Tiuku

Kännykameran omituisessa valaistuksessa lumikerros Nissan Micran katolla perjantai-iltapäivällä. Tämä määrä on satanut viime sunnuntain jälkeen. Lisää on kuulemma lauantaina luvassa.

Oih, miten sympaattista: aloin kaivella netistä tietoa siitä, miten Överhogdaliin ajetaan, josko kävisin siellä katsomassa Ellinorin tekemää replikaa viikinkiaikaisesta Överhogdalin seinävaatteesta (alkuperäinen kappale on Östersundissa Jamtli -lääninmuseossa, sen olen nähnyt). Överhogdalin sivut löytyivät suomeksikin, mutta millaiseksi suomeksi! Voih ja oih - tässä alkaa arvuutella, onko “suomentajan” tapauksessa kyseessä joskus kauan sitten alueelle muuttanut henkilö, tornionjokilaakson meänkielinen vai suomalaisten vanhempien ruotsalaistunut lapsi? Selvää on kuitenkin, että minkäänlaista käännöskonetta ei ole tuossa käytetty, ja sepä tuosta jollakin tavoin niin herttaisen tekeekin.

Hermot menivät lopullisesti kaiutinten sirinän kanssa, kun uuden piuhan ostaminen ei auttanut. Tilasin paikallisesta verkkokaupasta kolmenkympin hintaluokassaan kehutut Logitechin kaiuttimet, ovat ne ainakin nykyisiä paremmat. Tosin postikulut nostavat hintaa neljäänkymppiin, mutta kun Gävlestä en mitään löytänyt, menköön nyt sitten näin.

Joululahjaksi toivoin äidiltä jotakin Kjell Westön kirjaa sekä rahaa lentolippuun keväälle, että pääsisin käymään vielä kerran Lontoossa. Noiden pitäisi järjestyä. Toivottavasti saan jonkun muunkin kirjan ja jotain kivaa.

Äiti lupaili myös kysellä tutuilta ja sukulaisilta, josko jonkun nurkissa olisi toimivaa ja kokonaista rukkia. Tädillä on mummin eli äidinäidin rukki, mutta minulle epäiltiin, josko täti pitää sen kinuamista perinnön viemisenä. Kuulemma tämä on ihan mahdollista, eikä asiaa auta se, että kysyisin rukkia itse. Hohhoijaa. Ajattelin alunperin, että olisin voinut pyytää uutta rukkia valmistujaislahjaksi yhteisesti sukulaisilta (tällä opiskeluvauhdilla kesällä valmistuminen tosin näyttää horjuvalta), mutta kyllähän minä mielelläni toki kunnossa olevaa vanhaa käyttäisin. Sillä on sentään historia takanaan.

Vähän ihmetyttää välillä tämä tavaran määräni ja siihen kohdistuva suuri rakkauteni. En tosin ole erästä brittikaveriani pahempaa kamankerääjää nähnyt ikinä, joten siihen pisteeseen en usko ikinä päätyväni. Silti minusta on kovin mukavaa omistaa sieviä asioita sekä työvälineitä ja työkaluja, joita saattaa tarvita ainakin joskus (rukkia nyt ihan oikeastikin käyttäisi). Tännekin alkaa jo tätä tavaraa kertyä siinä määrin, että vähemmästäkin tarvitsen kaksi autokeikkaa, että saan kaiken roudattua Suomeen.

– pari tuntia myöhemmin –

Jaa, en ole sitten vieläkään, taaskaan, nukkumassa. Kuuntelin iTunesista näytteet Eppujen syksyllä ilmestyneestä Syvään päähän -levystä. Direstraitsmaisuus ja  geneerisyys ällistytti niin negatiivisesti, että piti laittaa Imperiumin vastaisku soimaan, kun alkoi mietityttää, mitä ihmettä olen fanittanut. Huhhuh, on tuo 20 vuoden takainen kama kyllä ihan toista luokkaa kuin nykyinen. Ei minussa ollutkaan vikaa.

Jos vaikka olisi olemassa robotti, joka huomaisi aina, kun minulla karkaa valvomisen kanssa mopo käsistä ja piippaisi niin monta kertaa, että menisin nukkumaan? Tietyn pisteen ohitettuaan tiedostaa hyvin, että nyt on vain ihan liian väsynyt eikä ole mitään järkeä enää klikkailla hiirellä joka linkkiä, mutta ei kykene tekemään lopettamisen eteen mitään. Tässä pisteessä saattaa esimerkiksi tapahtua niin, että ostaa iTunesin kaupasta ihan liian monta joululaulua (!). Menin sitten neljän jälkeen nukkumaan varmaankin kympin köyhempänä. No, nyt voin tehdä joululevyn, mutta olikohan se nyt kuitenkaan tuon rahan väärti… Tosin mietityttää, olisiko pitänyt vain ladata sukulaisen muinoin tekemä levy ja kopioida se useammalle tutulle, mutta ehkä tuollainen oopperaääni on joistakuista häiritsevä. Minä kyllä tykkään, mutta en sitten ottanut kuin pari biisiä.

Ei haloo, joululauluja. Mitä minulle on tapahtunut?

Se samainen robotti voisi ystävällisesti myös tökätä minua kylkeen aina silloin, kun kirjoitusprojekteissani jämähdän yli viideksi minuutiksi Facebookiin/henkilökohtaisiin maileihin/Hesariin/irkkiin/muuhun epäilyttävään välttelyvälineeseen. Sain vihdoin vanhan skandinaaviviikinkiaika-artikkelini pohjalle rakennetun varjageista ja ruseista/slaaveista kertovan puvustusjuttuni suurin piirtein julkaisukelpoiseen kuntoon (sitä voinee parin päivän sisällä ihmetellä Susien Hopeavirta -liveroolipelin sivulla, tulkaa pelaamaan). Aika tylysti vetelin joitakin mutkia suoraksi. Pahemmanlaista ketutusta aiheutti se, että kello yhdeltätoista eilen löysin aivan mainion ja sen lisäksi selkeän lähteen rusien puvustukseen, jota en vain ollut tajunnut oikeilla hakusanoilla kaivaa tietoverkon solmuista. Täytynee vielä katsoa tuo jossain vaiheessa läpi ja mahdollisesti muuttaa pahimpia oletuksia, mutta nyt en jaksa.

Maha on vähän kipeä, joten heräsin nyt kuuden tunnin yöunien jälkeen ja pohdin, että voisin kipittää garverietiin keittämään parkkia ja laittamaan pari lammasta likoon ennen kuin MNT valtaa sen. Tajusin vasta nyt, että en ole parkkiparkinnut mitään, kaikki nahkani ovat rasvaparkittuja. Onkohan tämä nyt huono ja tyhmä juttu vai vain kevyt ajatusvirhe, josta ei tarvitse välittää? Jaa.

Jostain pitäisi nyt repäistä järjetön energia ennen joulua, että saisi tehtyä kaiken myöhässä olevan lisäksi myös pari joululahjaa. Onneksi suurin osa tuntuu olevan kasassa, mikä on aika hyvin vielä marraskuun puolella oltaessa. Selvisi myös, ettei Vera lähdekään autolla Suomeen jouluksi, joten joudun tulemaan Micralla. No, saanpa tuotua kangaspuut sun muuta kamaa tullessani.

Minne ihmeeseen olen voinut kadottaa pussillisen salmiakkia juuri silloin, kun sitä äärettömästi kaipaisin? Erehdyin kasvivärjäämään satunnaisia vyyhtejä, vaikkei alunperin pitänyt, ja siinähän onkin sitten purettaessa ja lämpötilaa vahtiessa kulunut tunti ja toinenkin. Tänään testasin kanervaa, jolla värjään projektihamosenikin, huomenna ajattelin värjätä yhden rukilla kehrätyn pikkuvyyhdin ja isomman neulakintaaseen mainiosti sopivan ahvenanmaanlammasvyyhdin krapilla punaiseksi. Siinä sivussa olenkin sitten kammannut ja kehrännyt villaa sekä vihdoin viimein aloittanut hamppujeni lihtaamisen. Hirveä pöly siitäkin tulee sisällä tehtynä - nenä on täynnä mustaa tomua muutaman hamppupuntin jälkeen.

Kylmäkin oli tänään. Aja teki kanssani ystävällisesti lasihelmiä, kun lähden jo pois silloin, kun MNT niitä puuhastelee. Ulkopajassa oli varpailla kylmä ja naama yritti palaa, lasin sulaminen kun vaatii saviuunissa jo ihan kohtuullisen lämpötilan. Mutta kivaa oli. Jos olisi ylimääräistä aikaa, olisi siistiä rakentaa saviuuni (aika helppoa ja nopeahkoa) ja alkaa väsäillä, mielummin kyllä kesäaikaan.

Minun lisäkseni kylmä on ollut myös Micralla, joka sanoi eilen “önnön-nönnöh” ja sen jälkeen “—”. Pari yötä sitten huhuttiin olleen pahimmillaan -16 astetta pakkasta, vaikka päivälämpötila onkin tuossa miinus viidessä. Oma mokani sinänsä ihan puhtaasti, kun olen viime aikoina ajanut lähinnä parin kilometrin etappeja: eihän se akku siinä ajassa ehdi latautumaan, kun auto seisoo muuten kylmässä parkkipaikalla… Vakseilla oli onneksi akkulaturi. Myös etupelti oli jäätynyt kiinni, joten jouduin hieman nolona heittämään sen päälle ämpärillisen kuumaa vettä, ennen kuin pääsimme moottoritilaan käsiksi. Lars-Göran näytti, miten akku irrotetaan - huomenna pitäisi vielä osata laittaa se takaisinkin, mikä lienee haastavahkoa, koska en tajunnut seurata aivan riittävän silmä kovana, mikä piuha oli mikäkin. Toivotaan, että homma toimii huomenna ja akku on latautunut täyteen, muuten jää Gävlen matka taas kerran väliin ja elämä muuttuu noin muutenkin hankalaksi.

Kauheasti olisi tekemistä ja pitäisi kirjoittaa seka korjata useita asioita. Nyt ei vain jaksa, kun menee puoli yhdeksäksi tunnille ja lopettaa työt iltayhdeksältä. Öäg.

Kyllä se flirttaa mulle, Verakin huomasi. Onpas hirmuisen hauskaa (:

Härregud, minustahan tuli melkein Caledon-julkkis: neiti Rotschild kysyi, saako julkaista blogissaan kuvan tontistani, ja minähän suostuin. Ja täällä se on, joskin vielä kesäasussaan - nyt ovat koivut jo muuttuneet keltaisiksi.

Oho, joku oikeasti tykkää minun tyylistäni. (:

Jotenkin nyt on Apulannan Koneeseen kadonnut juuttunut soimaan päähäni. Hankalaa on se, että Apulannalla näyttää olevan sama taipumus kuin Zen Cafellakin tartuttaa biisien mieliala minuun, mikä ei näin marraskuun puolivälissä ole mikään erityinen plussa. Onneksi on pakkasta ja päivät ovat kirkkaita.

Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
Olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani

Voi niin pitkälle jaksaa
kun itsellensä vakuuttaa

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa

No, viime viikolla Bäckedalia vaivasi Iron Man -epidemia. Black Sabbathin teos soi pahiten tanskalaispojan päässä, joka lauleskeli biisiä vähän väliä. Silloin, kun Jonas unohti sen, päästi joku toinen biisin ilmoille. Tätä jatkui ehkä viitisen päivää putkeen, joka laulun nerokkuudesta huolimatta alkoi riepoa jo useampaakin. (:

Ensi viikonlopuksi Gävleen. Annelien lähellä sijaitsevassa ostoskeskuksessa, tai lähinnä sen ruokamarketissa, on kuulemma “finska hörnan”, josta saa suomalaisia tuotteita. Jaa-a, mitähän muuta sitä nyt kaipaisi: täältä saa laktoositonta maitoa, Panttereita, punaleimaemmentalia ja ruisleipää. Eihän sitä oikeastaan ihminen muuta tarvitse elämäänsä, mutta kaipa sitä nurkkaa voi käydä katsomassa.

Selaan SKVR:ää Sommelon kalenterin runoja varten. Välillä nykylukijaa kyllä naurattavat ne mielikuvat, mitä joistakin runoista syntyy. Näitä en taida kuitenkaan laittaa kalenteritekstiehdotuksiksi, vaikka syyttäisittekin sensuroinnista. (:

Mahto mun äitini mahona maata,
Piäreskellä pieniä luita,
Kapaloita kannonpäitä,
Ennenkun tämmöstä tytärtä kasvattaa./p>

IX1, 69. Längelm. Kivi. 1. 93. Miina Koljonen, 63 v. Miniä.

Maon jälki.

(Kassat = letit.)

Neitonen norosta nousi,
Hienohelma hettehestä
Joll oli kassat kantapäissä,
Nännät polvien tasassa.
–

Kitee.Vinter ja Hannik.-87. Kontiola. Taavetti Putkuri, 30 v. [Käärmeen synty - En puhu omalla suulla.])

Saunariesa rakennetaan (se pöhötti jalat ja riuvutti[?]) lukemalla:

Tuli ukko uunin peältä,
Akka saunan karsinasta
Syömähän v-un lihoja;
Ei otettu kovin hyvästikää
Eikä kovin pahastikaan.
Se on pyörty pyyn lihasta,
Tehty tetrimättähästä.
Voi sinuu, ilkiö riäväsuu
Ja ilkiö pahan näköinen,
Silattu sian lihasta,
Sekä voista, vehnäsestä.

(VII4 loitsut, 2197. Sortavalan p. Lönnbohm n. 1063. -94.)

Syyhy.

Kun syhyy, kysyy ensin:

Onko talossa kaivoa,
Saapiko tuossa saunan puita,
Vastoja varaksi talven?
Olisin tuossa yötä ollu,
Kaksi kaikkian enintä.

Sitte saatuaan sijansa
Ensin kinttu kääntijämestä
Kitkuttaapi, kutkuttaapi,
Näppylöillä näyttelee,
Männäkseen vähä ylemmä
Reisillen rehentelekse,
Annaksen vähä etemmä,
Veännäkse vähä ylemmä,
Hartioille hajottelekse.

Neuvon sulle neljä tietä
Syänmaalle synkeälle,
Kussa ei miehet millonkaan,
Ihmiset sinä ikänä
Näille maille matkustele.

Jos et siellä yötä olla saa
Ja tarkeneisi talvisia (sc. öitä),
Niin pistäänny karhun pesään,
Kontion peri kotohon.
Lähe syyhy siitä karhulle
Jos on vihanen karhu,
Karhu kaikelta kurilta(?),
Ja perin julma p…eeltä.
Ota häntä pöystä kiini
Ja veä villoihen sisään.

Tiiän vielä toisen keinon:
Voiteet on jo valmistettu
Ja kauan aikoa katsottu
Varsin vanholta ukoilta,
Joka on tehty tervan kanssa
Keltiaisen keltasesta
Ja kusiaisen kuvelmasta,
Sillä sinä sitä sivel[t]äne.

Pakene hyvä pakana
Tiellen tietymättömälle,
Talviselle taipalelle,
Saunattomalle salolle!
Saat nyt tästä kumman kyyjin,
Kyyjin kyllä toisenlaisen,
Kun matkamiehet myötämäessä
Kulkiissaan kaupunkiin.

(IX4, 579.[[#1]] Kivij. Krohn 4120. 84. Saihoniemi. Taava Pikki, yli 20 v.

Olen kuunnellut viime päivinä pitkästä aikaa Kitkeriä neitsyitä. Musiikkityyli iskee vain tietyssä mielentilassa, mutta sanoituksiltaan poppoon biisit ovat kyllä noin suurin piirtein nerokkaimpia koskaan.

“Kun on nuori ja intoa riittää, ei tiedä mitä haluaa
kun on tarpeeksi vanha ja tietää, on liian myöhäistä toteuttaa
Vain hyvät asiat muuttuvat ja nekin huonompaan
kaikki entinen vanha saasta pysyy paikoillaan

maailma
on huono

Masentunut ei pysty elämästä iloitsemaan
ja jos on onnea hetken, pian kohta taas masentaa
Suunnitelmat ja aikataulut on tehty epäonnistumaan
Sitä odottaa ensin kiirettä sitten kiirehtii odottamaan

maailma
on huono

Kun ihminen tekee töitä häntä burnout vainoaa
mutta työtön ei voi koskaan nauttia lomastaan.
Alanvalinta rahaa tuova tuntuu puurtamiselta turhalta
mutta toisaalta ammatti luova taloudelliselta itsemurhalta

–
Kaikki ilot vain passivoivat
kaikki nautinnot addiktoivat
kaikki kiva vain syyllisyyttä aiheuttaa
Kynä kuivuu kirjoittajan
ääni sortuu kertojan
Juuri kun saa juonesta kii, täytyy lopettaa”

- Kitkerät neitsyet: Maailma on huono -

Sanopa muuta.

Tämä pitää nyt jakaa heti aamutuimaan: Hesarissa kerrotaan, että Kanadassa Dinosauruksen luuranko löytyi museon omista tilloista. Ei sinänsä mikään ihme, väitän: jos on laajalle levittäytynyt varasto ja tosiaan pieniin osiin pilkottua tavaraa, mikäpäs ihme tuo sitten on - ovathan sitä Suomessakin erinäiset museot kadottaneet tavaraa ja löytäneet sitten vuosien tai vuosikymmenten päästä. Indiana Jonesin ja viimeisen ristiretken loppukohtaus, jossa museotyypit rullailevat valtavissa varastohalleissa, on sinänsä täysin todenmukainen isojen museoiden kohdalla. Sympaattinen uutinen joka tapauksessa.

National Geographicin History Newseissä puolestaan kerrotaan, että suklaata on valmistettu jo 3000 vuotta. Sama lähde kertoo myös, että nykypäivän kaltaiset suklaapatukat tulivat myyntiin Amerikassa vuonna 1894.

NG:stä löytyy myös juttu suoruumiista, joita on löydetty Euroopan soista. Vähän pidempi, mutta mainio. Siinä kerrottiin hämmennyksekseni myös, että “in ancient Ireland a king’s subjects ritually demonstrated their submission by sucking on the ruler’s nipples”. Öh, aha.

Lähes kaksi ja puoli kuukautta Bäckedalia takana. Onhan tämä hyvä paikka, ei sitä voi millään tavalla kieltää. Kunpa ei vain tarvitsisi ajatella työtä ja opiskeluja, jotka koko ajan painavat mieltä taka-alalla. Kaipaisin mahdollisuutta vain tehdä (käsi)töitäni ja omistaa myös vapaa-aikaa. No, vapaatahan minä pidänkin, mutta huonolla omallatunnolla, ja ihan liikaa (no niin, katsokaa nyt tätä ajatuskuviota!) Ajatus siitä, että kun nyt kerran on tänne tullut ja rahatilannekin on aivan toivoton, pitäisi edes kiukulla yrittää tehdä niin paljon kuin vain käsistä irtoaa. Ja näinhän se on, tämä on valitettavan totta; en ole tullut Bäckedaliin viettämään lomaa. Silti ei vauhti oikein riittäisi kaiken suorittamiseen.

Tykkään näistä ihmisistä. En edelleenkään ole vahvasti sisällä missään ryhmässä, mutta siitä lienee syyttäminen vain omaa epäsosiaalisuuttani. Nämä ovat hyviksiä, joilla on kovin bäckedalmainen ajatusmaailma. Tänä vuonna ei edes ole samanlaisia känniääliöitä, joita viime kerralla täällä ollessani koulun väkeen kertyi. Toisaalta en oikein kykene näkemään, että samanlaisia ystävyyssuhteitakaan toisaalta muodostuisi, kuin itse MNT:llä ollessani. Ai niin, ensi viikonloppuna voisikin harkita ajavansa sinne Gävleen Annelieta katsomaan.

Tykkään myös Härjedalenin eristäytyneisyydestä ja talvisuudesta. Pakkasta on ollut miinus neljän tietämillä jo yli viikon verran, ja lunta sataa lisää parin päivän välein. Hantiksessa tai omassa huoneessa voi puuhastella rauhalliseen tahtiin välillä katsoen ulos ikkunasta pimeään iltaan. Jollakin tavoin olo on ollut kovin jouluinen, nimenomaan positiivisella tavalla. Svegissä ei joulu ryysää päälle vielä millään tavalla, mutta Bäckedalissa välillä jutustellaan joululahjoista ja muusta ajankohtaan liittyvästä. Tämäniltaisessa saunassa sain välittömästi ainakin kaksi ihmistä autooni joulukuun toisen viikonlopun Östersundin Jamtli -ulko- ja lääninmuseon joulumarkkinoille.

Totta kai kavereita olisi kiva nähdä ja kuulla enemmän, enkä ole vielä aivan täysin luopunut toivosta sen suhteen, etteikö joku voisi tulla minua tänne katsomaankin jossain välissä. Harmittaa, kun ei ole enempää sarjoja tai filmejä katsottavaksi eikä rahaa minkään tilaamiseen. Läheisyyttä ja syliä kaipaan, kun sellainen kuitenkin olisi muilla mailla olemassa, mutta koska suhteen toinen osapuoli ei erityisesti muista tai tunne ikävää, pitää tyytyä (nitisten) siihen, mitä on kommunikaation muodossa tarjolla. Liikunnan harrastaminen ei oikein tahdo käynnistyä, vaikka/koska kunto on järkyttävän alamaissa - ei mikään ihme, että flunssa kiusaa näin usein.

Pääosin kuitenkin on asettunut, hyvä ja lämmin olla. Minkään ei onneksi tarvitse olla valmiina huomenna. Ihmissuhderintaman aiemmin mainitut ja yhä lievästi hämmentävät liikkeet täällä paikan päällä onneksi piristivät minua senkin aihealueen osalta - ha, kelpaisin minä näemmä yhä parikymppisellekin. (; Ruotsalaisten yleinen sosiaalisuus tekee joukkoon livahtamisen helpohkoksi, mutta jättää minulle myös omiin oloihini vetäytymisen mahdollisuuden (mitä käytänkin edelleen hyvin paljon hyväkseni). Irkki toimii ja pitää päivittäisen läheisempien kavereiden kanssa juttelemisen kautta minut jotenkin kärryillä kuvioista omassa ystäväpiirissäni. Niin, mikäpäs täällä on ollessa.

Suviko heitti irkissä YouTube-linkin, jonka WTF?! -arvo oli niin suuri, että se on ihan pakko blogata. Äänet päälle, tästä se lähtee.

Ei apua. (:

Huovuttaminen on niiiiiin kivaa! Minun olisi, totta kai, pitänyt ottaa kiireellä kiinni pahasti jäljessä olevaa aikatauluani, mutta sen sijaan olen pari päivää vain huovuttanut ja tänään ommellut ja nyörittänyt itselleni liivin (ommellut siksi, että jonkin oudon ajatuskatkon seurauksena minulla oli 40cm ylimääräistä leveyttä, joten yllättäen katkaisin homman keskeltä ja säästin ylijäämäpalan olkaimiksi, selkään tuli siis sauma :). Laitetaan omituisen värinen kuva tuohon näytille, tästä saa ehkä väristä paremmin kiinni. Toisesta puolesta piti tulla musta tummanpunaisilla hipsuilla, mutta oranssinpunainen tulikin liian vahvasti läpi, joten alun perin liivin sisäpuoleksi suunniteltu ketunvärinen mustalla vivahteella lieneekin se enemmän käyttöön pääsevä puoli. Liivihän on siis täysin käännettävissä.

Tarkoitukseni oli tehdä olkaimet, mutta nyt tuntuu siltä, että saan nyöritettyä liivin niin tukevaksi ja istuvaksi, etten välttämättä tarvitse niitä. Tehnen kuitenkin irrotettavat olkaimet, kunhan löydän, minne ihmeeseen ne valmiiksi huovutetut henkselit piiloutuivat…

En olekaan huovuttanyt varmaan kolmeen vuoteen, olin jo lähes unohtanut, miten kivaa se on. Huovutus on samalla tavalla kivaa kuin savityöt. Kerrankin ei tarvitse tehdä historiallista - huovutus kun kuuluu Suomessa vasta keskiajalle enkä nyt jaksa alkaa miettimään, mitä sellaista sopivaa muka tekisin - joten olen vapaa käyttämään ihan mitä värejä tykkään ja tekemään millaisia muotoja vain haluan. Kovin rentouttavaa läträämistä, varsinkin, kun on omat joskus aikaa sitten Tallinnasta ostetut, valmiiksi karstatut ja värjätyt villat mukana. Huomenna houkuttaisi tehdä hattu…

Eilen oli bile, johon ei aluksi pitänyt mennä, mutta sitten kun metelöivät teeveehuoneessa oman huoneeni yläpuolella, päätin osallistua. Join venäläistä vodkaa ja lauloin ensimmäisen kerran elämässäni Sing Staria, mikä oli vähän lannistava kokemus, kun flunssa painaa yhä siten, että ääntä ei ole. Ihan symppis, mutta aika pieni metalistipoika, johon en ole niin kauheasti kiinnittänyt aiemmin huomiota, päätti halailla ja lopulta tunnusti, että olen kuulemma varsin kiva. Tämä aiheutti hieman kiemuroita ja minulta loppujen lopuksi aika tiukkasanaisen ilmoituksen siitä, missä menee minun rajani. Nyt huvittaa, mutta samalla mietityttää, miten nyt olisi aikuinen ja saisi pojan olemaan nolostumatta eilisen tapahtumien johdosta. Täytyy yrittää jutella ja olla kovasti kaveri, joskin sitten pelkään, että saan stalkerin. Yngh, on tämä nyt hankalaa - söpö poika on poissa viikonlopun ja minä saan heti toisesta riippakiven. (: Ääh. Toivottavasti muut eivät nyt vetäneet mitään juoruiluun sopivia johtopäätöksiä. Poltin eilen myös pitkästä aikaa tupakkaa, joka ensin aiheutti sellaisen “taitaa olla pakko ostaa oma aski” -fiiliksen. Tänään maistuu suussa savulle ja tervalle ja on jotenkin epävakaa olo, joten ei oikeastaan teekään enää sitä mieli. Hyvä niin, parempi olla totuttautumatta uudelleen, vaikken koskaan polttaessanikaan paljoa polttanut.

Irkissä ihmiset pyrkivät välttelemään Jokelaa aiheena ja väheksyvät tai hiljenevät, mikäli siitä alkaa puhua. Mutta mitäpä voin sille, että minua tapahtunut häiritsee, eikä täälläkään ole ketään, jonka kanssa asiasta keskustella? Jollakin tavalla se, että pystyn näkemään sen kahelin motiiveja ja tietyllä tasolla ymmärtämään (joskaan en hyväksymään) tuollaista teiniangstista, ihailun ja vihan sekaista ratkaisua, kalvaa. Olisi helpompi vain kauhistella, että miten kukaan voi päätyä moiseen, ja vihata tyyppiä ehdoitta. Kummallinen tapa tämä ymmärtämiseen pyrkiminen, vaikkei se tarkoitakaan missään nimessä hyväksymistä.

Mutta häiritsevä, ajatuksiin soluttautuva tapahtuma tuo oli. Minusta on suuresti, valtavasti eroa siinä, kuoleeko ihmisiä onnettomuudessa vai siten, että joku on erityisen tarkoituksellisesti, suunnitelmallisesti päättänyt tappaa.

Ensimmäinen päivä, kun on sellainen olo, että flunssa on menossa ohi ja jaksan olla jalkeillakin. Olen heitellyt roskiin sänkyyn ja sen viereen syntynyttä käytettyjen nenäliinojen kasaumaa ja yrittänyt vihdoin purkaa brittireissun kamoja. Onpas tuo uusi mekkoni kyllä sievä! Eikö joku voisi järjestää uutena vuotena jotkut sellaiset kekkerit, jonne voisi pukeutua nätisti? Tuo on tavallisiin bileisiin kyllä ihan liian hieno, kuitenkin.

Yksinpuhelin irkissä:

> flirttaakohan söpö poika mulle vai onko se tosiaan kaikille noin avoin
> se kyllä saattaa olla
> hitsi kun ei osaa ihminen ottaa asioita sellaisenaan vaan alkaa jännittää
> mitä se mulle muka maksaisi flirtata sille kunnolla takaisin, ei täällä voi
oikein mainekaan mennä
> mutta sitten menen ihan puihin
> vaikka elämä olisi paljon hauskempaa, jos osaisin olla nokkela (ruotsiksi…) ja pelata silmäpeliä

Joo. En kuitenkaan ajatellut ihan kehdonryöstöön ruveta, se on kuitenkin minua 7 vuotta nuorempi. (: Mutta olisihan se hauskaa, jos kykenisi nokkeluuteen ja harmittomaan flirttiin tämän ikäisenä - jotakin olisi pitänyt oppia näinä vuosina. Sen sijaan en keksikään mitään sanottavaa tai katselen ihan muualle. Pelästyy vielä, raukkaparka…

Kavereita on vähän ikävä, se on myönnettävä. Blogit sun muut ilmaisukanavat kertovat bileistä ja syntymäpäivistä, joihin en saa edes kutsua, koska olen poissaoleva. Mietin jo joululomaa ja sovin ihmisten kanssa treffaavani välipäivinä. Kaipa se neljä kuukautta tosiaan jossain tuntuu.

Täällä ovat hommat kyllä aivan liian myöhässä, mutta koska kiire alkaa ahdistaa, en saa tehtyä senkään vertaa. Tänään on tosin aivan pakko kammata villaa niin paljon kuin vain suinkin jaksan - en ole terve vieläkään, joten kovin montaa tuntia en saane tehtyä. Pitäisipitäisipitäisi. Sain sentään kirjoitettua tulevan peliprojektin lyhyet hahmoluonnehdinnat ranskalaisin viivoin. Voisin myös päivittää itäisemmäksi Savujen lahden viikinkivaatetusartikkelini - se on muutenkin näemmä yllättävän kökkö - , mikä vie oman aikansa, ja oikolukea tavaraa. Sitten olisi kansatieteen essee, museologian essee, museologian kotitenttejä pari ja niin pois päin… Kiire tässä tulee, taas kerran, ja varmasti jotakin jää tekemättä.

Loput Lontoon kuvat ovat nyt linjoilla: kuvia kävelyltä puistossa, Harrodsin jouluosastolta, British Museumista ja Petrie Museum of Egyptian Archaeologysta. Jos ei jaksa katsoa kaikkea, voi tsekata vaikkapa muotipaidan, Sampon japanilaisessa ravintolassa (joo, päästä puuttuu vähän, tiedän liian hyvin) tai suuret kurpitsat.

BM:ssä sain vihdoin käytyä Aasian osuuden läpi, siinäkin oli katsomista. Lisäksi näytillä oli mainio valistuksen ajasta kertova näyttely kuriositeettikabinetin ja herrastiedemiesten hengessä. Petrie Museum sijaitsee University College Londonin tiloissa ja on täyteen ahdettu, varastomainen ja vanhanaikainen paikka (kuulemma yrittävät kerätä rahaa, että saisivat uuden museon itselleen), mutta varsin kiehtova. Alla sieltä muumion kinttu pellavakääreissään.

Flunssassa näyttää käyvän aina samoin. En saa mitään järjellistä aikaan, vaikka sängyssä maatessani voisin hyvin lukea. Sen sijaan roikun Second Lifessä (täällä on pakko olla nyt nopeampi linja, eihän tätä siedettävää käyttöä voi muulla selittää - kaatuilee kyllä mokoma jakuvasti) tuntikaudet ja kulutan rahaa sillä tekosyyllä, etten ole pariin kuukauteen maksanut siellä muuta kuin vuokraa.

Niinpä olen tässä parin päivän sisällä mm. ostanut uuden talon, siivonnut tontilleni vähän tilaa ja sisustanut. Sisustamiseen on kuulunut tuntien viettäminen sopivaa kirjoituspöytää ja sänkyä etsiessä. Jälkimmäistä en ole löytänyt, SL:ssä kun yhden hengen sänkyjen markkinat eivät näy olevan suuret. Toki sellaisen voisi tehdä itsekin, mutta koska en ole saanut saunaanikaan aikaiseksi, päätin luovuttaa määräämättömäksi ajaksi ja olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, etten osaa rakentaa. Rahalla saa ja hevosella pääsee.

Siihen liittyen - kuulin, että Caledoniin on syntymässä “rural sim”. Mitään sen suurempaa en valitettavasti kuullut, mutta jopa iskikin houkutus luopua tästä, sinänsä kyllä kauniista ja hyvästä pikkutontista, ja raatsia maksaa sellaiset 40 euroa kuukausivuokraa tuplasti isommasta maapläntistä. Vaikka Caledonissa on tuplaprimit, eli tavaraa mahtuu tontille enemmän kuin SL:ssä normaalisti, “parcel is full” on hieman liian tuttu ilmoitus minulle. Olisi vaikka mitä kivaa ja isoa, jonka haluaisi tontille laittaa, mutta ei, nytkin jouduin luopumaan valtavasta määrästä puita ja laittamaan hevosen taskuun tilaa viemästä. Viisainta olisi silti kärvistellä vähintäänkin ensi kevääseen ennen noin kalliita lisäharrastuksia. Haaveilla silti saa: tuplasti isommalle tontille saisi kenties kaipaamani kasvimaan ja asuinrakennuksen lisäksi myös vihdoinkin sen saunan…

Nukkekodin tekemisessä ja Second Lifessa on minulle hirvittävän paljon samaa. Nukkeleikki ja pukuseikkailu avatarin kanssa (katsokaa nyt, eikö olekin kaunis tuo kuvan puku, jonka juuri ostin) ja talon ja tontin sisustaminen kaikenlaisilla pienillä (tai suuremmillakin), sievillä ja omaan olemukseen sopivilla esineillä on kovin kivaa. Lisäksi eilen törmäsin käsityöläisjenkkiin. Jos olisi aikaa panostaa enemmän ja sosiaalisuutta huudella, olen aivan varma, että onnistuisin synnyttämään Oikean Aatteen verkoston. Sille tuntuu olevan kaipuuta ja tarvetta Second Lifen sisälläkin.

Yläkuvassa oleva miekka on ihan vain satunnainen proppi, jonka löysin tavaroitteni joukosta. Se oli jotenkin sievä tuon mekon kanssa, joten piti ottaa kuva. (: En kulje sen kanssa ympäriinsä, ei huolta. Alemman kuvan poseerauksessa on mukana hieno pöytäompelukone, joka kuuluu niihin “pakko saada, vaikka on liian iso” -tavaroihin: 35 primiä yhdessä pienessä kapineessa! Sinänsä toki se on helppo ymmärtää, onhan tuossa noin miljoona erilaista pikkuosaa, mutta kai tuota voisi yrittää tekstuureillakin…

Tykkään avataristani, sitä pitää ikuistaa. Se on ainakin itseäni hoikempi, joten mikäs tässä katsellessa. Kivaa, kun on toinen minä, joka näyttää paremmalta kuin tämä flunssainen, kalpea, punanenäinen, rähjäinen ja pörröhiuksinen peilikuva.

Ajattelin sängyssä flunssaisena lojuessani metsästää eräälle sukulaiselle joululahjaa keittiögadgeteista. Kaikkea siistiä ja liian kallista löytyikin, mutta tämä on suuri suosikkini ja varmasti hitti, kunhan tulee tuotantoon (toki riippuen hinnasta): digitaalinen, lastanmuotoinen keittokirja! Miten näppärää - ei enää tahriutuvia keittokirjan sivuja tai ramppaamista tietokoneelta hellan ääreen ja takaisin.

…Jos joku kuitenkin keksisi jonkin korkeintaan parinkympin hintaisen, oikeasti näppärän keittiövimpaimen, jota ruoanlaittoeksperttikin arvostaisi, ottaisin mielelläni ehdotuksia vastaan. Tomaatinkuorimaveitsi kuulosti tähän mennessä kätevimmältä.

Toisen kuolo on toisen leipä, eikun. Ainakin Caledonissa viesteiltiin huonosti toimivista simeistä sun muusta, mutta kerrankin minun avatarini pääsi seikkailemaan näilläkin yhteyksillä lähes lagitta (ei nyt sentään ihan) ja hyvin hahmottuvissa maastoissa. Kävin katsomassa Yoen kievarin matkaopasta ja löysin kauneimman paikan Second Lifessa tähän mennessä - aivan uskomaton. Nyt toki suljin SL:n ja unohdin paikan nimen, mutta laitan sen tänne vielä myöhemmin.

Koska pitkään aikaan en ole kiusannut kuvilla, nyt sitten senkin edestä:

Kävin kolmisen tuntia sitten garverietissa lisäämässä jäähtyneen kuusiparkkiliemen kenkänahan vanhan parkin joukkoon. Ulkoilmassa oli tuntu, joka kertoi mittarilukemien olevan jossakin aavistuksen verran nollan alapuolella. Lunta satoi hiljalleen, ilma oli raikas ja minä aloin kaivata talvea.

Härjedalenissa on onneksi toivoa lumesta ja pakkasesta. Mahtaako minustakin tulla vanhana lapsuutensa talvia kaipaava täti, joka kiroaa ilmastonmuutoksen ja haaveilee lomista Lapissa Thaimaan sijaan? Minähän en toki ole mikään talviurheilija: hiihtämisestä en mitenkään erityisesti pidä ja luistelu oli kauhistus koulussa, mutta kävely pakkasilmassa lumen naristessa kenkien alla tai potkukelkkailu kunnon kovalla, lumisella tiellä on kovin mukavaa. Voi että, kyllä, potkukelkkailu! Se vasta onkin jotakin, kunhan tiellä ei ole hiekkaa. Ja ne muistikuvat kotikotoa, kun ulkona on pakkasta oikein kunnolla ja herään omasta huoneestani keittiön kupeesta. Äiti on laittanut tulen keittiön puuhellaan ja paistaa uunissa pannaria. Juuri sellaisia muistoja haluan antaa omille lapsilleni, jos niitä joskus saan.

Eikö muuten olisi hienoa, että mikäli saisin vaikka pojan ja tytön niille jäisikin minun sukunimeni (meitä tämännimisiä on kuitenkin vain kahdeksisenkymmentä), niiden nimiksi tulisivat Pyry ja Lumi? Olisi kovin talvista se. (;

Hitsi tätä flunssaa. Jos lumi pysyy huomiseen, kaipa sitä pienen kävelyn uskaltaisi tehdä. Tänään nahanpehmitys oli kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, kun olotila muuttui kurjaksi. Kehräsin silti reippaasti katsoessani ‘Allo ‘Alloa. Nyt tämä telkkarin tuijottaminen näemmä sitten alkoi oikein tosissaan, kun sain kiskottua käsityöni yläkertaan.

Talvi, talvi. Tulisit jo, ettei tarvitsisi katsoa pimeää metsää.