Faust ottaa rennosti.
Huomenna, tai siis tänään (kello on puoli kaksi yöllä) luovun viimeisestäkin yhdistyshallitusnakistani ja päästän Sommelon puheenjohtajaksi seuraavan kokelaan. Tai no, varajäseneksi ryhtynen hallitukseen kuitenkin, mutta sitä ei lasketa. Alan ilmeisesti tosiaan eheytyä.
Kuudelta lentää myös kone Lontooseen. Toivottavasti siellä on kivaa.
Totesin, että tällä tosielämän kiireellä on mahdotonta pykätä ainakaan seuraavaan kuukauteen saunaa paikalleen Second Lifeen. Sen sijaan ostin halvan mökin (sen ainoa kauhistus on sisällä oleva _kokolattiamatto_ [!!!]) ja lätkäisin sen, tosin ilman kalustusta, tontilleni mallaamaan saunan paikkaa. Kyllä tämä tästä. Tein jo Ihan Itse nuotionkin, vaikka siitä tulikin vielä vähän ruma - sain kuitenkin kiinni ideasta. Joku tosin voisi opettaa minulle vähän tekstuurien liittämisjuttuja, kun kurssit mokomat
ovat ihan kummallisiin vuorokaudenaikoihin.
Nyt minulla on muutama paju, joukko koivuja, pari kiveä, osmankäämejä ja paljon muita puskia tontillani. Yritän jättää piha-alaa kuitenkin vielä avoimeksi, ennen kuin tiedän, millainen saunastani tulee. Puilla uudelleen sisustaminen on onneksi helppoa.
Alkakaapa muutkin nyt secondlifettämään. Vinkeää on homma, ylimääräinen kotona istumiseen mätsäävä harrastus. Tässä kotitontti vielä ylhäältä rannan puolelta:
YouTuben Video Awardsien voittajien joukkoon kuuluu aivan ihastuttavan lämmittävä video, joka luo uskoa ihmisiin. Katsokaa ihmeessä: Free Hugs Campaign.
Aivan suloinen on myös Kiwi.
Hämmentävää oli, että kudonta-asemalla soiva Radio Suomi kertoi tänään uutislähetyksen kaltaisessa kulttuuriosuudessaan Tolkienin postuumista The Children of Hurin -kirjasta. Se julkaistaan, yllättäen Christopher Tolkienin kokoamana, huhtikuussa. Voisihan sen tietysti Lontoosta käydä heti ostamassa, olisi sitten tunnelmakin sopiva. (:
*
Absoluuttisen Nollapisteen Mahlanjuoksuttaja on hitaasti aukeava, mutta jokseenkin addiktoiva levy. Tällä hetkellä sen parhaita biisejä ovat surumielinen marssi Ruukunvalajat ja nimikappale, progeilevasti rullaava lopetus Mahlanjuoksuttaja. Levyn tarina on häiritsevä (mikä ei sinänsä ole yllättävää), enkä ehkä ihan tyystin siitä pidä, siksi kai en jaksa levyä kovin montaa kertaa putkeen kuunnella. Biiseissä on silti absomaisia nerokkuuksia - ehdottomasti kyseessä on yksi Suomen parhaimmista rokkipändeistä.
Muistan, miten johonkin histeltapahtumaan ajellessa ja juuri kortin saatuani soitin Hukan ukin autoa ajaessani kasettisoittimesta Muovi antaa periksi -levyä (joka edelleen on mielestäni Nollapisteen paras albumi) ja Marleena kysyi epäuskoisena, kuuntelenko minä tosiaankin oikeasti tätä?…
Ne nöyryyttävät maalaista pyytämällä käymään
ei täältä lähdetä kuin sairaalaan ja hautaan
Minä kyllä huomaan, kun kevätsade muuttuu syyssateeksi
Purukumi lievittää yksinäisyyttä
pyydän purkkaa jokaiselta täällä kävijältä
varaskin kelpaa juttukaveriksi
en ole mikään tyhmä mies.
Absoluuttinen Nollapiste: Mahlanjuoksuttaja
Vanha surumielisyys ja ikävä iskevät jälleen, kun pää käy läpi mennyttä, nykyistä ja tulevaa. En voi oikein sanoa mitään suoraa, en edes lainata niitä akuuteimpia lauluja, etteivät asiat sortuisi.
Tai ehkä…
Se tuntuu ilmassa
Se tuntuu ruumiissa
Se on tää paniikin tunne
paniikin tunne
Ja se tulee joka kevät
- Kauko Röyhkä: Kevät -
Jee;
Helsinki(HEL), Finland
01.04.2007 / 18:10
London Stansted(STN), Uk
01.04.2007 / 19:10
KF 553
London Stansted(STN), Uk
03.04.2007 / 20:40
Helsinki(HEL), Finland
04.04.2007 / 01:35
KF 554
Blue1
Lyhyt reissu, mutta reissu sekin. Sampo menee sopimaan työjuttuja ja UCL maksaa matkan - minä tulen sitten ikään kuin kylkiäisinä mukana. Toivottavasti majoitus järjestyy niin, ettei siitä tarvitse kustantaa kauheita.
Minulle myytiin larpin odotteluajalla ajatus vierailusta London City Museumiin, vaikka alun perin olin suunnitellut hautautuvani Sampon yliopistoseikkailujen ajaksi eli käytännössä maanantaipäiväksi British Museumin syövereihin. Sille lienee kuitenkin aikaa myöhemmin, kun nyt ilmeisesti tuolla Lontoossa tulee rampattua useamman kerran (millähän rahalla, ihmettelen vain).
Hrmph, jokin yrittää spämmätä blogiani oikein urakalla. Rasittavaa tuhoilla noita hyväksymistä odottavia kommentteja jatkuvasti.
Larppiputken kolmas pukupeli Vaihdokas - Kehruu-Jennyn varjossa suoritettu kohtuullisesti. Onneksi työsuhdekrinoliini oli käytettävissä, itse en olisi millään ehtinyt tehdä minkäänlaista vaatetusta itselleni. Hahmoni Joanne Blanchflower oli elämässään rakkauteen pettynyt talvihoviin kuuluva sidheparonitar, keijujen yläluokkaa siis. Hahmon lyhytkuvauksesta:
“Viktoriaaniseen yhteiskuntaan huonosti sopivan intohimoisuutensa vuoksi toistuvasti vaikeuksiin johtunut nuorehko nainen, joka elää siviilissä onnettomassa avioliitossa kauppiaan kanssa. Vaihdokkaiden maailmassa paronitar Joannen elämä on sujunut paremmissa merkeissä, ja hän on päässyt Englannin talvihovin herttua Jeremy Midwinterin suosioon; Joanne onkin Felixstowen hovissa herttuan informantti.”
Kovin kummoista ei pelissä ehtinyt tapahtua, vaikka olisinkin entistä ja yhä aavistuksen verran haikailemaani rakastajaa näpäyttääkseni voinut iskeä kreivittären. Offgame -väsymys ei kuitenkaan innostanut minua aktiivisiin hurmaamisyrityksiin, joten päädyin lähinnä jakelemaan lannistavan pessimistisiä kommentteja kesähovilaisille, jotka hehkuttivat rakkauden ja kauneuden voimaa. Peli meni hengailuksi, mutta oli ihan leppoisa.
Olipa myös päässä pitkästä aikaa korvapari, jonka Ilana ystävällisesti lainasi - minulla on enää yksi korva omistani jäljellä. Jollakin tavalla vain tykkään haltiakorvista, vaikken haltialta näytäkään. Kuvasta kiitos Mikolle. Lisää Mikon kuvia täällä. Vinkeyttä myös yhteiskuvassa.
Ahdistaa kyllä, miten kamalalta näytän lähes kaikissa minusta otetuissa kuvissa. Lyhyt leuka ja vielä kaksoisleukaakin, yäk. Eipähän tule ainakaan turhia kuvitelmia omasta ulkonäöstä.
Käynnissä on käytännössä 12 päivän työputki, koska ensi maanantainakin menen pitämään martoille viuhkakoulua Roihuvuoreen kello kuudelta (ja päivällä on luento). Kurkku on kipeä ja nuhattaa, mutta kipeäksi ei saisi nyt tulla, sillä muuten ovat työkaverit ns. nesteessä. Töissä on ihan oikeastikin kiire, sillä nakkini aktivoituvat pahemman kerran: Aikamatka-luentojemme mainokset pitäisi tehdä ja suunnitella sekä Leppävaaraluentoani että draamaopastustani Aili-lottana, joista jälkimmäinen on fataalimpi ja (vielä) hankalammin koostettava. Sinne ihan takuulla tulee joku lottamummo sanomaan, että ei näin, mutta mahdollisuuden voisi edes yrittää minimoida. Huomenna pidän museolehtorin ollessa poissa museokerhon kolmelletoista kymmenvuotiaalle, luvassa nenäliinojen kirjailua. Sitäkin voisi ehkä valmistella hieman…
Tämän lisäksi seuraavan viikon aikana pitäisi saada kudottua viitisen metriä kangasta, ettei kangaspuista alla mennä kolmen euron päivävuokraa, mikä on hieman ongelmallista. Kutoa ei saa arkisin klo 21 jälkeen, lauantaisin klo 18 jälkeen eikä lainkaan sunnuntaisin. Olen töissä joko kuuteen tai kahdeksaan, joten vaikeaksi menee, kun kudontatahtini on ehdottoman parhaimmillaan ja ilman fataaleja ongelmia kenties 30 cm/tunti.
Sunnuntaiksi sovin Malmin lentoasemaa käsittelevän haastattelun duunin jälkeen, eli klo 19 pitää olla nauhurin kanssa Punavuoressa. Nauhurin vuoksi en pääse tänään suoraan kotiin, vaan koukkaan keskustan kautta, että saan sen ennen yhdeksää Paulilta. Huomenaamulla klo 10 proseminaari, josta pitää lähteä ajoissa, että ehdin ostaa Hobby Pointista pari kirjontakehystä lisää. Töihin ja opastamaan on ehdittävä viimeistään puoli yhdeksi. Museokerho onkin sitten jo puoli neljältä.
Aprillipäivänä on Sommelon vuosikokous, ja jos Sampon systeemit hoituvat ajallaan (jota tällä hetkellä epäilen hyvin, hyvin väkevästi) illalla voisi lähteä kahdeksi päiväksi Lontooseen. Toisaalta tämä saattaa olla vähän hankalaa, sillä seuraavana keskiviikkona on se nimenomainen ensimmäinen Ailiopastus ja aamulla olisi periaatteessa myös museologian teoriatentti. Vähän kyllä nyt vaikuttaa siltä, että siirrän tentin seuraavaan tenttipäivään…
*Edit*: Lopussa lisäkommentti.
No niin, vihdoin peliraporttia.
Kokonaisuudessaan Rotan vuosi oli varsin onnistunut - järjestelyt toimivat (kuten noin kokeneelta järjestäjäporukalta pitää jo voida olettaakin) ja käsittääkseni myös pelaajavalinnat olivat paikallaan. Ainakin oma hahmoni oli pitkästä aikaa sellainen, että sen saatuani todellakin odotin pääseväni Nuvazin nahkoihin. Oli varmastikin varsin järkevää ja selvästi hyvä veto laittaa folkloristi-arkeologi ja kulttuuriantropologi kirjoittamaan arktista sukukansaa - kiitos omalta osaltani Tuomakselle!
Rotan vuoden hahmoni Nuvazi, ersäläinen tietäjä ties kuinka monennessa polvessa, oli pelissä hankalan tilanteen edessä. Tietäjien perheeseen syntyi aina neljä tytärtä (poikiakin saattoi tulla, mutta niitä ei laskettu). Nämä piti muinaisen ennustuksen mukaan saada joka polvessa naitettua neljälle taholle - ersille, tataareille, venäläisille ja karhulle - jottei ersien kansa tuhoutuisi. Aika kovilla paukuilla siis pelattiin, joten hommaa olikin tolkutettu tyttöjen kaaliin näiden varhaislapsuudesta saakka. Nyt, kun kaiken maailman väkeä saapui maisemiin verotusta koskevan neuvonpidon vuoksi, totesi Nuvazi henkimaailman ja tilaisuuden vaativan ennustuksen täyttymistä. Ongelmana oli vain se, että yksi neljästä tyttärestä oli ryöstetty lapsena teille tietymättömille, joten kolme tytärtä piti jollakin erikoisella tavalla saada naimisiin neljälle taholle. Tämän pulman lisäksi oli suoritettavana monenlaista pikkuasiaa sekä ramppaamista henkien mailla, koska siellä oltiin kovin levottomia jonkin vieraan pahan liikkuessa ersien kunnailla.
Lopputuloksena tytöt saatiin naimisiin, sillä Litjo, hankalin tapaus, totesi, että ersätuppukylän pölyt voisikin oikeastaan jättää taakseen ja suostua ersien lahjaksi kaanille (eli käytännössä tämän lähettilään jollekulle alaiselle). Vanhimmalla Nujalla oli jo sulho oman kylän väessä, joten ersät oli sillä saralla hoideltu. Hankaluuksia tuotti lähinnä nuorimman Fjotla-tytön naimakauppa, koska tällä oli säätöä venäläisen Jäniksenkäpälä-metsästäjän kanssa, mutta toisaalta joku tytöistä olisi pitänyt karhullekin laittaa. Nuvazin aikomuksena oli laittaa neljäs, kadonnut tytär karhulle tämän vaatteisiin vaatetetun puunuken muodossa, mutta homma saikin uuden käänteen, kun kahdeksanvuotiaana 15 vuotta sitten ryöstetty Kanjusa paukkasi maisemiin ja ilmoitti saapuneensa paikalle latinalaisen munkkiporukan mukana.
Nuvazi harkitsi asian ratkaisemista niin, että jalkavaimoksi etelän mailla joutunut Kanjusa jäisi karhun morsiameksi ja asumaan, kenties tietäjänä siihen asemaan halajavan Nujan sijaan, Nuvazin taloa, kunhan aika tietäjästä jättäisi. Kun henkien kanssa kaveeraava Fjotla juoksi unimaassa äitinsä syliin itkemään, miten hän on jo pienestä tiennyt kuuluvansa karhulle ja kuinka hän kuitenkin rakastaa myös Jäniksenkäpälää, Nuvazi kuitenkin tajusi asiainlaidan. Myöhemmin Nuvazi ei siis ihmetellytkään kohdatessaan Fjotlan ja karhumuotonsa muistaneen Jäniksenkäpälän ja saattoi todeta liiton varmaksi ja näppäräksi - tyttö meni sekä karhulle että venäläiselle, mikäpä sen sopivampaa. Kun Kuzma-velivainaa vielä Tuonelassa vakuutti, että henget varmasti ovat tähänkin vaihtoehtoon neljälle taholle naittamisesta tyytyväisiä, Nuvazi saattoi huokaista helpotuksesta ennustuksen täytyttyä. Kanjusa jäi siis vapaaksi velvoitteesta naida ketään ennustuksen mukaan ja ersäläiset olivat turvassa.
Yleisesti ottaen peli koostui ramppaamisesta unimaailman ja tosimaailman välillä etsimässä milloin karhua, milloin veljeä ja milloin selvittämässä Suuren Pahan, Kostsei Kuolemattoman (vai mikä Kost-kost se olikaan, en ikinä oppinut nimeä) vaeltelua ja merkitystä sekä kyselemässä tämän tuhoamisessa auttavan, Nuvazin miehen vuosia sitten taistelussa kadottaman kallotuopin perään. Viimein selvisi, että aamunkoitteessa Kuolematon matkaisi hakemaan sieluaan Maailman Ääristä, ja tämän tuhoaminen onnistuisi ainoastaan retken yhteydessä. Ersäläissoturit, Jäniksenkäpälä (joka nyt oikeastaan oli ersä, kun kerran oli samassa ruumiissa esi-isäkarhun ilmentymäkin), muutama tataari ja kasa satunnaisia ja keskenään riiteleviä sekä Nuvazin mielestä käsittämättömän ärsyttäviä latinalaisia seurasivat Kuolematonta. Ersät voittivat pelin käyttämällä hyväkseen latinalaisten keskinäistä hämäännystä ja olemalla nopeita ja tuhoamalla kananmunan (!), johon Kostsei oli sielunsa vanginnut (Jäniksenkäpälä törkkäsi munan keihäällään muusiksi jonnekin lumihangen ja jään syövereihin). Lievä antikliimaksi olikin sitten pelin pian tämän jälkeen koittanut loppu, jossa selvisi matkan Maailman Ääriin kestäneen 700 vuotta, joten paluu 1200-luvulle ja omaan elämään olikin sitten mahdotonta.
*
Hm. No, minä odotin ehkä vähän historiallisempaa peliä, tai kenties myyttisempää maisemaa tietäjyydenkin saralla. Unimaa oli kyllä hieno, mutta minun innostustani latistivat kaikenlaiset tehtävät, joita sieltä tunnuttiin pelaajille jakelevan. Toki satujen ja tarinoiden henkeen tehtävät sopivat, ja ersäläissoturille annetut kolme työtä olivat mielenkiintoiset, mutta jotenkin kallotuopin metsästys toi mieleen erinäiset “metsässä on aarre” -kuviot. Samoin aamun lähtö Maailman Ääriin oli jo itsessään hieman korni puhumattakaan aamun valon paljastamasta puolijoukkueteltasta, palaneista ulkotulenjäänteistä, valossa paperisen näköisistä henkien paperimassamaskeista ja Kuolemattoman avustajien maihareista ja nykytakeista.
En olisi myöskään uskonut pelinjohdon sortuvan megaklassisuuteen tuomalla tytärtäni juuri tässä hetkessä jonkin satunnaisen latinalaisporukan mukana paikalle. Joo-okei, ennaltamääräytyvyys toki sopi peliin sinänsä, mutta silti tunsin hahmon ulkopuolisen “no voi haloo” -hajotuksen, kun minulle tultiin kertomaan, että tyttäreni odottaa ulkona.
Käkkimisen puute harmitti minua myös. En ehtinyt varsinaiselle pikkutalollemme tulen ääreen kuin nukkumaan, ja nukahtaminen sekä nukkuminen kuluivat märistä helmoista johtuvan palelun ja lievän if-gametuksen kourissa (onneksi sain yöksi kuivat villasukat lainaan). Typerän kenkävalintani takia jalkani olivat koko pelin ajan litimärät ja jääkylmät, eikä uloslähtö off-game innostanut palelun vuoksi juurikaan, vaikka siellä oli pakko jatkuvasti rampata. Olisi ollut kiva kertoa ja kuunnella tarinoita, mikä olisi auttanut myös hahmoon eläytymisessä, mutta se ei tällä kertaa onnistunut.
Minua jossain määrin häiritsi myös päättävissä asemissa olevien naisten suuri määrä, jolle ole myöhempien tietojeni mukaan kyllä kohtuullisia ingame-selityksiä. Lähinnä en pelaajana osannut päättää, pitääkö tätä asiaa kummastella ja kauhistella, vai pitääkö se ohittaa offgameasiana.
Kiteytettynä siis: negatiivista pelissä oli armoton kiire, muutama epäuskottava tai kliseinen juonikuvio, aamu, märät jalat ja käkkimisen puuttuminen. Hyvää olivat loistava hahmo, toteutettavissa olevat ja koherentit omat juoneni, useat hienot kohtaukset unimaassa (mm. veljen kanssa puhuminen Tuonelassa, lintuisän kanssa tehty vaihtokauppa karhunpesällä, mieheni yritys tappaa tyttäreni Litjon biologinen isä ja tämän paljastuminen muuksi kuin oli nykyseurueelleen väittänyt, karhun karhumainen käytös unimaassa jnpp.) ja pelaajien kovatasoinen proppautuminen sekä ruoka, jota valitettavasti ehdin itse syödä vain vähän ja kiireessä. Kivaa olisi myös ollut kuulla suurista linjoista vähän enemmän pelin jälkeen. Minulle jäi hämäräksi jopa pelin nimi - kuulin unimaassa tataarien puhuvan rotan vuodesta, mutta asia ei silloin minulle kuulunut.
Kaikin puolin peli oli kuitenkin varsin hyvä ja toimiva - nitisen nyt ainoastaan siksi, että se olisi voinut olla vieläkin parempi. Kenties alan olla hieman liiankin vaativa. Eilisessä illanistujaisessa naureskeltiin, että pelinjohdolle aletaan pian asettaa akateemisen koulutuksen vaatimuksia - ja toisaalta minullekin kerrottiin ennen peliä, että minun vain oletetaan tietävän tiettyjä asioita ihan opintojeni ja harrastuneisuuteni vuoksi.
Suuri kiitos pelinjohdolle, laadusta ei taaskaan tingitty! Tästä pelistä puhutaan varmasti pitkään.
*edit 18.3.07:* Unohdinpa mainita tuosta harmistuslistastastani myös pelin häiritsevän lopun, jossa pelinjohto mielestäni hieman helpoimman kautta päätti heittää Maailman Ääriin matkanneet lähimain nykyaikaan. Minua aina ärsyttää, jos hahmolta viedään mahdollisuus päättää itse omista tekemisistään - ja nimenomaan tällä tavalla, kertomalla se vasta pelin lopuksi. Tilanne pitäisi kyetä jollakin tavalla purkamaan jättämättä pelaajaa hahmossaan tilanteeseen, missä katharsiksenkaltaista ei tapahdu. Tämä Rotan vuoden lopetuksen tuottama pettymys on ehkä suurin syy siihen, miksi pelistä kuitenkin, loppujen lopuksi hyvästä hahmosta ja periaatteessa mainiosta toimivuudesta huolimatta, jäi hieman ärtynyt olo sekä vahva post-low.
Jälleen kerran meemi, kiitokset Maaritille ja Jennille.
Ai joo - tekisi mieli mennä kivaan ravintolaan syömään, ennen kuin Sampo häipyy maasta (kaikki on edelleen täysin auki). Suosituksia otetaan vastaan, josko joku on viime aikoina käynyt jossakin hyvässä paikassa.
Maksoinpa tuossa äsken 1554,54 euroa Kansaneläkelaitokselle. Vuonna 2005 olin tyhmyyksissäni kesällä nostanut asumislisää ilman opintotukea tajuamatta sen vaikuttavan yhtä lailla tulorajoihin. Niinpä käytännössä siis joulukuussa -05 museolle tekemäni luetteloinnin nettopalkka napsahti tuossa olemattomaksi.
Maksupakon tajuaminen aiheutti yksinäistä, julkista ja noloa kyynelehtimistä lipaston aulassa pari viikkoa sitten, kun homma oli opintotoimistossa selvinnyt, eikä isälle soittaminen ollut todellakaan helppoa. Alunperin sovimme, että isä maksaa 700 euroa ja minä loput satasen kuukausierissä Kelalle, mutta muutama päivä myöhemmin isä ilmoittikin maksavansa koko satsin. Tämä helpotti huomattavasti velkataakkaa, joka ei muutenkaan ole pieni, mutta vaikeutti jälleen perhesuhteita - nyt ei parane pyytää yhtään mitään aikapäiviin, mikä on hankalaa noin ensi syksyä silmälläpitäen. Olisihan se tietysti aika pop, että 28-vuotias ihminen selviäisi omillaan, mutta eipä näy näin olevan…
Tilille jäi sen isältä saadun tonni viidensadan ja ns. viidenkymmenenneljän euron “omavastuun” jälkeen 15 euroa. Ehdinkin juuri riemuita siitä, että visalaskua on enää 560 euroa sen kahdeksansadan sijaan. Diipadaapa ja trallalaa.
Loppukevennys: Pinkey, the very loving cat.
Nyt ei pystykykene Rotan vuodesta vielä mitään sanomaan. Post-low alkoi jo ennen pelin päättymistä ja on, luultavasti väsymyksen ja akutoituneen ihmissuhdehömpän vuoksi, jatkunut kohtuullisen vahvana. Oli siellä kivaa kuitenkin, ei siinä mitään.
Yoe kirjoittaa blogissaan Second Lifen kuulumisista ja niiden muassa Voicesta, äänen kytkemisestä SL:ään ja puheen mahdollistamisesta. Caledonissa asiasta heräsi suuri kohu, sillä ääniominaisuus napsahtaa kustannuksineen suoraan simien omistajille, joten Caledonin tapauksessa se siirtyy siis maanvuokraajien maksettavaksi. Minun tonttiiini se ei tee monen euron lisää kuussa, mutta paljon maata omistavat joutuvat todellakin miettimään, jatkaako Caledonissa asumista. Anonymiteetti häviää äänen myötä (voi niitä, joiden avatar on eri sukupuolta kuin he itse!) ja me huonosti englantia ääntävät eurooppalaiset joudumme sönkkäämään sekaan ja jäämme jalkoihin. Nykyinen Skypen käyttö on toiminut haluttaessa ilmeisen hyvin (en tosin ole itse tutustunut koko Skypeen), joten yleisen äänen pakollista kytkemistä Second Lifen simeihin ihmetellään ja pidetään pääosin rahastuksena ainakin viktoriaanisen Caledonin asukkaiden joukossa. Puuh. En minä halua puhua ääneen! Minä tahdon kirjoittaa - SL on kuitenkin vähän kuin visuaalinen irkki.Muita Second Life -kuulumisia on, että sain vihdoin tehdä ennakkovarauksen Tanglewoodin kohta valmistuvaan metsäiseen simiin! Maksoin mokomasta melkein 40 €, jonka lisäksi napsahtaa kuukausittainen 15 dollarin maavuokra, mutta menköön - harrastushan tämäkin on. Tutustuin mukavaan ja idealistiseen belgialaiseen poikaan, jonka kanssa hengaan iltaisin ja juttelen maailmasta. Yritän löytää rakennuskursseja järkeviin aikoihin, mutta jostakin kummallisesta syystä alkeiskurssit ovat Second Lifen eurooppalaistumisesta huolimatta noin neljän-seitsemän aikoihin aamuyöstä, jolloin minulla on valitettavan harvoin mahdollisuus (tai etenkään halu) olla hereillä.
Käväisin eilen nopsasti uudelleen myös Second Swedenissä. Paikka on kehittynyt huomattavasti muutaman viikon aikana, mutta näyttää aivan järkyttävän pittoreskiruotsalaiselta samanlaisine punaisine nykypuutaloineen ja kyläkokoontumispaikkoineen. Laitan tähän tuhatta sanaa enemmän kertovan kuvan myöhemmin, kun pääsen töistä kotiin ja omalle koneelleni.
Hinku rakentaa ja tutustua muihin caledonilaisiin on kyllä kova, aikaa secondlaiffailuun keskittymiseen on vain juuri nyt todella huonosti. Katsotaan, kunhan saan edes Rotan vuoden alta pois.
Aa-aaa mikä viikko. Juoksua sinne tänne museologiapalaverista Sommelon hallituksen kokoukseen, niisimästä kansatieteen kenttätyöhaastatteluun ja siskon lasten seuraksi, töihin yhdentoista tunnin vuoroon, Porvooseen hakemaan autoa… Porvooseen menin eilen töiden jälkeen bussilla niin, että olin perillä puoli yhdeltätoista illalla, nukuin siellä ja nousin tänään kahdeksalta tullakseni kymmeneksi töihin. Tänään töitä taas kahdeksaan ja kuuden aikaan illalla Naisen elämää 1800-luvulla -teemaopastus naisten päivän kunniaksi. Trallalaa.
Jukan Rotan vuoteen tilaamat vaatteet ovat sentään periaatteessa valmiit (voisin vielä huolitella napinläven paremmin, kirjailut saavat nyt riittää), mutta omiani en ole aloittanutkaan. Jännittävää. Tomi tulee huomenna yöksi, kunhan töistäni pääsen, joten poikaparka joutuu kestämään tyypillistä pelipanikointiani. Pelipaikalle olen suunnitellut päätyväni puolenpäivän tienoihin lauantaina - onneksi sain auton lainaan. Hahmoni Nuvazi, ersäläinen tietäjätär ja vahvan naisen prototyyppi, on mielenkiintoisin aikoihin. Katsotaan, miten henkimaailmakuviot etenevät - Jenni varoitteli, että pelinjohto olettaa minun vain Tietävän tiettyjä kulttuurisia juttuja noin opintojeni ja yleisen kiinnostukseni pohjalta. Toivottavasti tiedän siis oikeita asioita. Jännittää!
Ensin voisin ehkä kuitenkin jännittää sitä tämän illan opastusta edes vähän. Tervetuloa kuuntelemaan, naisilta on naisten päivän kunniaksi ilmainen sisäänpääsy WeeGeelle.
…ja hyvää naistenpäivää siskoille! (:
Enää pari kuukautta ja lasiin iskee kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Viitisen vuotta sitten muistan ajatelleeni, miten näppärää olisi aloittaa kakaroiden tekeminen vähän alle kolmekymppisenä. Siihen ikään on nyt tultu, mutta minulla on vauvakuumeen sijasta koirakuume (vaikkei sellaisenkaan hankkiminen ole mahdollista juuri nyt), opinnot yhä kesken ja kamalasti turhaa velkaa, mutta silti kaipuu omaan taloon tai edes rivarinpätkään ja pihaan. Kaverit menevät naimisiin, hankkivat lapsia ja ostavat asuntoja, mutta minä opiskelen yhä työn ohessa (en kuitenkaan nykyään toisin päin) enkä voi kuvitellakaan asunnon ostoa näillä veloilla ja tuloilla. Parisuhteestakaan ei koskaan tiedä, vaikkei tällä hetkellä varsinaisia huolia olekaan. Nyt joka tapauksessa varmistui, että Sampo on suurella todennäköisyydellä (vaikka epävarmuustekijöitä onkin yhä) lähdössä huhtikuun alusta London University Collegeen tutkijaprojektiin luultavasti kuluvan vuoden loppuun asti, joten aloilleen asettumista ei voi sinänsäkään ajatella.
Pitäisi lopettaa myös laihduttamisen aloittamisen miettiminen ja sen sijaan ihan oikeasti alkaa liikkua ja syödä järkevästi. Kenties Sampon lähdön jälkeen en enää jaksa tehdä ruokaa yhtä innokkaasti?… Köyhällä ei ole varaa laihtua, olen todennut, kun ei aika tunnu riittävän salille menemiseen tai raha vähähiilihydraattiseen ruokaan. Inhottaa katsoa itseään peilistä tälläisillä makkaroilla varustettuna.
