Olipas kivaa, kun kävi ihmisiä. Täältä vain häipyy väki aina kovin pikaisesti, kun viimeinen järjellinen juna menee 1:20 asemalta. Yöbussi menisi kolmelta, mutta silloin alkaa kyllä jo minunkin mielestäni olla aika myöhä.
Koen jotenkin tarpeelliseksi selittää tarkemmin suhtautumistani uskontoon, kun Lauran kommentin perusteella tarkensin muutama päivä sitten asiaa kummiuteen liittyen. Minullahan on salattu menneisyys aktiivisena seurakuntanuorena, kahden riparin ja kolmen tai neljän (ei voi muistaa) varhaisnuorten leirin isosena. Pyörin Porvoon suomalaisen seurakunnan kuvioissa 15-vuotiaasta 18-vuotiaaksi hyvinkin tiiviisti - sen jälkeen aloinkin hengaamaan aktiivisemmin Helsingissä larppaajakavereitteni parissa ja aloin sitten 19-vuotiaana (kai? vai jo 18-?) seurustelemaan Hukan kanssa (olinpa pieni), jolloin kontaktit Porvookavereihin vähenivät entisestään.
Seurakunta vastasi tietynlaiseen henkisyyden kaipuuseni tuossa iässä varsin sopivasti. Äitini on ehkä selkeämmin kristitty kuin isäni, mutta kotoa moista toimintaa joka tapauksessa lähinnä kannustettiin. Aika kuitenkin kului, aloitin yliopiston ja seurustelin lähinnä vahvojen agnostikkojen tai ateistien kanssa. Kaveripiirin epäuskonnollisuus kuitenkin pitkään lähinnä vahvisti tietynlaista kristillisyyttäni. En halunnut lähteä mukaan joukon painostuksen kautta syntyneeseen kieltämiseen.
Yliopisto-opinnot ja eri maiden kansanperinteeseen perehtyminen kuitenkin saivat minut hiljalleen myöntämään itselleni, etten voi väittää itselleni uskovani Jeesukseen Jumalan poikana. Vastaavat tarinat toisissa kulttuureissa ja messiasperinteen yleisyys vain jollakin tavalla veivät pohjan uskoltani ns. suureen kertomukseen. Viimeisen kaksi vuotta olen kyennyt myöntämään ääneenkin, etten tässä mielessä siis ole kristitty: en usko Kristuksen ylösnousemukseen, vaikka Jeesuksen historiallinen persoona onkin tosiasia. Arvostan niitä, jotka tieteellisen maailmankuvan omaavina pystyvät edelleen asiaan uskomaan.
Sen sijaan uskon edelleen jonkinlaiseen Jumalaan, joka mielessäni toki saa kristinuskon jumalan piirteet. Minun Jumalani on kuitenkin lähempänä Brahmania, maailmansielua, jotakin voimaa, joka ei erottaudu muista jumaluuksista tässä maailmassa. Ei ole eroa uskontokunnilla, kaikissa puhutaan samasta asiasta. Ehkä on luoja, ehkä ei, mutta minun jumaluuteni on sellainen jumala, joka on kenties aikaansaanut elämän edellytykset ja ehkäpä seuraa, mitä prosessissa tapahtuu - eräänlainen hullu tiedemies terraarionsa äärellä. Toisaalta minua miellyttää kuva hahmosta, joka seuraa lastensa touhuja hyvässä ja pahassa, mutta antaa näiden valita omat polkunsa. En minä tiedä, mikä Jumala on, edes minun jumalani. Jollakin tavalla kuitenkin minuakin lohduttaa ajatus jostakin näkymättömästä, vaikkei se iänkaikkista elämää tai syntien anteeksiantamista lupaisikaan.
Perinnehörhönä uskon etiäisiin ja ihmisten kommunikointiin - en suoraan telepatiaan, mutta jonkinlaiseen kontaktiin toisilleen tärkeiden ihmisten välillä. En ole varma, uskonko luonnonhenkiin tosissani vaiko vain satujen kaltaisesti, vähän kuten Joulupukkiin, enkä oikeastaan edes halua selvittää tätä itselleni. Minussa kamppailevat tieteeseen ja realismiin perustuva maailmankuva ja omanlaisensa hörhöys. Luulen, että tässä maailmassa on muutakin, kuin minkä voi kojeilla tai tieteellisillä hypoteeseillä mitata, mutta toisaalta tiedostan tämän ajattelutavan olevan hömppää. Silti, ikään kuin perusteetta, uskon silti johonkin, jota en voi todistaa.
Minulla on 5-vuotias kummilapsi, siskoni poika. Jaakon vanhemmat ovat, vaikka Jaakko ja siskoni kirkkoon kuuluvatkin, kuitenkin erityisesti todenneet, ettei minun ole tarvetta huolehtia minkäänlaisesta kristillisestä kasvatuksesta. Olennaista on, että olen läheinen aikuinen, joka säilyttää kiinteän kontaktin lapseen tämän varttuessa. Tässä näen kummiuden oleellisimman piirteen - en varsinaista kristillisen maailmankuvan jakamista, vaan tietynlaista omana aikuisena olemista, jonka kanssa on mahdollista keskustella vakavastikin ja oleilla ikään kuin erillään omista vanhemmista.
Tässä oman aikuisen määritelmän mielessä on sääli, että mikäli lapsi halutaan kastaa luterilaisen kirkon jäseneksi, on oletusarvona myös se, että kummit kirkkoon kuuluvat. Tässä toki on luterilaisen kirkon menneisyyden (ja nykyisyydenkin) painolasti merkittävä. Olen huomannut, että monille tuttavilleni on kummien löytäminen osoittautunut nimenomaan tämän kirkon jäsenyyden vuoksi ongelmalliseksi. Toisaalta tämä lienee vain kaveripiirin aiheuttama harha, sillä kahdeksisenkymmentä prosenttia suomalaista kuuluu yhä kirkkoon - kuten minäkin.
Kirkkoon kuulumisen oleellisin syyni on se, että tahdon tukea köyhäinapua ja diakoniatyötä, sillä näen ne tällä hetkellä kirkon olennaisimmiksi tehtäviksi tässä yhteiskunnassa. En myös halua kieltää uskonnon tuomaa lohtua niiltä, jotka siitä apua saavat. Maksan mielelläni kirkollisveroa, mutta koen silti vaikeaksi juuri esim. “yhteisen kristillisen uskomme” tunnustamisen - “nousi kolmantena päivänä kuolleista” ei vain istu nykyiseen maailmankuvaani. En voi kuitenkaan kieltää, etteivät rituaalit (rituaalit ovat kivoja, totesimme Saaran kanssa taannoin) ja niiden sisältämä symboliikka olisi minulle tärkeitä. Minun Jumalani on kulttuuri- ja perhetaustastani johtuen siinä mielessä kristillinen, että koen tiettyjen kristinuskon piirteiden ja asioiden yhä koskettavan itseäni. Siihen liittyen olenkin parina viime päivänä lauleskellut kovin kaunismelodiaista virttä (se onkin alun perin Sibben), tosin hieman vanhanaikaisemmilla sanoilla:
“Sä snöget, vodat haldaat
ja foogut sileiks lyöt.
Saa tsengaa ilmat galsat,
et skulais meidän työt.
Kans meidän onnen deelaat,
tuut mestaan hankalaan.
Miks bulisti meit jeesaat,
ei boltsii mulla bonjaamaan.”
Virsi 462: Soi kunniaksi Luojan, 2. säkeistö, Erkki Johannes Kauhasen slangiversio)