Tiuku

Saltvik -päivitystä vähän myöhemmin tällä viikolla. Kokonaisuutena reissu oli ajatuksia herättävä. Hyvä, että oma suhde harrastamiseen hahmottuu.

Kaksi punkkia tosiaan löysin, kuten Jaiku kertoi - toisen navasta ja toisen vielä jalasta. Jos saan korkean kuumeen viikon sisään, olen saanut Kumlingen taudin. Onneksi se on aika harvinainen, kuvaus on aika kamala.

Päivä meni terkkarilla, nukkuessa, kissaa hakiessa ja koomatessa. Pitäisi laittaa huusholli paraatikuntoon, sillä vuokranantaja tulee sunnuntaina tänne katsomaan kämpän tilannetta ja mahdollisia vuokralaisia (jotka lienevät kaksi Sampon puolituttua jätkää Oikotien tehokkaasta toiminnasta huolimatta). Sitä ennen tosin majoitan veljenpoikani tyttöystävineen, hauskaa.

Olen pyörinyt SL:ssä, irkissä, Gallery -kuva-arkisto-ohjelmaa (jopas oli yhdysviivainen sana) tutkailemassa ja lataamassa kuvia koneelle. Joskus niitäkin, menee aina ihan liikaa aikaa editoidessa järkevät kuvat katsottaviksi. Nyt vaikka nukkumaan, kun on rankka työviikko edessä.

Loppukevennykseksi taidekonservaattoriksi työllistynyt Wagner.

Törsäsimme. Toivottavasti kämpästä tulisi kyselyjä tämän perusteella. Jos linkki ei toimi, kohdenumero on 129758. Meillä olisi soluasumisesta kiinnostunut henkilökin periaatteessa tiedossa, joten jos joku tietää jonkun, joka tahtoisi jakaa kämpän vähän päälle kolmekymppisen miehen kanssa, saa kertoa.

Lähtö Ahvenanmaalle klo 4:45 aamuyöllä. En ole vielä pakannut, sillä töissä meni puoli kahdeksaan ja sen jälkeen täytyi käydä ostamassa pressu, käydä apteekissa, viedä kissa hoitoon ja hakea vielä kaksi pressua lainaksi. Nyt toimeksi. Jaiku kertonee kuulumisia Saltvikista, mailitse saa yhteyden etunimi.sukunimi@gmail.com:iin. Muuten koneella myöhään sunnuntai-iltana.

Olenpa taas hoitanut raha-asiani suorastaan mainiosti. Kelalta tuli kirje, että opintolainan korot ovat maksamatta. Totesin, että mitä kummaa, juurihan maksoin (tai itse asiassa isä maksoi) pankille kesällä 185 euroa. No, maksoin juu, mutta se oli ainoastaan yksi kolmesta erillisestä lainastani. Niinpä viivästysmaksujen kanssa olen velkaa pankille 348,65 euroa.

Selviytymisstrategiaa kaivataan. Harjoittelupalkka on nettona tilille kolahtaessaan se 804 euroa. Viime kuun lisätöistä tulee ehkä parisataa, mutta niille olisi ollut käyttöä tässäkin kuussa. Mokomat ovat myös kaikilta oppailta myöhässä (juu, on keskusteltu kaupungin kanssa, tulevat kuun lopussa), mikä on jo muutenkin hankalaa, koska tilillä on nyt 100e, josta menee tänään puolet kummitytön rippilahjaan ja osa kesämekkoon (koska en mahdu mihinkään viimekesäiseeni, huomasin tämän eilen). Sen lisäksi ensi viikolla pitäisi mennä Ahvenanmaalle.

Nyt ei sentään ihan itketä, toisin kuin keväällä, kun opintotuen takaisinperinnästä napsahti se 1800 euron paukku. 

Trallalaa. 

Olipa Suvi ottanut kivan panoraaman kipsin koristelusta, laitan sen suoraan tähän. Muita kipsikuvia löytyy vaikkapa tästä ja tästä (huomaa Cthulhu!).

Sairaanhoitajat naureskelivat kipsille, mutteivät silti sahanneet “leikkaa tästä” -viivan kohdalta. Suvi, kerro sitten, kun kipsitaidetta on linjoilla.

(Suvi otti näemmä taannoin myös hauskan Nokia N76 -mainoskuvan.)

Kepeillä liikun, paitsi vähän olen pystynyt kävelemään täällä sisällä, mutta siitä tulee jalkapohja heti kipeäksi ja kiukkuiseksi. Hämmentävää, miten kolmessa viikossa voi jo lihaksia silminnähden kadota - yhdellä jalalla hyppimiseni ei sinänsä ole varmaan hirveästi asiaa auttanut, nyt on oikeassa jalassa megalihakset ja vasemmassa varsin vähäiset. Mitä olisikaan käynyt, jos olisin ollut kipsissä kolme kuukautta?….

Huomenna on viimeinen sairaslomapäivä - tämähän olisi ollut muuten virallista lomaani. Huomenna tulee myös Sampo. Jee, saan halia ja pussata!

Kännykuva eiliseltä piknikiltä Roihuvuoren japanilaishenkisestä puutarhasta. Viehko keidas keskellä Helsinkiä, kuva ei kerro juuri mitään. Päätin, että tuonne on pakko tehdä joskus excu japanilaishenkisen piknikruoan kera. Mukaan saa ilmoittautua. (:

Beledra-Hanna oli käynyt tekemässä itselleen Simpson-hahmon, joten pitihän minunkin. Näköisyydestä en mene sanomaan, mutta paita on hieno.

Tee omasi osoitteessa www.simpsonsmovie.com.

Muuta tältä päivältä: jumitin SL:ssä belgialaistuttavuuteni kanssa varmaan kolme tuntia pojan kaverin mielettömässä linnassa ja sen ulkopuolella juttelemassa. Opin myös, että “ik kan glas eten, het doet mij niet het minste pijn”.

Hanna ehdotti, että mentäisiin uimaan, joten pääsin Jaakon ohella autokyydillä Sorvalammelle (on se niin kiva paikka) könkkäämään kepeilläni. En yllättäen uinut. Espoossa oli nättiä. Päätimme käydä Nihtisillan ABC:llä jätskillä, mutta lopulta paikan viimein löydettyämme söimmekin hampurilaiset. Kotona olin ehkä kahdentoista hujakoilla. Olipas kivaa päästä ulos. Huomenna toivottavasti sitten sinne japanilaistyyliseen puutarhaan ihmettelemään Kiinasta palannutta Juhoa.

Olipas kivaa, kun kävi ihmisiä. Täältä vain häipyy väki aina kovin pikaisesti, kun viimeinen järjellinen juna menee 1:20 asemalta. Yöbussi menisi kolmelta, mutta silloin alkaa kyllä jo minunkin mielestäni olla aika myöhä.

Koen jotenkin tarpeelliseksi selittää tarkemmin suhtautumistani uskontoon, kun Lauran kommentin perusteella tarkensin muutama päivä sitten asiaa kummiuteen liittyen. Minullahan on salattu menneisyys aktiivisena seurakuntanuorena, kahden riparin ja kolmen tai neljän (ei voi muistaa) varhaisnuorten leirin isosena. Pyörin Porvoon suomalaisen seurakunnan kuvioissa 15-vuotiaasta 18-vuotiaaksi hyvinkin tiiviisti - sen jälkeen aloinkin hengaamaan aktiivisemmin Helsingissä larppaajakavereitteni parissa ja aloin sitten 19-vuotiaana (kai? vai jo 18-?) seurustelemaan Hukan kanssa (olinpa pieni), jolloin kontaktit Porvookavereihin vähenivät entisestään.

Seurakunta vastasi tietynlaiseen henkisyyden kaipuuseni tuossa iässä varsin sopivasti. Äitini on ehkä selkeämmin kristitty kuin isäni, mutta kotoa moista toimintaa joka tapauksessa lähinnä kannustettiin. Aika kuitenkin kului, aloitin yliopiston ja seurustelin lähinnä vahvojen agnostikkojen tai ateistien kanssa. Kaveripiirin epäuskonnollisuus kuitenkin pitkään lähinnä vahvisti tietynlaista kristillisyyttäni. En halunnut lähteä mukaan joukon painostuksen kautta syntyneeseen kieltämiseen.

Yliopisto-opinnot ja eri maiden kansanperinteeseen perehtyminen kuitenkin saivat minut hiljalleen myöntämään itselleni, etten voi väittää itselleni uskovani Jeesukseen Jumalan poikana. Vastaavat tarinat toisissa kulttuureissa ja messiasperinteen yleisyys vain jollakin tavalla veivät pohjan uskoltani ns. suureen kertomukseen. Viimeisen kaksi vuotta olen kyennyt myöntämään ääneenkin, etten tässä mielessä siis ole kristitty: en usko Kristuksen ylösnousemukseen, vaikka Jeesuksen historiallinen persoona onkin tosiasia. Arvostan niitä, jotka tieteellisen maailmankuvan omaavina pystyvät edelleen asiaan uskomaan.

Sen sijaan uskon edelleen jonkinlaiseen Jumalaan, joka mielessäni toki saa kristinuskon jumalan piirteet. Minun Jumalani on kuitenkin lähempänä Brahmania, maailmansielua, jotakin voimaa, joka ei erottaudu muista jumaluuksista tässä maailmassa. Ei ole eroa uskontokunnilla, kaikissa puhutaan samasta asiasta. Ehkä on luoja, ehkä ei, mutta minun jumaluuteni on sellainen jumala, joka on kenties aikaansaanut elämän edellytykset ja ehkäpä seuraa, mitä prosessissa tapahtuu - eräänlainen hullu tiedemies terraarionsa äärellä. Toisaalta minua miellyttää kuva hahmosta, joka seuraa lastensa touhuja hyvässä ja pahassa, mutta antaa näiden valita omat polkunsa. En minä tiedä, mikä Jumala on, edes minun jumalani. Jollakin tavalla kuitenkin minuakin lohduttaa ajatus jostakin näkymättömästä, vaikkei se iänkaikkista elämää tai syntien anteeksiantamista lupaisikaan.

Perinnehörhönä uskon etiäisiin ja ihmisten kommunikointiin - en suoraan telepatiaan, mutta jonkinlaiseen kontaktiin toisilleen tärkeiden ihmisten välillä. En ole varma, uskonko luonnonhenkiin tosissani vaiko vain satujen kaltaisesti, vähän kuten Joulupukkiin, enkä oikeastaan edes halua selvittää tätä itselleni. Minussa kamppailevat tieteeseen ja realismiin perustuva maailmankuva ja omanlaisensa hörhöys. Luulen, että tässä maailmassa on muutakin, kuin minkä voi kojeilla tai tieteellisillä hypoteeseillä mitata, mutta toisaalta tiedostan tämän ajattelutavan olevan hömppää. Silti, ikään kuin perusteetta, uskon silti johonkin, jota en voi todistaa.

Minulla on 5-vuotias kummilapsi, siskoni poika. Jaakon vanhemmat ovat, vaikka Jaakko ja siskoni kirkkoon kuuluvatkin, kuitenkin erityisesti todenneet, ettei minun ole tarvetta huolehtia minkäänlaisesta kristillisestä kasvatuksesta. Olennaista on, että olen läheinen aikuinen, joka säilyttää kiinteän kontaktin lapseen tämän varttuessa. Tässä näen kummiuden oleellisimman piirteen - en varsinaista kristillisen maailmankuvan jakamista, vaan tietynlaista omana aikuisena olemista, jonka kanssa on mahdollista keskustella vakavastikin ja oleilla ikään kuin erillään omista vanhemmista.

Tässä oman aikuisen määritelmän mielessä on sääli, että mikäli lapsi halutaan kastaa luterilaisen kirkon jäseneksi, on oletusarvona myös se, että kummit kirkkoon kuuluvat. Tässä toki on luterilaisen kirkon menneisyyden (ja nykyisyydenkin) painolasti merkittävä. Olen huomannut, että monille tuttavilleni on kummien löytäminen osoittautunut nimenomaan tämän kirkon jäsenyyden vuoksi ongelmalliseksi. Toisaalta tämä lienee vain kaveripiirin aiheuttama harha, sillä kahdeksisenkymmentä prosenttia suomalaista kuuluu yhä kirkkoon - kuten minäkin.

Kirkkoon kuulumisen oleellisin syyni on se, että tahdon tukea köyhäinapua ja diakoniatyötä, sillä näen ne tällä hetkellä kirkon olennaisimmiksi tehtäviksi tässä yhteiskunnassa. En myös halua kieltää uskonnon tuomaa lohtua niiltä, jotka siitä apua saavat. Maksan mielelläni kirkollisveroa, mutta koen silti vaikeaksi juuri esim. “yhteisen kristillisen uskomme” tunnustamisen - “nousi kolmantena päivänä kuolleista” ei vain istu nykyiseen maailmankuvaani. En voi kuitenkaan kieltää, etteivät rituaalit (rituaalit ovat kivoja, totesimme Saaran kanssa taannoin) ja niiden sisältämä symboliikka olisi minulle tärkeitä. Minun Jumalani on kulttuuri- ja perhetaustastani johtuen siinä mielessä kristillinen, että koen tiettyjen kristinuskon piirteiden ja asioiden yhä koskettavan itseäni. Siihen liittyen olenkin parina viime päivänä lauleskellut kovin kaunismelodiaista virttä (se onkin alun perin Sibben), tosin hieman vanhanaikaisemmilla sanoilla:

“Sä snöget, vodat haldaat
ja foogut sileiks lyöt.
Saa tsengaa ilmat galsat,
et skulais meidän työt.

Kans meidän onnen deelaat,
tuut mestaan hankalaan.
Miks bulisti meit jeesaat,
ei boltsii mulla bonjaamaan.”

Virsi 462: Soi kunniaksi Luojan, 2. säkeistö, Erkki Johannes Kauhasen slangiversio)

Mappipostissa säädetään asioita, joten osoitteeni helsinki.fi:ssä ei toimi perjantaista maanantaiaamuun (tai toimii, mutten pääse lukemaan sieltä mailejani). Jos on jotakin äärimmäisen akuuttia, kannattaa mailata etunimi.sukunimi@gmail.com:iin.

Päätin pitää äkkibileen parin päivän varoitusajalla (josta unohdin varoittaa mm. täällä) 13. päivä perjantain ja kipsini kunniaksi. Sähköpostia lähti webmailin muinaisen osoitekirjan vuoksi todella epämääräisiin osoitteisiin, joten jos et saanut mailia, se ei tarkoita, että vihaan sinua. (: Saa tulla, vaikka taitaa tulla ilmoitus vähän myöhään…

Menen maalle kissan kanssa torstai-iltaan asti, kun isä käy kohta poimimassa ja tipauttaa sitten takaisin. Jos vaikka saisi esseetä edistettyä. Kuninkaan paluunkin voi katsoa ihan 26″ televisiosta 12″ näytön sijaan, wou.

Perjantaiksi ja viikonlopuksi kaivataan yhä ohjelmaa.

Nyt alkoi ketuttaa tuelta Puolan reissun väliin jääminen. Jos vain olisi ollut yksi paikka jossakin autossa, mutta kun ei - olisin minä siellä varmasti selvinnyt, mutta en vain pysty ajamaan. Ja nyt sitten kökin koko ensi viikon kotona ja katson leffoja, niinkö? Ja sitten, kun Sampo seuraavalla viikolla tulee kotiin, mulla on jumalattomasti töitä, kun kaikki sairaslomajutut ovat rästissä odottamassa ja pitäisi se verkkohöhäkin saada (työajan ulkopuolella) kasaan. Nyt ei kyllä naurata yhtään. Helvetti. Lisäksi ilmeisesti ne kaverit, jotka ovat halunneetkin täällä käydä, ovat jo käyneet, joten ensi viikko lienee aika hiljainen. Viikonloppuna olisi ollut se serkuntytön kaste, jonne en millään muotoa haluaisi mennä - könkätä nyt saaristokirkkoon kepeillä vaikeasti pitämään kättä pään päällä, vaikka en edes usko nimenomaan sen tyypin jumalisuuteen, jonka nimissä homma suoritetaan. Mutta miten kieltäydyt kummiudesta, jos kuitenkin kuulut kirkkoon, se kun on eräänlainen kunnia kuitenkin - enkä siinä vaiheessa, kun lupauduin, olettanut olevani Suomessa kyseiseen ajankohtaan…

Tahdon pois. Eikö joku voisi viedä mut edes autoajelulle viikonlopuksi?… ):

Wallulta seuraava meemi.

Mukaan haastetut kertovat 7 satunnaista faktaa/tapaa itsestään sekä pelin säännöt omassa blogissaan. Sitten heidän tulee haastaa 7 muuta bloggaria mukaan ja ilmoittaa haastettujen nimet. Heidän tulee myös jättää kommentti asiasta ko. henkilöiden blogeihin, jotta nämä tietävät ottaa osaa peliin, ja että he löytävät ohjeet omasta blogistasi.

1) Minua kiusattiin ala-asteella mm. siitä, että pidin uskonnosta, hevosista ja Eppu Normaalista.

2) Kaverin synttäreillä 12-vuotiaana kys. kaverin koira puri minua kasvoihin ja oikeaan käsivarteen. Jotkut huomaavat oikean posken arvet nykyisinkin, mutta itse asiassa käsi oli pahemmassa kunnossa.

3) Minulla oli lapsena selkeän punertavat hiukset. En myöskään pahemmin rusketu - enkä pala. Ensimmäisen kerran värjäsin tukkani kuparinpunaiseksi 15-vuotiaana. Sen jälkeen tukanväri on vaihdellut kuparista kuparinvaaleaan blondiin - nykyisin hiukseni ovat luonnostaan kaislankeltaiset - mutta viimeisen 13 vuoden aikana olen joka tapauksessa ollut ajallisesti paljon pidempään jossakin määrin punapää kuin blondi.

4) Minulla on ollut viimeiset 6 vuotta vaihteleva koirakuume. The Koira on paimensukuinen lapinkoira, jollaisen hankin heti, kun aika antaa myöten ja minulla on piha. Sitten joskus Valmistumisen Jälkeen ™ siis… Tuon oikeanpuoleisen, eli Taigan (joka on maailman kaunein koira), pennun harkitsin jos joskus ottavanikin, mutta tulin järkiini. Itse asiassa vasemmanpuoleinen Salka onkin Taigan pentu…

5) Ensimmäinen larppini oli Erynbar II - Lesin metsä syksyllä 1995. Kirjoitin siitä lehtijutun sanomalehti Uusimaan nuortenpalstalle, jota tuolloin säännöllisesti avustin.

6) Olin teininä armoton Eppu Normaali -fani.

7) En osaa korjata jälkiäni. Ahdistun sotkusta enkä tykkää olla sekavassa huushollissa, mutta hyvistä yrityksistä huolimatta luon kaaosta ympärilleni.

Minäkään en tykkää haastaa nimeltä, mutta tehkööt ne, jotka tykkäävät näistä.

Sinisen Österin kultti eteni kohti suurta loppumättöä. Tällä kerralla vuoden 1888 Lontoossa tutkittiin kirjastossa eversti Calwickin palvelijan, herra Potterin selkään polttomerkittyä sanomaa isännälle, odoteltiin mustaa taloudenhoitajaa palaavaksi transsimatkaltaan tammikuun räntäsateessa puutarhavajan ulkopuolella, todettiin surupukuinen nainen luultavastikin sekä Viiltäjä-Jackiksi että noidaksi, joka esiintyi prostituoituna saadakseen miesten siemennesteestä voimaa henkimaailmaseikkailuihinsa ja tappoi toisia prostituoituja ihmisuhreiksi sekä suunniteltiin samanaikaisesti sekä reaali- että henkimaailman kautta tapahtuvaa hyökkäystä tämän kimppuun. Sekin todettiin, että jo aikaisemmin toisesta ulottuvuudesta heitetyn rasian sisältä löydetyn munuaisen kautta saataisiin varmaankin yhteys sen aikaisempaan omistajaan, joka oletettavasti oli Viiltäjän uhri ja siten varmasti kiukkuinen kyseiselle surupukuiselle naiselle eli varmaankin avulias. Emma-täti ja eversti Calwick myös keskinäisessä keskustelussaan luokittelivat surupukuisen naisen hysteerikoksi ja perehtyivät hysterian syihin, joita kohdun liikkumisen lisäksi saattoi olla myös liiallinen itsesaastutus - yhteys prostituutioonhan on aivan selvä! (…)

Ihan nerokas kampanja kyllä. (:

Tein eilen tentin. Päässen läpi. Kävely oli vaikeaa. Sanna auttoi hakemaan ruokaa. Mikko vei kirjat Portsusta Topeliaan. Kävely Rautatientorille oli atleettinen suoritus. Menin bussilla siskolle. Nelly lauloi. Kerroin historiasta Jaakolle. Sain kyydin kotiin.

Ruisleipä ja maito ovat loppu. Onneksi niitä tuodaan minulle kaupasta. Nälkä. Pitäisi laittaa ruokaa. Voisi istua parvekkeella. Tohtori Sykerö on happokamaa. Saan illalla leffojakin. Ensi viikon loma muuttui sairaslomaksi. Peruin laivaliput. Ei Puolaa millään tavalla. Ihan tyhmää.

Jennillä oli hömppää.

Your Love Life is Like Annie Hall

“A relationship, I think, is like a shark. You know? It has to constantly move forward or it dies.”You believe that love (if you even believe in love!) is a very complicated thing. Maybe love is pain. Or maybe it’s all a big therapy session. You’re still figuring it out.Your love style: Brainy and a bit neuroticYour Hollywood Ending Will Be: Realistic and reflective

Toki piti vielä tehdä muutakin kuin tuo, kun korvaavan tekemisen määrää pitää aina lisätä:

You Are 43% Borderline

You have some symptoms of borderline personality disorder. If you feel like you’re more than a little dramatic, you may want to investigate further.

Kirjoitan tänne väliin jotain satunnaista, josko osaisi asettua tuo layout sitten.

You Are Impressionism

You think the world is quite beautiful, especially if you look at it in new and interesting ways. You tend to focus on color and movement in art. For you, seeing the big picture is much more important than recording every little detail. You can find inspiration anywhere… especially from nature.

What Art Movement Are You?

Jotain satunnaista ja vielä satunnaisempaa.

Your Stress Level is: 62%

You are prone to stress, and you’re probably even pretty stressed right now. Life’s problems seem to pile up on you, and this often makes you feel depressed and burned out. Learn to take time to relax and enjoy life, even if things are stressful. It’s the only wa you’ll get through the bad times.

How Stressed Are You?

Kävin terveyskeskuksessa lääkärillä ja soittelin ympäriinsä. En jaksa selittää koko säätöä. Lopputulos kuitenkin se, että Jorvissa minua tutkinut lääkäri sanoi puhelimessa röntgenkuvia katsottuaan, että kipsi pysyy jalasssa ainakin vielä kolmannen viikon. Ei siis Puolan keskiaikamarkkinoita minulle.

Saatana.

(Varsinkin, kun tämä peruminen johtaa autollisuuteni vuoksi siihen, että toiset joutuvat säätämään, ja laivaliputkin ovat jännä juttu.)

Huh. Rankka päivä. Ensimmäistä kertaa ulkona huushollista viime maanantain jälkeen, eli suoraan lietsussa klo 07-22. Olimme jo ammoin keväällä sovitussa serkkutapaamisessa Porin kupeessa Merikarvialla katsomassa äidin puolen sukulaisia. Minulta kysyttiin ehkä kaksikymmentä kertaa, mitä jalallani on tapahtunut. Lipesin kerran portaissa aika pahasti istualleni, mutten onneksi loukannut jalkaani kuin vähän. Käveleminen oli rankkaa ja näemmä kengän pitäminen jalassa kepillä kävellessä rasittaa jalkaa ihan kamalasti - helpompaa olla paljain jaloin. Toisaalta siten myös aiheutin ison haavan terveen jalan varpaaseen tuon rappulipeämisen yhteydessä…
Huomenna röntgen. Jännittää kovasti, miten Grunwaldinmatkani kanssa käy, sillä on periaatteessa mahdollista, etten saa ajaa autoa. Diipadiipadii, mitähän sitten teen, jos niin käy…  No, tylsä jalkaraportointi loppuu tältä erin tähän.