nähdäkseni enemmänkin sosiaalinen ympäristö, jossa on mahdollista tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin, kenties hyvällä tuurilla peräti samanhenkisiin, ja seikkailla rauhassa ilman tarvetta pisteitten keräilyyn. Lisäksi perusjäsenyys (johon ei kuulu rakenteluoikeuksia tai vastaavia) on ilmainen, joten koukuttuminen ei vaadi minkäänlaista taloudellista panostusta, ellei maailmassa vietettyä aikaa sellaiseksi lasketa.

Jyväskylästä tultua iski flunssa ja kuumeisuus, joten jäin suosiolla sängynpohjalle ainakin pariksi päiväksi. Niinpä ns. tyhjää aikaa vuoteessa viettäessäni sorruin antamaan Second Lifelle pikkusormen, ja juutuinkin maailmaan heti neljäksi tunniksi avatariani muotoillessani. Olin suorastaan yllättynyt, että pikkuinen, söpö Mäkkini on näinkin vahva ja jaksaa pyörittää Second Lifea lähes kivuttomasti. Tosin eilen avataria tehdessäni ensimmäinen yritys kaatui siihen, että näin hahmostani vain nimen, ja luulin pitkään homman kuuluvan asiaan. Buuttaaminen kuitenkin auttoi asiaan. Toisella kerralla, muokattuani hiukset ja osan kasvoista, ohjelma kaatui ja tuhosi kaiken aikaansaamani. No, kolmannella ja toden sanovalla kerralla sain sitten jotakin jo rauhassa aikaankin.

Avatarista voisi toki tehdä jonkun muunkin
kuin itsensä näköisen, mutta pyrin nyt kuitenkin suurin piirtein itseeni ns. parhaimmillani omissa silmissäni. Valitettavasti se näyttää lähimuokkauksessa enemmän itseltäni kun tuossa kauempaa otetussa screenshotissa. Kasvot ovat hankalat, nenän seutua pitäisi jotenkin pidentää, mutta käpistelymahdollisuuksia on miljoona enkä nyt ihan heti jaksa pyrkiä täydellisyyteen. Kulmakarvat tuntuvat myös olevan automaattisesti tukan väriset, mikä ainakin minun tapauksessani ei pidä paikkaansa, vaikka blondi olenkin - ruskea sävy olisi haussa. Sen voi kyllä todeta, että on hämmästyttävän vaikeaa miettiä, miltä itse näyttää, jos vieressä ei ole valokuvaa tai peiliä.

Mitä sitten Second Lifelta haluan? Toivoisin löytäväni sieltä ekohenkisen yhteisön, joskaan en ole varma, onko sellaista siellä jo olemassa. Voisin myös rakentaa itselleni pienen mökin (ja perunamaan?) Kymmenen dollarin kuukausimaksu pienen tontin rakentamisoikeudesta ei ehkä ole liikaa, ellen sitten innostu törsäämään muuhunkin - valitettavasti tämä toinen elämä perustuu pitkälti kapitalismille sekin.

Ensimmäiset tavoitteeni liittyvät kuitenkin vahvasti siihen, että oppisin liikkumaan sujuvasti muutenkin kuin lentämällä. Tällä hetkellä ohjautuvuus on nolon huonoa. (:

Faust tykkää käydä tarkastamassa jokaisen avonaisen laatikon tai korin. Kuvassa ei ole muuta kummallista, mutta kummituseläinmäinen tärähdysotos ylitti nyt julkaisukynnyksen. (Ihan kuin jollakulla olisi viimein kamera käytössään?…)

Huomenna kahdeksi päiväksi Jyväskylään museologian seminaariin. Ylös kuuden maissa, joten näin puolen yön aikaan voisi alkaa hiljalleen valmistautua yöpuulle…

No niin, jälleen väliaikakuvia hullun tiedemiehen talosta, kun sain tänään Sannan kautta kamerankin. Thubnaileista isommat otokset nähtäville.

Salongin mosaiikkilattiaa:

Kirjasto:

Lattia lähikuvassa:

Työhuone (Katarina-luuranko saa myöhemmin lasivitriinin itselleen):

Tältä työhuoneen puolen seinä yhä näyttää. Työvaiheista näkyvillä musta pohjamaali, valkoisella kitillä täytetty kolo seinässä ja harmaa kivirappauksen alku.

Ja tältä seinä näyttää rapattuna ja ikkunallisena, tosin ikkunaa ei ole vielä maalattu:

Vielä otos koko talosta roinineen:

Salongin lasilaattalattia on valmis, joskin laattojen reunoja pitäisi huolitella aineella x. Olen ostanut viktoriaanistyyliset ikkunat nukkekotikaupasta ja nyt kittaan noin puolen sentin rakoa molemmilta puolilta ylileveitä ikkunanreikia umpeen sekä sahaan lehtisahalla ikkunanaukkoja korkeammiksi (helvetillistä hommaa), että aukkoja kapeammat pokat saavat itselleen sopivamman sijan. Ulkoseinän kuplivaa vaneria poisrevittyäni näyttää siltä, että vaneri on jossakin vaiheessa ennen minun omistustani homehtunut ja jälleen kuivunut, mutta olkoon - ei talon enää pitäisi joutua kosteisiin tiloihin.

Seuraavaksi, eli kitin kuivuttua, olisi tarkoitus kitata ja sahata vielä kolmas ikkuna sekä maalata ulkoseinät ensin mustalla maalilla kadottaakseni vanhan punaisen värin ja päällystää sitten vielä ulkoseinät harmaalla hiekkamaisella päällysteellä.

Kirjastossa ei ole vieläkään tapettia, joten sellainen pitäisi löytää pikapuoliin, että pääsisin sen kiinnityksen jälkeen liimaamaan paikalleen “lankkulattian” ja maalaamaan sen tammensävyisellä vahalla. Samoin ikkunoitten lopullinen kiinnitys sijoilleen vaatii tapettien liimaamista. Tarvitsisin Porvoosta tai jostakin palasen helposti muokattavaa lautaa tai hieman enemmän rimaa (K-Raudasta ei löytynyt mitään järkevää), jotta saisin tehtyä työhuoneeseen tai kirjastoon parven, jonne sitten saisin mahdutettua tiedemiehen makuusopen. Lisäksi pikapuoliin pitäisi alkaa mietiskellä, miltä kirjaston takka, työhuoneen puuliesi ja salongin kakluuni tulevat näyttämään. Kakluunin kanssa olin typerä, kun en sitä tajunnut tehdä aivan ensimmäisenä - nyt runsas määrä kalliita lattialaattoja tulee jäämään sen alle.

Olen haikaillut etymologisen sanakirjan perään jo ties kuinka pitkään, mutta mokoma maksaa ainakin Akateemisessa 64,90 rahaa. Sanojen selittäjän korvaajaksi sai siis ryhtyä Suomalaisen Kirjakaupan alesta löytynyt, tieteelliseltä arvoltaan hieman kyseenalainen Veijo Meren Sanojen synty (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1982). Onneksi joistakin selityksistä kykenee suoraan huomaamaan niiden lievän epäilyttävyyden ja monet varmasti ovat puolestaan hyvinkin paikkansapitäviä. Silti luulen, että tarkastaisin virallisesta etymologisesta sanakirjasta, jos harkitsisin viittaavani tosissani johonkin Meren sanaselitykseen.

Aloin lukea opusta heti ensimmäiseltä sivulta eteenpäin. (Tämä tosin toi minulle pelottavasti mieleen isäni harrastuksen lukea suomi-englanti-suomi -sanakirjaa alusta loppuun peittäen aina englanninnoksen tai suomennoksen ja kirjoittaa ylös sana, jota ei satu muistamaan. Isäni suurta huvia onkin kysellä pahaa-arvaamattomilta mitä obskuureimpia englannin sanoja). Minua viehättää aivan valtaisasti sanojen kehittyminen. Mikäli olisin folkloristiikkaan ja arkeologiaan hurahtamisen sijaan intoutunut lukemaan suomen kieltä, mitä vielä lukion toisellakin luokalla aivan vakavasti suunnittelin, olisin varmasti päätynyt tekemään graduni etymologisista aiheista, mikäli olisin siihen asti opiskeluja joskus päässyt.

Olen tähän mennessä oppinut, että ahkera -sanan juuri  ahku tarkoittaa “halua, kiihkoa, vimmaa, kylmää pohjoistuulta, myrskyä, ahnasta, hehkuvaa hiillosta, puista jäänyttä tuhkaa ja hiiliä”, joista viimeisimmän Meri otaksuu olleen alkumerkitys. Leimun ja Liekin ohella minulla on tässä aivan selvä nimivaihtoehto Sitten Joskus Tulevaisuudessa omistamalleni lapinkoiralle. Tosin kuvittelisin löytäväni noita vastaavia viehkouksia lisääkin, kunhan etenen kirjassa. (: Muun muassa haihatella on Meren mukaan alun perin ääntä matkiva sana, joka tarkoitti esimerkiksi linnun siivenlyöntejä tai lentoa.

Sampolle ehdoteltiin töitä, tällä kertaa Lontoon yliopistosta. Katsotaan, mikä on projektin luonne ja järkevyysaste. Minähän en nyt joka tapauksessa lähde minnekään ennen syyskuuta, kun olen luvannut olla töissä, ja silloinkin korkeintaan Bäckedaliin. 2008 menee myös töiden merkeissä kotimaassa. No, ainakin on töitä, vaikkei palkka päätä huimaakaan, siitä saa olla tyytyväinen.

Syksy joka tapauksessa on vähän hankala siinä todellisuudessa, jossa me molemmat olisimme ulkomailla - vuokranmaksu jännittää minua jo etukäteen ja Faustin sijoituspaikasta ei ole hajua. Jos joku tahtoo muutamaksi kuukaudeksi hoitoonsa helpon ja sivistyneesti käyttäytyvän, joskin harjausta inhoavan kissan, saa vihjailla.

Ehkä-ehkä-elämää.

Olen näemmä lokakuussa tenttiin lukiessani ylöskirjannut muutaman viihteellisen osion tenttikirjoista. Seuraava ruokakulttuurilainaus löytyy Hanna Snellmanin kirjasta Tukkilaisen tulo ja lähtö (s. 148, 1996):

“– miehet saivat purouitoissa yhtiöltä etumaksuna kaksi kiloa läskiä, kilon voita ja neljä, viisi kiloa leipää viikon tarvetta varten.

Millaista ruokaa näistä tarvikkeista sitten pystyi valmistamaan? Ensinnäkin ruoanvalmistusvälineenä oli parin litran vetoinen kauha, käristyskauha, ja ruokailuvälineinä puukko ja lusikka. Ruoka valmistettiin joko avotulella tai kamiinan päällä. Valmiiksi leivottu leipä kelpasi raaka-aineeksi moneen ruokaan: pelkästä kovasta leivästä ja vedestä saatiin leipäkiisseliä. Jos raaka-aineena oli leivän ja veden lisäksi voita tai silavaa, saatiin rösselöä. Jos ruokaan lisättiin vielöä sokeria, saatiin leipäressua. Jos ruokaan pantiin leivän asemesta jauhoja sulaneen rasvan sitomiseksi, saatiin lotinaa tai soosia. Silavaa ja mahdollisesti lihaa käristämällä saatiin käristystä: ohuiksi viipaleiksi leikatut silavan palaset sulatettiin rasvaksi, ja niiden päälle leikattiin ohuita viipaleita jäätynyttä lihaa, jota hieman ruskistettiin. Jos miehellä ei ollut käristyskauhaa, teki hän keppikiisseliä kypsentämällä silavaa tai makkaraa, usein paperiin käärittynä, koivunoksasta vuollun tikun nokassa avotulella. Vaikka myös kalaa ja kaurapuuroa valmistettiin käristyskauhassa, on vastauksissa yleinen toteamus “kyllä jätkän leuka kiilteli rasvasta” osuva. Ruokajuomana oli yleensä musta suolalla höystetty kahvi.”

1900-luvun puoleenväliin asti tukki- ja uittotöillä saattoi ansaita oikein mukavasti ja raskas työ kulutti saadun energian sutjakkaasti. Ei ihme, että sydän- ja verisuonisairaudet räjähtivät lääkäreiden käsiin 1960-70-luvuilla, kun työ muuttui koneistetummaksi, mutta herkkuruoan ihanteet jäivät silti elämään eritoten maaseudulla.

Minulle iskee aina kevättalvisin valtava tarve matkustaa. Valitettavasti muutaman viime vuoden aikana en ole päässyt kyseistä tarvetta tyydyttämään vähäisen rahatilanteeni vuoksi, eikä tämäkään kevät näytä erityisen valoisalta asian suhteen.

Tanen ja Kikan lähteminen unelmamaahani Uuteen Seelantiin ei kuitenkaan auta asian sietämistä erityisemmin. Jennikin on suuntaamassa Kiinaan, jonne itse vahvasti syksyllä harkitsin matkaavani, kunnes tajusin, etten vain ole riittävän varoissani vaan lähinnä auttamattomissa veloissa. Sampo on esittänyt kiinnostusta oikeastaan vain Japanin vuorilla telttailemista kohtaan, mitä en toki väheksy, mutta kustannukset alkavat siinä reissussa lähennellä jo Jacksonleffamaata. Jonkinlainen hyväksyntä mahdolliselle joskus tapahtuvalle Japaninreissulle alkoi silti heräillä katseltuani Yoen blogista löytämiäni kuvia vanhasta japanilaisesta kylpylästä. Jos reissulla painottuisi luontoon, mytologiaan ja historiaan eikä lainkaan trendikkääseen populaarikulttuuriin ja suurkaupunkeihin, juttuhan alkaisi kuulostaa jo ihan hyvältä. No, toivo on kuitenkin varmaankin seuraavan parin vuoden ajan turhaa - kun ei ole rahaa, sitä ei vain ole (varsinkaan, jos kuvittelen viettäväni ensi syksyn Ruotsin korpimailla).

Viime aikoina pienemmän budjetin matkakohteista houkuttelevin on ilman muuta ollut Italia. Käymieni keskustelujen pohjalta uskallan epäillä, että Pompeijissa vierailua tullaan lähivuosina rajoittamaan. Haluaisin hillittömän, mahdottoman ehdottomasti nähdä Pompeijin, joka kertoo paitsi suuresta tuhosta (mikä ei minua sinänsä viehätä), myös antiikin arkielämästä, jonka tulivuorenpurkaus vangitsi. (En sinänsä vastusta myöskään ajatusta italialaisesta ruoasta ja lämmöstä - en ole ikinä käynyt Pohjois-Ranskaa tai Prahaa etelämpänä.)

Nngh, mistä muutun rahaksi? Visalasku on joka tapauksessa maksettava pois alta, ennen kuin reissuista voi realistisesti haaveilla, ja siinäkin menee useampi kuukausi. Olen vain aivan käsittämättömän huono säästämään rahaa.

Ha, Tane myykin minulle pari vuotta vanhan Canon Powershot A510:nsa varsin kilpailukykyiseen hintaan, kun hankki itse räheämmän. En siis velkaannu lisää (ainakaan kovin paljoa) ja saan ihan kohtuullisen kameran. Ehkä Sitten Joskus kun olen Iso ja Rikas(tm) saan hankittua vähän kalliimmalla järkkäriä vastaavan digikameran. Nyt tuo A540 olisi kuitenkin jäänyt vähän harmittamaan, kun lisäsatasella olisi saanut jo paljon paremman.

Hesarin verkkoliite kertoo, että Viron Tallinnanlahteen suunnitellaan valtaisaa Kalevipoeg-patsasta. “Kalevipoeg on tarkoitus pystyttää mereen sadan metrin päähän rannasta Tallinnasta Piritalle johtavan rantatien varteen. Vastaavalla paikalla rannalla on neuvostoaikana Toisen maailmansodan sankareille pystytetty muistomerkkikompleksi, jossa erottuvat merelle korkea obeliski sekä rantaportaikko.” Hesarin kuva ainakin vakuutti minut, aivan ihastuttava idea.

Useahkot kaverit ovatkin jo saaneet täsmäannoksen nukkekotivouhkaustani, mutta jaetaanpa asiaa nyt vielä täälläkin. Ostin tuossa marraskuun puolessavälissä huuto.netin kautta -70-luvulla rakennetun vanerisen, huonokuntoisen, suuren nukkekodin. Idean lähteenä ja päämääränäni oli luoda säilytystila kaikenlaiselle hassulle krääsälle ja koriste-esineille, joita erinäisistä paikoista ja kavereiden matkoilta on kertynyt ja tulleekin kertymään ja joille ei muuten ikina keksi järjellistä sijoituspaikkaa. Idea kehittyi eteenpäin hullun tiedemiehen taloksi.

Tässä siis pari kuvaa talon alkuvaiheista. Se on tosiaankin hyvin huonossa kunnossa ja jouduin mm. naulaamaan yläkerran lattian uudelleen paikalleen. Katon suunnittelin laittavani sijoilleen vasta, kun kaikki muu on remontoitu kuntoon.

Kuvissa (otettu Sampon kännykällä 3.12.06) olin jo tapetoinut yläkerran vasemmanpuoleisen huoneen uudelleen tummansinisellä, tähtikuvioidulla paperilla ja maalannut alakerran oranssinpunaisen seinän valkoiseksi, joten ihan alkuperäistä asua ei noissakaan otoksissa ole jäljellä. Tällä hetkellä alakerran oikeanpuoleisen huoneen lattia on lähes kokonaan päällystetty mustanharmailla ja ruskeakiiltoisilla lasimosaiikkilaatoilla ja se, tuleva sali kun on, on myös tapetoitu vaaleankiiltävällä ja kullanvärisellä paperilla - boordi puuttuu yhä, kun en ole löytänyt sopivaa. Yläkerran tähtihuone on totta kai tiedemiehen työhuone ja laboratorio. Yläkerran oikeanpuoleiseen huoneeseen etsin yhä tapettia, toivottavasti tummanpunaista sellaista. Siitä on tarkoitus tehdä takkahuone ja kirjasto, vaikkakin myönnän moisen käyvän aavistuksen ahtaaksi, kun yläkertaan johtavat myös portaat. Kuvien valkoiset portaat on jo irroitettu ja niiden tilalle syntyy jossakin vaiheessa portaikko, mahdollisesti kierre -sellainen. Kirkkaankeltaisesta huoneesta tulee mahdollisesti “salainen huone”, jonka ovi on teljetty ja joka on kivinen, luolamainen tila. Sieltä mahdollisesti johtaa vielä olemattomaan kellarikerrokseen jonkinlainen reitti, kenties kivisen kaivon kautta kulkeva salakäytävä köysitikkaineen. Kellarissa on toki vankityrmä, jossa lohikäärme vahtii aarrettaan. Kellari tosin on tulevaisuuden visio, katsotaan, miten muut huoneet ensin syntyvät (samoin haaveilen tornista, jossa on vankina prinsessa, sekä ulkohuussista).

Jälkimmäisessä kuvassa on irtonainen katto laitettu mallaamaan paikaansa. Ulkoseinät maalaan, kunhan kerkiän, ensin pohjaltaan mustaksi ja sitten päällystän hiekkapintaisella harmaalla kivimaalilla. Ikkunoiksi olen ostanut nukkekotiliikkeestä viktoriaanishenkiset ikkunankarmit, vaikkakin talosta muuten tuleekin ns. ajaton. Katoksi tehnen joko huopakaton tai todennäköisemmin pärekaton pärelistasta, josta olen tehnyt jo työhuoneen lautalattian ja josta syntynee tammipetsillä käsiteltynä lautalattia myös kirjastoon.

Kehitystä on näitten kuvien ottoajankohdasta tosiaan jo tapahtunut, mutta koetan saada mosaiikkilattian ja tammilaudat sijoitettua paikalleen ja kirjastoon tapetin, ennen kuin otan seuraavat kuvat projektista. Tuota muutakin puuhaa tosin elämässä on, joten edistyminen on melko puuskittaista ja kaiken kaikkiaan hidasta.

Veljeni otti joulukuussa kuvia talomme liepeiltä Porvoosta. Siellä oli silloin jopa lunta.

Kameran hankkiminen alkaa houkuttaa jo niin paljon, että ylivelkaantuminenkaan ei ehkä haittaisi (puoliautomaattifilmijärkkärini on siis ollut rikki jo Bäckedalin viimeisestä viikosta lähtien). Nämä kuvat on otettu Canon Powershot A520:lla, jota ei enää ole myynnissä, äidilläni puolestaan on vielä tuota aikaisempi malli A510, jota olen innolla käyttänyt lainaksi saadessani histeltapahtumissa. Nykymalli A540:n saisi kahdellasadalla. Toisaalta - jos Saksasta hankkisi ja laittaisi vielä 50 euroa lisää, saisi vielä paremman kameran, A640:n, jonka zoomia saisi väännellä käsinkin. Aijaijai.

Viime aikoina ilmastonmuutos on mietityttänyt todella paljon, sitä kun suolletaan ennätyslämpimän joulukuun jälkeen joka tuutista. Jäin tosin asiaan jumiin jo aikaisemmin syksyllä luettuani Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaanin ja sen jälkeen myös kirjoittajan edellisen Herääminen -opuksen. Suhtaudun Isomäkeen kovin moninaisin tuntein, sillä mies ei mielestäni osaa juurikaan kirjoittaa (mm. esikoisnovellikokoelma Kristalliruusun novelleista muutama on aivan kamalia), mutta sanottavaa löytyy senkin edestä. Sarasvatin hiekkaa risoi osoittelevuutensa ja rautalangasta vääntämisensä sekä keinotekoisen tuntuisten ihmissuhteittensa puolella, mutta visio sulavista napajäätiköistä muokattuna tarinaksi toisaalta toimi. Silti en kykene ymmärtämään, miten romaani päätyi peräti Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Pidin Heräämisestä kirjallisesti enemmän, vaikka kirja olikin selkeämpää scifiä eikä siinä mielessä varmaankaan yhtä lailla massoja sulattelevaa. Enää vain satunnaisesti törmää sellaisiin kirjoihin, jotka herättävät lukuinnostuksen, jonka pauloissa ei raatsi mennä nukkumaan eikä tehdä mitään muutakaan. Jostakin syystä Heräämisiä kuului noihin yhdeltä istumalta luettuihin opuksiin, vaikkei se erityisen erityinen muuten ollutkaan. Yllättäen tenttikirjat eivät koskaan aiheuta tätä tunnetta, mistähän se mahtaa johtua?

Vangitseva teos oli myös Sampolta joululahjaksi saamani Petkuttaa Varista, joka kertoi 1860-70-luvun tasankointiaanien elämästä ihailtavan selittelemättä. Täältä löytyy opuksen takakansiteksti. Lainata saa, jos haluaa, luin jo.

Kesken on myös Ursula le Guinin mainio, teemoiltaan seksuaalisuuteen keskittyvä novellikokoelma Birthday of the World, jonka tarinat kertovat le Guinin luoman maailmankaikkeuden maailmoiden kansojen sukupuoleen ja ihmissuhteisiin liittyvistä kulttuureista. Lempikirjailijani le Guin onnistuu täydellisesti siinä, mikä scifin perimmäinen tarkoitus minun mielestäni on: omasta maailmastamme ja omista käsityksistämme toiseuden kautta kertomisessa. Ei voi olla olla huomaamatta, että rouvan vanhemmista toinen oli kulttuuriantropologian professori ja toinen psykologi ja kirjailija.

Lisäksi olen onnistunut lukemaan noin puoleenväliin Stalkerin, johon en jostain syystä aiemmin ole tarttunut - mainio ja vangitseva kirja sekin. Hyllyssä odottavat puoleenväliin ehdittyinä myös Lovecraftin Cthulhu-kokoelma sekä juuri ja juuri aloitettu Neil Gaimanin Anansi Boys. Nykyisin on vain niin kamalan vähän aikaa lukea mitään muuta kuin tenttikirjoja - nuokin syövät niiltä sijaa aivan liikaa.

 –

Pää on jumissa ja essee yhä tekemättä. Minulla piti olla tällä viikolla töitä ainoastaan keskiviikkona, mutta miten ollakaan, iski inventaario ja sen myötä ylimääräisiä työvuoroja. Eivät minua lisätunnit sinänsä rahallisesti haittaa, mutta olisin tarvinnut vapaapäiviä saadakseni tehtyä edes jotakin kotona odottavista rästihommista, joihin lukeutuvat mm. rekisteröintilomakkeiden täyttäminen ja digiviestinnän papereiden etsiminen. Meillä yöpyy myös kahden yön verran belgialais-puolalainen, mutta Pietarissa asuva sohvasurffajapariskunta, joten kotikin on pidettävä edes suht’siistinä. Kivoja ihmisiä, ei siinä mitään.