Niin, se Saltvik. Puitteet reissussa olivat ihan kunnossa: mukana oli mukavaa porukkaa, ihmiset noin pääosin tekivätkin jotain markkina-aikaan pelkän lööbaamisen sijasta ja leiri pysyi histelisti viehättävän sotkuisena - edellisvuosien aamujen kaljapurkkisuma saatiin tällä kertaa hillittyä. Yli 30 hengen porukalla olisi kaaoksen uhka voinut hyvinkin leijua päiden yläpuolella, mutta homma sujui peräti paremmin kuin aikaisemmin. Nostan muinaispipoa tälle asialle.
Mutta, mutta. Kuten edellisessä postauksessa puolittain varoittelin, luonnehdin hommaa silti enemmän sanalla “hyödyllinen” kuin “kiva”. Ei, en väitä, ettenkö olisi ajoittain viihtynyt hyvinkin tai ettenkö pitäisi suurimmasta osasta mukana olleista ihmisistä - ja lopuistakaan en voi oikeastaan sanoa, kun en tyyppejä erityisemmin tunne. Mutta, silti.
Hyödyllistä oli nimenomaan se, että hahmotin kenties tarkemmin, mitä minä tältä harrastamiselta, tai minun tapauksessani elämäntavalta, haluan. Minua ei huvita nuotion ympärillä kaljan juominen ja puolituhmien säkeistöjen sanojen keksiminen miljoona kertaa toistettaviin trashausbiiseihin. En halua olla joukon jäsen, osa vellovaa massaa, joka nauraa samalle vitsille tuhannetta kertaa ja unohtaa ympärillä olevan yleisön keskittyen puhumaan äänekkäästi keskenään nykyajan asioista. Uskon, että monista yhteisöllisyys on oleellista, mutta minulle se on etenkin kotiyhdistyksessäni osin menettänyt merkityksensä. Kuulkaas, kaverit: te savustitte minut ulos jo muutama vuosi sitten. Miksi teitä ihmetyttää, etten tule helposti piiriinne? Pitäisikö minun ehdottomasti haluta kuulua joukkoon, jos te ette halunneet minun siihen kuuluvan? Miten itse käyttäytyisitte?
Se ei kuitenkaan ole ns. oleellinen pointti tässä jutussa. Oleellisempaa on se, miten minä olen ajan myötä muuttunut. Olen ollut erinäisissä histelkuvioissa mukana 16-vuotiaasta asti - vaikka 2 ensimmäistä vuotta olivatkin kenties jonkin verran historianelävöittämisen ja larppauksen välistä hapuilua, oli yhdistyksen linja jo vuoden mukanaoloni jälkeen kääntynyt silloisten aktiivien johdolla selvästi historian suuntaan. (En kylläkään voi kieltää, etteikö histelöityminen tuon jälkeen olisi ollut pitkälti minunkin syytäni, kun hurahdin hommaan tosissani ja aloin päätoimittamaan Airuttakin.) Menin opiskelemaan vuonna 1999 folkloristiikkaa ja harkitsin vahvasti vaihtavani pääaineeni arkeologiaan, mutten sitten kuitenkaan tehnyt niin. Bäckedalin vuoteni (2003-04) jälkeen koin jo oppineeni jotakin kädentaidoista - eikä kieltää voi, eikö kansanopisto todellakin muuttaisi ihmistä. Minusta tuli kenties erakoituneempi ja aikaisempaa itsenäisempi, eikä tuon vuoden jälkeen suhteeni myöskään historianelävöittämisyhdistyksiin ollut useammastakaan syystä ennallaan.
Minä koen olevani nykyään huomattavasti enemmän itsenäinen harrastaja kuin minkään yhdistyksen tai ryhmän jäsen. Asiat, joita teen, osaan tehdä itsenäisesti. Sosiaalinen tekeminen - vaikkapa ompeleminen - on toki mukavaa ja oleellista, mutta harrastan sitä mielummin ystävien kanssa kotonani tai samaan aikaan sarjaa tai leffaa katsoen. Minä en halua sekoittua niihin, jotka eivät ole riittävän tosissaan. Minä opiskelen, harrastan ja teen töitä historian ja kansanperinteen parissa. Kun menen markkinoille tai tapahtumaan, haluan tavata uusia ihmisiä niiden vanhojen tuttujen lisäksi, haluan seurustella harvemmin tapaamieni, samalla tavalla asiaan suhtautuvien kanssa, haluan puhua Todellisista asioista ja ajautua vakaviin ja minulle sekä toivottavasti myös toiselle osapuolelle jotain antaviin keskusteluihin historian piiriin liittyvistä asioista.
Minua on alkanut kiehtoa jopa Suomen SCA - ei yhdistyskulttuurisesti tai toiminnallisesti, vaan sen vuoksi, että sen sisällä on ihmisiä, jotka ovat aitoja guruja ja osaavia sekä tietäviä omalla alallaan. Kenties minusta on tullut aikuinen, koska oppiminen ja tiedon välittäminen kiehtoo minua vain enemmän ja enemmän. Sillekään ei mitään mahda, että olen siviilissäkin melkoinen kansankynttilä ja museotäti - tosin kuvittelen, että hyvällä tavalla. Ja pitäähän jonkun olla se, joka nillittää asioista.
Nautin nuotion ympärillä istumisesta pienellä porukalla, hassujen anekdoottien kertomisesta ja tiedon välittämisestä sekä oppimisesta, kansanlaulujen laulamisesta ja kuuntelemisesta sekä tarinoiden kertomisesta ja kuulemisesta. Miksi, miksi ihmeessä kuulen niin monen toteavan, että “joo, niin minäkin”, mutta miksi niin ei kuitenkaan tapahdu kuin äärimmäisen satunnaisesti?
No, syksyllä taas Bäckedaliin. Harkitsen tästä lähin vakavasti osallistumista yli 15 hengen ryhmätapahtumiin - tai jos osallistun, yritän ainakin saada sijoitettua telttani jonnekin muualle kuin keskelle sitä porukkaa. Kaksi tai enintään kolme autollista on riittävä määrä väkeä siihen, että kyetään edes jollakin tavalla välttämään massautumista muiden silmissä ja eristäytymistä. Sitten ehkä voisikin jäädä mieleen kontaktina, henkilönä tai henkilöinä, eikä vain remuavana ja keskenään sikiävänä laumana.