Tiuku

Tänään sain monta asiaa järjestykseen. Kärräsin hamput rannasta (aivan törkeän painava lava, oli jaksamisen rajoilla se keikka), purin niput ja laitoin ne kuivumaan. Aivorasvasin viimeisen vuohennahan kolmesta ja laitoin senkin kuivumaan. Skrapasin lehmännahan ja totesin, että kaikki karva ei vieläkään irtoa, joten jätin sen suosiolla ainakin lauantaihin asti kalkkiin. Eilen katsoin koko Studio Julmahuvin muutaman vuoden tauon jälkeen läpi rukilla kehrätessäni, joten silläkin saralla (kehräämisessä, en niinkään katsomisessa) olen edistynyt edes vähän. Nyt houkuttaa mennä kampaamaan villaa, että olisi värttinälle töitä, kun illalla katsotaan porukalla leffa. Toisaalta voisin myös kutoa kaulahuiviani, joskin lanka uhkaa loppua kesken - jos vaikka huomenna iltapäivällä ajaisi Svegiin lankakauppaan. Yleisesti ottaen hyvä päivä, vaikka selkää painaakin yhä.

Jännää, miten ilmeisestikin häviää joidenkin ihmisten tietoisuudesta täällä ollessaan. Vaikka aikaisemmin olisi ollut tapana käydä kahvilla tai muuten viettää aikaa yhdessä, sellaiseen toimintaan joskus käytetyn ajan ajatus näemmä katoaa tyystin. - Jos jollakulla on joskus aikaa skypettää, olisi kivaa puhua suomea jonkun muunkin kuin Sampon ja satunnaisesti äidin kanssa, jos tämä joku raatsii käyttää sen 15 minuutin siivun elämästään moiseen.

Tein kyllä virheen, kun pihistelin Suomesta lähtiessäni enkä ostanut uusia tietokoneen kaiuttimia, tai edes uutta piuhaa. Vika noin muutenkin on ilmeisesti piuhassa, mutta ovathan nuo kajaritkin vähän isot. Sirinä ja särinä, joka kantautuu kaiuttimista myös virran ollessa poissa mutta johdon ollessa seinässä, on ärsyttävä ja häiritsevä. Sirinä kuuluu myös läpi musiikkia hiljaisella soitettaessa. Prkl, mistä minä nyt tuollaisen piuhan löydän? Luulisi tosin Svegissä jonkun moisia myyvän (vaatii ajelua ympäriinsä, äh), mutta ehkä joku ruotsalainen verkkokaupan vastine onnistuisi auttamaan asiassa yhtä lailla.

Kummallinen heikotus on vaivannut tänään. Osin voi syyttää hormoneita, mutta onhan tämä vetämättömyys ollut nyt jo vähän liiallista ja lämpöäkin ilmeisesti löytyi päivemmällä. Tämä sai puolihyvällä omallatunnolla minut jättämään hampunkorjuun ja muut työt huomiseen ja tulemaan omaan huoneeseen soittamaan skypekrediitillä äidille ja väsäämään kaikenmoista. Päivällisen jälkeen ajattelin ottaa tunnin torkut, mutta sain itseni kiskottua valveille vasta puoli yhdeksältä. Ajattelin, että samapa tuo, otan Sirdaludin ja laitan Voltarenia kipeään niskaan ja käteen, luen vähän ja nukahdan sitten uudelleen, mutta arvattavasti uni ei lihasrelaksantista huolimatta sitten tullutkaan, vaikka kuinka väsytti. Kymmenen minuuttia sitten nousin ja otin toisen puolikkaan Sirdaludista (4mg), jos vaikka taju nyt lähtisi tehokkaammin. Better life trough chemistry taas vaiheeksi.

Autokorjaamolla setä nosti Micran parin metrin korkeuteen ja hitsasi pakoputken äänenvaimentimen kiinni noin kymmenessä minuutissa. 100 kruunua on aikamoinen pilkkahinta - jos jotain hajoaa, tuonne menen uudelleenkin. Jee, mieliala kohosi heti, kun mahdollisuus koululta irtautumiseen palautui. Jos vaikka joku aurinkoinen ilta tekisi reippaan ajelulenkin vaikka Älvrosin kauniille 1700-luvulta peräisin olevalle kirkolle - ruskan värit ovat paikallistenkin mielestä nyt harvinaisen komeita.

Iyh. Sormenkynsien alla on lampaanaivoja, sentään keitettyjä ja kananmunankeltuaisella lantrattuja. Pääsin sentään vihdoin hinkkausvaiheeseen nahkojen kanssa - en muistanutkaan, kuinka kroppaan ottavaa se on. Sekä päätä että lihaksia väsyttää. Jostain syystä myös ruokahaluni on hämmentävän huono, kahta perunaa ei tahdo yksinkertaisesti jaksaa syödä, kun näin pitäisi tehdä sekä lounaalla että päivällisellä. Tämä on kohtuullisen hämmästyttävää verraten siihen, että syön melko miehekkäitä annoksia noin ylipäänsä, mikäli ruoka on hyvää. Ei niin, etteikö ruoka täällä olisi ihan kohtalaisen hyvää, ei sinänsä, mutta laittavat mokomat siihen vain niin paljon suolaa, että täytän ilmeisesti vatsani kolmella vesilasillisella muun ruoan sijaan… Toisaalta nälkä ei ole myöhemminkään. No, ihan hyvä, ei aina tarvitse ihmisen syödä niin jumalattomasti.

Viikonloppu menettiin Harry Potterille ja puikoilla kutomiselle. Innostuin kaulahuivin tekemisestä niin, että muu suunniteltu puuhastelu väistyi, ja sain oikean olkavarteni homman myötä omituisen kipeäksi. Viimekertainen valmiiksi saatu neuletyö olivatkin ala-asteen kuudennella tehdyt säärystimet, joista niistäkin äiti kutoi kolmanneksen… Potteria luin lähinnä öisin, mikä kostautuu edelleen painavana unetuksena. Olihan se aika hyvä, vaikken lopusta - etenkään sen viimeisen luvun olemassaolosta - pitänytkään. Vähän liian helppo ja heppoinen oli tarinan lopetus muutenkin, kun keskivaiheilla kirjaa oli päästy jopa Mordorin matkaa muistuttaviin tunnelmiin.

Prkleen RyanAir ilmoitti, että lento Lontoosta Västeråsiin lähteekin 3 tuntia aikaisemmin kuin aikaisemmin aikatulussa luki, eli aamukuudelta. Huono homma sinänsä, että metro ei kulje kolmen-neljän aikaan yöllä, jolloin Stanstedtiin pitäisi lähteä. Lisäksi olisin yhdeksän aikaan aamulla Västeråsissa ja junalippu on varattu ja maksettu kello neljän bussi-junayhdistelmään - kuulostaa epämiellyttävältä… Trallalaa, täytyy hieman laittaa kuvioita uusiksi. RyanAir sentään ilmeisesti antaa perua lennon tässä tapauksessa, mutta katsotaan nyt.

Tukkoinen olo. Väsyttää, mutta pitäisi jaksaa lähteä ensin alakertaan suihkuun, ja venytän siksi tyhmänä ihmisenä nukkumaanmenoani.

Syksy tulee mitä ilmeisimmin, vaikka minun pitäisi vielä näin syyskuussa olla kohtalaisen pirteä. Surumielisyys ja määrittelemätön kaipaus painavat vatsanpohjaa. Käperryn sänkyyn lohikäärmeen viereen, mutten osaa olla aloillani, vaikken tahdo tehdä mitään. Melkein itkettää, muttei sitten kuitenkaan. Musiikkivalikoimaan ovat ilmestyneet aikaisempien lisäksi Depeche Mode, Sisters of Mercy, Pain of Salvation ja kasa rokkiballadinomaisia tuotteita mm. Dark Tranquillityltä, Mokomalta, Moonspelliltä ja Lacuna Coililta.

Välillä miettii hyvin vakavasti, olisiko pitänyt valita paremmin. Asioihin osaaottamattomuus, kommunikaatiotauot ja rajoitukset risovat etenkin näin, kun elämä ei ole normaaleissa uomissaan ja sopeutuminen vaatisi jonkin pysyvän kiintopisteen säilyttämistä. Mikä välittämisen osoittamisessa on niin vaikeaa, ja jos se on tosiaankin niin vaikeaa, onko se todellista?

We’re like layers to reality
Things only you can see
At all peace and normality
Inside the core of his sanity

I’ve left my dreams for so much
In days of endless grey
If I could merge the mundane and the magic
We voice the new and known

- Dark Tranquillity: The Mundane and the Magic -

Kovaa hommaa tuo hirvenjalan kihnuttaminen puukolla, jota en saa ikinä riittävän teräväksi (ja joka luuhun osuessaan sitten tylsyy välittömästi). Sain parista maassa lojuneesta koivesta päällysnahat irti ja kuivumaan, jotta voin sitten lisätä ne talvikenkiin tarvittavaan kokoelmaani. Varsinaisestihan minun olisi pitänyt kehrätä, mutta jostain syystä halusin korvaavana tekemisenä puuhata moista kuunnellen samalla Ylen kielipakinoita. Käyhän se toki näinkin, mutta lupasin huomiseksi näyttää Ellinorille, millaista kerrattua lankaa olen saanut aikaan. Selkeä välttely-yritys siis - kuten myös irkkaaminen ja blogin kirjoittaminen tässä viimeisen tunnin aikana. Hyihyi.

Kävin tänään, kuten Jaiku kertoo, autokorjaamolla. K-G (joka on edelleen ihana - viittaisin vuosien takaisiin merkintöihini, jos ne olisivat linjoilla [vinkvink, Heikki]) katsoi eilen Micran pakoputkea ja totesi sen olevan äänenvaimentimen takaa poikkiruostunut. Vaihtoon menee koko paska, minkäs sille mahtaa. Pållen autokorjaamo oli hämmästyttävän stereotyyppisen autokorjaamomainen konepelti auki odottavine Escorteineen, trasselirätteineen ja toimiston seinän tyttökalentereineen. Myös setä, joka oli luultavasti itse Pålle, oli sellainen tanakka haalariasuinen härjedalskaa puhuva autokorjaajan ideaa lähentelevä hahmo, jonka käsiin kyllä viitsii toisaalta myös autonsa jättää. Ajan sain kuitenkin vasta ensi tiistaiksi (ihanasti kello kahdeksalta), jolloin täytyy biili ajaa paikalle. Hinta-arvion Pålle sanoi kertovansa, kunhan näkee itse vian. Äänenvaimennin ja putki nyt joka tapauksessa pitää vaihtaa, ei sille mitään mahda. Vähän harmistus on vain, kun auto ei kuitenkaan tule säilymään käytettävien joukossa enää vuottakaan, ainakaan isäni ilmoituksen mukaan.

Mailasin Annelielle, joka nykyään asuu Gävlessä. Sovin, että menen käymään tässä jonakin viikonloppuna (kunhan auto korjautuu). Outoa ja hassua on, että Anneliella ja Tomaksella on kolmevuotias lapsi. Neljä vuotta sittenhän me olimme täällä, ja juuri näihin aikoihin Annelie ja Tomas alkoivat seurustella… Onpas hassua. Ja Anneliekin opiskelee lastentarhanopettajaksi, kaikkea sitä. Onkohan sillä vielä musta tukka? Ei kai gootti karvoistaan luovu, tai mistäs sitä tietää? Kummaa, kun ei ole nähnyt siihen kolmeen vuoteen - viimeksi tavatessamme Helsingissä Annelie oli kuudennella kuulla raskaana.

On vähän ikävä Faustia, Vallikujaa ja Sampoa. Kuuntelen Viikatetta, CMX:ää ja Zen Cafeta ja olen yhä epäsosiaalinen, vaikka alankin hiljalleen, lähinnä ruokatauoilla, tutustua arkeologityttö Caroon. Tekstiililinjan Älva on kovin tuttavallinen ja ihan kiva sekä empaattinen, mutta jotenkin minua hieman nuo taiteilijamaiset ihmiset vähän epäilyttävät, ja onhan se kovin pienikin (vaikka pitkä tyttö onkin). Maanantaina tekstiililinjaa tulee testaamaan myös suomalainen 16-vuotias tyttö, jonka vanhemmat ovat muuttaneet töihin Svegiin ja joka ei halua olla lukiossa. Katsotaan, viihtyykö ja onko asenne kohdallaan.

Jaaha, Jenniltä tämä.

1. Go to http://www.careercruising.com/.
2. Put in Username: nycareers, Password: landmark.
3. Take their “Career Matchmaker” questions.
4. Post the top ten results

Ei sinänsä kovin yllättävää:

1. Anthropologist
2. Professor
3. Historian
4. ESL Teacher
5. Foreign Language Instructor
6. Archivist
7. Desktop Publisher
8. Sign Maker
9. Computer Trainer
10. Fashion Designer

Bubbling under olivat mm. sijalla 11. Cartoonist/ Comic Illustrator, sijalla 12. Animator ja sijalla 14. Costume Designer. Hehe.
*
Ja kun nyt muutkin ovat tämän tehneet, kerrottaneen sitten tähän samaan, että minun aurani väri on kuulemma vihreä. En ole kyllä erityisesti samaa mieltä lopputuloksen kanssa, etenkään tuon nopeaälyisyyden suhteen… Ja ehhehheh, “vetää puoleensa valtaa ja rahaa”, muahahaa. (: Lisäksi _vihaan_ riskien ottamista ja niin myös tuolla vastailin. Toisena auran värinä oli sitten sininen, muita ei ollutkaan.

“Vihreä on yksi voimakkaimmista auran väreistä. Vihreä ihminen on erittäin älykäs. Hänen oivalluksensa on terävää ja nopeaa, hän on hahmottanut ongelman ytimen ja keksinyt ratkaisun ennen kuin toiset ovat edes epäilleet jonkin olevan pielessä. Mutta koska eteneminen alkupoisteestä päätepisteeseen on vihreälle niin nopeaa ja vaivatonta, häntä ei juurikaan huvita jäädä näpertelemään välivaiheiden kanssa.

Liian yksityiskohtaisesti määritelty projekti on vihreälle tylsä. Hän haluaa kehittää idean, laatia suunitelman ja antaa sitten toisten toteuttaa sen ja hoitaa hänelle itselleen tylsät yksityiskohdat.

Vihreä ihminen vetää puoleensa niin valtaa kuin rahaakin. Hän on nopean älynsä ansiosta erittäin tehokas ja halutessaan hyvinkin järjestelmällinen. Vihreä tunnistaa kaavat ja löytää ratkaisut nopeasti - ja kirjoittaa mielellään itselleenkin muistilistoja ruksattaviksi.

Jos vihreä saa itselleen valtaa, hänelle ei mikään ole mahdotonta. Hän on hyvin tavoitehakuinen ja määrätietoinen pyrkiessään omaan tavoitteeseensa. Tämän seurauksena vihreä myös helposti uppoutuu tyhönsä kaiken muun unohtaen.

Vihreä on myös erittäin voitontahtoinen ja kilpailuhenkinen. Hän ottaa mielellään riskejä ja saattaa sortua uhkapelin pauloihin, ainakin jos voitot ovat tarpeeksi suuria.

Vahvatahtoinen vihreä oli toidennäköisesti se, joka keksi lauseen “It is my way - or the highway”. Hänen mielestään hänen vaihtoehtonsa on ainoa oikea - ja älynsä turvin hän yleensä vakuuttaa, tai ainakin vaientaa, myös vastaväittäjänsä.”

(Sinisestä: “Sininen on aurakentän hellä hoivaaja.” Enkä ole. :)

Kuka se olikaan, joka muistutti minua Ylen podcasteista? Vöyräät kiitokset siihen suuntaan: kehräys ja nahanparkinta sujuvat leppoisasti Aristoteleen kantapäätä, Maailmanpolitiikan arkipäivää, historiasarjoja ja Tiedekahvilaa kuunnellessa. Aristoteleen kantapää on suuri suosikkini - vielä kun saataisiin podcasteiksi Alivaltiosihteeriä, saataisiin siitä riemu repeämään. Second Lifestä ja ylipäänsä virtuaalimaailmoista kertovaa Sula pinta -podcastia yritän tuen vuoksi myöskin kuunnella, mutta täytyy myöntää, että keskustelu ajautuu usein niin lavealle tasolle, että minulla jää herkästi ohjelma kesken - tiivistystä ja tarkempaa ennakkosuunnittelua puheenaiheista ja kunkin osion kestosta kaipaisi ainakin tämä pieni kuuntelija, vaikka idea hyvä onkin. (Tähän liittyen: Second Life _teoriassa_ pyörii tälläkin verkolla - paitsi kun verkko on alhaalla - mutta liikkuminen ja asioiden lataaminen on aivan törkeän hidasta kaikilla mittapuilla, joten taitaa tulla puolen vuoden pakkopaussi. Maavuokrat sentään voi käydä makselemassa. Hitsi kun ehtisi panostaa virtuaalisuuteen, mutta ehkä Sitten Joskus (TM) keväällä.)

Viikon lainaus:

“Villakuidun laatu paljastuu mikroskooppinäytteestä: kun villa on hienolaatuista, kuidun sisällä oleva ydinjäte näkyy vain pieninä hippuina siellä täällä.” (Riikonen 1990)

Netti on jälleen alhaalla, kuten viime viikonloppunakin. Kirjoitan tätä lauantaiyöllä, laitan sitten maanantaina julki.

Olisin voinut lähteä Veran ja Albertin kanssa Storholmenin viikinkikylän syksynlopettajaisiin Norrtäljeen, mutta totesin eilen illalla olevani ihan liian väsynyt jopa tärkeiden kontaktien solmimiseen ja jääväni mieluummin viikonlopuksi koululle. En tiedä, luultavasti valitsin oikein, sillä tämä päivä on sujunut suhteellisen leppoisasti, vaikka nukuinkin viime yön järkyttävän huonosti pari kurjaa painajaista nähden.

Eräs syyni jäädä olivat tämän illan Bäckedalbileet. Heti alkuvaiheessa kuitenkin muistin, että fest ei ole koskaan suomalaisen väärti täällä - ei niin, etteivätkö ruotsalaiset osaisi juhlia, mutta olisihan minun pitänyt aikaisemmasta kokemuksesta muistaa, että vieraskielisenä bilettäminen puolituttujen ja käytännössä tuntemattomien seassa ei vain onnistu, ainakaan, jos paikalla ei ole erityisemmin muita ulkkareita (venäläinen Marina mitä ilmeisimmin koki saman ulkopuolisuuden tunteen ja häipyi jo runsaasti ennen minua, kun siihen silmänsä iskenyt saksalais-ruotsalainen Mattiaskin keskittyi Marinan sijaan pelaamaan korttia ja juomaan kaljaa). Musiikki on liian kovalla, ihmiset huutavat toistensa suuhun ja itse pitäisi kyetä puhumaan niin, että mahdollinen keskustelukumppani saa selvää. Toivotonta, väitän, joten huutokeskusteluyritykset jäivät melko vähäisiksi ja keskityin pääosin seuraamaan muiden juopumista ja tekemään neulakinnasta seinustalla. Ei se kamalaa ollut, muttei kyllä erityisesti kulutetun ajan väärtikään. Kaksi hyvää keskustelua kävin, mutta niitäkin lienee parempi jatkaa joskus muulloin.

Sinänsä on kiinnostavaa, miten tällä kertaa täällä ei ainainen ulkopuolisuuden tunteeni häiritse yhtä aktiivisesti kuin Suomessa. Syykin on selvä - en ole tutustunut riittävän hyvin keneenkään enkä erityisesti ole edes vakavasti yrittänyt, joten minulle ei tule sellaista oloa, että joku muu olisi jollekulle toiselle minulle tärkeälle minua oleellisempi ja siksi minut jätettäisiin syrjään. Jotenkin noloa ja tyhmää, mutta syynä lievän huvittuneelle ulkopuolisuudentunteen vaalimiselleni tuntuu osin olevan tämänvuotisten bäckedalilaisten pääosin kovin nuori ikä (pääosa alle 23-vuotiaita). Tiedän toki, että parikymppiset ovat ihan ihmisiä eivätkä eroa erityisen paljoa minusta ajatusmaailmaltaan - ihminen on jo 15-vuotiaana peruspiirteitään kuitenkin sama kuin kolemkymppisenä -, mutta tuntuu jotenkin kuitenkin siltä, että nämä ovat jo tänne oman ikäluokkansa ryhmän muodostaneet ja että minä vaikutan jotenkin auttamattoman vanhalta siinä seurassa. Osasyy saattaa tietysti olla ikäiseni Vera, jolla on tuo 6-vuotias poika mukanaan ja jonka kautta ehkä me 28-vuotiaat asetumme jollakin tavoin samaan kastiin. Tjaa, vaikea sanoa. Kenties olen vain niin pirun epäsosiaalinen, että kun en ole löytänyt ketään muuta ruokapöydän hiljaisuutta mukavana pitävää, olen mielummin yksin. Voi että, minulla on ikävä Annelieta. Sen kanssa sentään oli mahdollista olla pitkiä aikoja hiljaa ilman vaivaantuneisuutta.

Vähän vaarallista tämä silti on. Olen toisaalta äärettömän onnellinen saadessani olla yksin ja tehdä töitä rauhassa, ilman toisten läsnäoloa. Määrätyt ruoka-ajat ovat jo nyt alkaneet risoa, kun joudun syömään muiden kanssa samassa tilassa ja joskus jopa juttelemaan (!) kohteliaisuuden vuoksi. Huomaan kuitenkin myös tarkoituksellisesti eristäytyväni itseeni käpertyen ja kuuntelevani progea ja Anathemaa kattoa tuijottaen (CMX:n Talvikuningas on hieno albumi). Lisäbonussektorin hommaan tuo yliopisto-opintojen roikkuminen ja sen saakelin verkkonäyttelyn viimeistely sekä kommunikointi museon kanssa - kaikki kolme asiaa aiheuttavat vatsanväänteitä ja panikointia, koska tuntuu siltä, etten yksinkertaisesti jaksaisi edes ajatella niitä, mutta ajattelen silti. Johtuneeko väsymyksestä vai syksystä vai molemmista, mutta pitää ilmeisesti alkaa hieman tarkkailla itseään. Minulla ei olisi nyt missään mielessä varaa jättää asioita tekemättä tai alkaa masentua.

Tietynlainen avautumistarve kyllä on, mutta irkistäkään ei viime aikoina ole oikein ollut apua, kun ihmiset aika selkeästi välttelevät toisten vuodatuksia. Sampokaan ei tykkää, jos kerron negatiivisista asioista ja tunteista. Olisi kiva vain jutustella suomeksi tuttujen kanssa, kun sanat löytyvät ilman miettimistä ja keskittymistä. Saattaa olla kieltämättä himpun tiukkaa olla täällä ilman omankielistä seuraa jouluun saakka brittireissua lukuunottamatta.

Yllättävästi toinen olennainen asia  näyttää olevan laittautumisen ja pukeutumisen tarve. Tämä on sinänsä hassua, että en kuitenkaan kuulu niihin ihmisiin, jotka eivät voi lähteä kouluun tai roskikselle ilman meikkiä. Silti tuntuu ankealta katsoa silmälasipäistä kalvakkaa naamaa ja ponnaritukkaa joka aamu peilistä, kun kulmakarvojen värikin on jo haalistunut. Tänään laitoin piilarit ja meikkiä ja kivan paidan ihan vain siksi, että kävin _Svegissä_ kaupassa (ja no, illalla oli se bile) - epätoivoista. Toisaalta en ala täällä lampaanpaskan ja eläimenjäänteiden keskellä kyllä arkipäivisin meikkaamaankaan, joku raja sentään. Odotan jo lokakuun Lontoonreissua, kun saan meikata ja nähdä vieraita ihmisiä ihmisten ilmoilla. Lontoo on muutenkin jotenkin kovin kiva, kun sinne voi sulautua tuntematta itseään mitenkään erilaiseksi - ympärillä on niin monta kansallisuutta ja kieltä ja naamaa, että harvasta voi suoraan sanoa, onko tämä natiivi vai turisti, mistä kovasti tykkään.

Jos Lontoosta vaikka saisi jotakin muutakin vaatetta kuin sen mekon, jonka Sampo lupasi minulle Tristanin häihin ostaa (ihana mies, saan vaatteita, kovasti kivaa :). Tänään kuuntelemassani podcastissakin todettiin, että 1900-luvun alkupuolen muotimainosten kielessä muistutettiin uudistumisesta ja virkistymisestä. Kyllä se kieltämättä, valitettavasti, vain niin on, että uusi vaate piristää - kyse on nimenomaan uudistumisesta, siitä, että vaatteilla ihminen kertoo itsestään sekä ympäristölleen että myös itselleen. Toisaalta sellaisten vaatteitten, joita tahtoisin, käyttö täällä kuusessa on vähän rajattua.

Oohoh, tämä Iron Manin traileri näyttää _hyvältä_, vaikken ehkä muiden supersankarileffojen yleisen kehnouden vuoksi olisi uskonutkaan taas yhdestä sellaisesta tulevan kummoistakaan. Tämä traikku kuitenkin on rok. Erityispropsit (sinänsä lähes väistämättömälle) musiikkivalinnalle, örrör. (:

Hyvältä näyttää myös Golden Compass. Nicole Kidman nyt joka tapauksessa on aina käheä, vaikka tykkäänkin naisesta enemmän punatukkaisena.

Beowulfista ei oikein osaa olla varma - ehkä se olen vain minä, joka Angelina Jolien vuoksi onnistuu kehittämään yhtymäkohtia Lara Croft-leffoihin… Vähän muoviselta tuo jotenkin näyttää, mutta toisaalta saattaa olla varsin komea fantasiaseikkailukin.

Linkkivinkit trailereihin ovat peräisin Rajatapauksia -blogista.

Maaritilla oli tälläinen kiva. Vastatkaa, jooko, niin saan jotain kontaktia ulkomaailmaan? Ei ole vaikeaa, vain viisi satunnaista sanaa. (:

Kirjoita tähän viisi sanaa, jotka mielikuvasi mukaan liittyvät jollakin tavalla minuun. Ne voivat olla esineitä, asioita, ominaisuuksia, mitä vain. Lisää tämä sitten omaan päiväkirjaasi.

Nyt peurannahkojen kimppuun.

Lievän säädön seurauksena Sampo tuli sitten kuitenkin lauantaina Bäckedaliin. Minulle kovin tyypillisen ajatushärön seurauksena päädyin hakemaan miehen 100 kilometrin päässä sijaitsevasta Ångesta kello kuusi aamulla, joka tarkoitti heräämistä neljältä. Sampo puolestaan istui yli 12 tuntia junassa Abiskosta Kiirunan yläpuolelta Ångeen ja vielä reippaan tunnin Micrassa. Tämän matkustamisen seurauksena lauantai olikin melkoisen menetetty minkään kummallisemman aktiviteetin suhteen, joten kävin esittelemässä Sampolle ICA-ruokakauppaa, Svegin keskustaa ja Ytterbergin komealla näköalalla varustettua vaaran rinteelle muodostunutta kylää. Voi mikä voitto onkaan auto täällä, muuta ei voi sanoa.

Sunnuntaina aamiaisen jälkeen läksimme kohti Rörosia. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva kaupunki on eräs harvoista Norjan sisämaassa sijaitsevista kaupungeista. Paikalla on ollut 1600-luvulta asti rankkaa kaivosteollisuutta, joka on vaikuttanut mielenkiintoisesti alueen ulkonäköön. (Lyhyt selostus löytyy myös Wikipediasta.) Paikka on ikään kuin vanha Porvoo, mutta buustattuna värikkyydellä ja söpöydellä: siellä onkin mm. kuvattu Norjan joulukalenteri-ohjelmaa ja se kuuluu Norjan kylmimpiin paikkoihin (paras tulos -50,4 C).

Sunnuntai-iltana majoittumisemme jälkeen menimme syömään läheisen hotellin ravintolaan (omamme oli enemmänkin 2 huoneen B&B 1700-luvun talossa). Yrttipihvini oli älyttömän maukas ja hintakin norjalaiseksi kohtuullinen, vain jossain 17 euron tietämillä. Olut sen sijaan maksoi odotetut 7,5 euroa. Aikomuksemme oli mennä vielä sateesta huolimatta kävelylle, mutta simahdin puoli yhdeksältä ja nukuin seuraavan aamun vastaavaan kellonlyömään.

Maanantain vietimme suurilta osin ajellen Rörosin ympärillä suurehkon neliön verran komeita maisemareittejä. Ruotsin puolelle saavuttaessa halusin näyttää Sampolle minua jo MNT:n Härjedalsresanilla hämmentäneen Flatruetin tasangon tunturien kupeessa: aika tasaista oli yhäkin. Hassua oli myös se, että paikalle oli majoittunut neljä matkailuautoa - ei sitten tuon tyhjempää paikkaa voinut keksiä… Härjedalen, jossa Svegkin siis sijaitsee, kuului 1600-luvun lopulle asti Norjaan, joka on sinänsä helppo havaita noin niinkuin stereotyyppisen maaston puolesta. Kontaktit erityisesti Rörosiin olivatkin vahvat (ja ovat yhä), siellä kun mm. järjestettiin valtavat talvimarkkinat, jonne väki matkasi joka vuosi.

Tulkaapas, ihmiset, nyt katsomaan minua, syyskuun ajan sekä lokakuun pari ensimmäistä viikkoa olisi vielä ruskaakin. Seawindillä maksaa neljä ihmistä ja auto yhteen suuntaan sellaiset runsaan neljäkymppiä ja yhdellä tankillisella ajaa tänne ylös Tukholmasta tuon 500 kilometriä. Junalla ja bussillakin pääsee.

Juu. Kuvia tosiaan täällä tuon Rörosin reissun osalta. Flickrin organisointi on yhä vähän kesken, mutta jossakin vaiheessa alkaa käsityökuvistakin saada jotain tolkkua. Ei oikein vain ehtisi säätää koneella, vaikka siitä olisi omanlaistaan hyötyä. Huominenkin menee hirmuiseksi puurtamiseksi, kun tänään jämähdin Funäsdalenin museon tekstiilinäyttelyyn tehdyn luokkaretken ja päivällisen jälkeen ostamaan lentolippua Lontooseen ja säätämään netin kanssa kaikenlaista.

Hehe, Yoen blogin kommentteihin oli linkitetty “tutkijoiden horoskooppisivu”. Tämä kieltämätttä kuulosti aika tutulta:

” Härkä: Hidasälyisenä ja jahkaavana jäät usein nokkelampien tovereidesi jalkoihin. Voit olla varma että suurin osa sutkauksista menee sinulta ohitse, koska on hyvä että suoriudut edes töistä jotka koulutettu simpanssikin osaisi tehdä. Kaikkien onneksi olet varustettu laakamadon kärsivällisyydellä, jolla saat lopulta työsi loppuun, tosin vuosia muiden jälkeen.
Motto: “Odottakaapas hetkinen…”
Tällä viikolla: Varo sammaloitumasta pöytääsi kiinni”

Projektiblogi alkaa hiljalleen päivittyä. Katsokaa välillä sinnekin.

Yksi kuva eiliseltä: pellavankorjuuta jumppasalenin edustalla. Jonossa Aleksander, Älva, Niklas ja Vera.

Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin, mutta koska Maameren tarinat tulevat nyt Rakkautta & Anarkiaa -festareillekin, on minusta hyvä muistuttaa siitä, mitä Ursula le Guin sanoi tästä Miyazakin pojan ohjaamasta animaatiosta (ja vähän myöskin jo aiemmin tehdystä jenkkiteeveeversiosta, jota en onneksi ole nähnyt).

“So, in the spirit of everything being public all the time for fifteen minutes, I will give a fuller report of my first response to the film:

Both the American and the Japanese film-makers treated these books as mines for names and a few concepts, taking bits and pieces out of context, and replacing the story/ies with an entirely different plot, lacking in coherence and consistency. I wonder at the disrespect shown not only to the books but to their readers.”

Ursula le Guinin koko vastine löytyy täältä, lukekaa ihmeessä.

Vähän harmittaa, kun täälläkin on sellainen olo, että kiirettä pitäisi. Aioin päivittää projektiblogia tänään, mutten sitten esiliinanompelultani ehtinyt, vaikka sekin homma olisi ollut ihan sopivaa viikonloppupuuhastelua. “Ihan vähän vielä, pari senttiä, muutama pisto”, tarkoittaa yleensä ompeluajan venymistä aiotusta noin plus kahdella tunnilla. Nyt venähdys oli ehkä tunti, mutta se oli sinänsä kriittinen, että olisi ollut kiva päästä nukkumaan ennen puoltayötä. Sainpa silti yläreunan laskostuksen tehtyä. Tuokin oli sinänsä ylimääräinen homma, joka ei varsinaisesti kuulu pukuprojektiini, mutta kieltämättä pellavainen iso essu on kiva omistaa, kun puuhastelee paskaisen villan ja muun pölyävän ja likaavan materiaalin kanssa.

Ihailemani nahkaguru Ajan kanssa puhuminen nytkäytti projektiprosessia eteenpäin (Aja on muutenkin kovin tietäväinen, persoonallinen ja kultainen, tykkään Ajasta kamalasti). Huomenna on vuorossa kudontaguru Ellinor - kenties kohta kykenen muodostamaan jo jonkinlaisen aikataulunkin itselleni. Jos vaikka illalla saisin sitten tuota toistakin päiväkirjaa päivitettyä kuvien kanssa.

Sampon työprojekti Kiirunassa venähti käytännössä viikolla, joten mies saapuu tänne vasta ensi viikon lopulla. Suunnittelin jo lähteväni täksi viikonlopuksi venäläisen Veran kanssa Gunnesgårdin viikinkimarkkinoille Tukholman (!…) lähelle, vaikken oikeastaan olisi jaksanut. Vera jättänee reissun kuitenkin väliin, koska on menossa seuraavanakin viikonloppuna Tukholman lähistölle Storholmeniin, mikä ei sinänsä minua lainkaan haittaa, vaikken olisikaan malttanut jättää hommaa väliin, jos se olisi toteutunut. Kyseinen Vera on ikäiseni yksinhuoltaja (poika Aleksander, 6 vuotta, hengaa tekstiililinjan mukana sujuvasti) ja huonosta ruotsistaan huolimatta oikein kivan oloinen ja rempseä ihminen sekä historianelävöittäjä, joka on ollut varsin aktiivisesti kuvioissa mukana Venäjällä. Tosin Verankin kamoissa tytön konservaattoriudesta huolimatta näkyy sellainen pieni venäläismäinen “ei se niin tarkkaa ole” -meininki, vaikka korukopiot ovatkin tietyistä hautalöydöistä peräisin. Jotenkin tuntuu siltä, että vaatteitten oikeellisuus ei ole niin justiinsa noissa porukoissa. Jaa-a.

Väki on ihan mukavaa, mutta en oikeastaan usko, että saan täältä ketään erityisen läheistä ystävää. Viime kerralla harmistuin osin luokkaani, mutta toisaalta sain läheisen ystävän Anneliesta. Tällä kertaa kestänen kaikkia, mutta en ehkä ystävysty - mikä nyt sitten olisi se paras vaihtoehto…

Joka tapauksessa täällä on hyvä olla. Kaipaan silti jo nyt yksityisyyttä ruokapöydässä: en jaksaisi syödä aina sosiaalisten ruotsalaisten seurassa. Tänään istuin sentään östersundilaista pikkumetalistia (no, on se 20-vuotias) vastapäätä, emmekä kumpikaan puhuneet juuri mitään toisillemme. Olipa mukavaa semmoinen.

Sama huone, huoneessa sama tuoksu, samat kultaiset opettajat. Illalla saunaan MNT:läisten kanssa, onkohan siellä mikään muuttunut? Datasalenissa on sentään uudet koneet ja jokaiselle oma tunnus. Hassua, kuinka tuttua onkaan olla täällä. No, elinhän minä täällä kuitenkin yhden kokonaisen lukuvuoden, väkisinhän moinen jättää jälkensä.

Varsin hiljainen vuosi tosin: Allmän linje on täynnä, mutta MNT:llä on 8 oppilasta, tekstiilikurssilla ainoastaan kolme (!). Ellinor totesi, että on varsin hyvä, että meitä påbyggningstyyppejä on sentään kaksi ja molemmat tekstiilipainottuneita, joten tekstiililinja ei jää ihan tyngäksi. Hengannenkin siis tekstiilin opetuksessa mukana; huomenna perussaumojen opettelua pellavaesiliina ompelemalla ja pellava- ja nokkostietoutta noin muutenkin. Valitettavasti tosin pitääkin sitten herätä puoli yhdeksäksi tunnille, mutten malta jättää väliinkään.

Väsyttää kuin pientä possua, mutta tavarat voisi vielä purkaa. Menisi tekemään sitä.