Tiuku

Värjäyskuvia löytyy tästä kokoelmasta ja prosessia Vähistä villoista.

Gäöääh. Menin aamulla klo 8:30 valmiine lankoineni (eilen illalla oli pieni henkilökohtainen bile, joka sisälsi lähinnä jeen huutamista ja ympäriinsä pomppimista, kun tajusin, että olen kehrännyt kaiken ja vähän ylikin) garverietiin. Tulin sieltä pois äsken, eli noin klo 1:30 yöllä. Toki kävin välillä lounaalla, päivällisellä ja vietin jopa tunnin väliaikaa huoneessani odotellessani kanervien kiehumista, mutta silläkin ajalla päivitin tuota toista blogia ja laitoin kuvia värjäyksestä Flickriin. Niin, ja iltapalallakin vietin ruhtinaalliset 20 minuuttia.

Eihän värjätessä varsinaisesti mikään valtava kiire ole, mutta kovin stressaavaa se on, kun pitää tuntikausia vahtia sitä sun tätä, odottaa, milloin jokin liemi on riittävän kylmä tai riittävän kuuma seuraavan vaiheen aloittamiseen ja panikoida heti, kun lämpötilat ohittavat yhdeksänkympin. Arvostan edelleen enemmän ihan perustyövaiheita. Ihmetyksekseni totesin, kun odotellessani kampasin vähän harmaata villaa ja aloin kehrätä jälleen värttinällä, että oikeastaan aloin prosessin aikana pitämään kyseisestä puuhasta aikaisempaakin enemmän. Hassua; luulisi, että 1400 metriä värttinällä kehrättyä lankaa tässä vaiheessa vähän jo nyrppisi.

Mutta tulihan sieltä jokin väri. Tyhmästi olen jo näemmä ehdollistunut, kun nähdessäni sammaleenvihreän lopputuloksen ensimmäinen ajatukseni oli “voi että Sampo tulee inhoamaan tätä” eikä lainkaan “ihan paras vihreä!” Huokaus. No, joka tapauksessa lopputuloksesta tuli odotettua vaaleampi varsinkin verrattuna rautapadassa kokonaan värjättyyn versioon. Minua kuitenkin pelotti, että liika rautavitrilli olisi samentanut värin tyystin, mutta olisi vain pitänyt uskaltaa laittaa se 20 grammaa kahdeksantoista gramman sijaan… Muttaniinjoo, ehkä en nyt avaudu värjäyksestä tässä blogissa tämän enempää (en tosin toisessakaan ainakaan ennen kunnon yöunia).

Sitä piti vain sanomani, että vähän väsyttää. Tai itse asiassa ihan törkeästi. Nyt kun olen saanut vietettyä illan pakollisen viidentoista minuutin nettirauhoittumistuokion, voisin vaikka nukahtaa.

Ajattelin vain vilkaista, millainen levynkansi minun tekeleestäni tulisi (via Mikko), mutta nimet sattuivat kerralla niin nerokkaiksi, että pakko oli tehdä tämä sitten kuitenkin loppuun asti. (:

1. en.wikipedia.org/wiki/Special:Random - ensimmäinen artikkeli tällä sivulla on bändisi nimi
2. quotationspage.com/random.php3 - viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa ovat albumisi nimi
3. flickr.com/explore/interesting/7days/ - tämän sivun kolmas kuva on albumisi kansi

Ensimmäinen kansikuvavaihtoehto olisi ollut tosi hyvä, mutta sitä kuvaapa ei saanutkaan kopioitua omalle koneelle. Niinpä otin toisen randomkuvan ja sain sitten tuon. Edelleen on fyysisesti pahoinvoiva olo, kun sovittelin fonttitekstiä mm. neonvihreällä ja kirkkaanpunaisella. Hyi. (:

Olenkohan missannut pahasti jotain, tietävätkö kaikki jo tämän? Satuin katsomaan kehräämisen lomassa telkkaria, josta tuli ruotsalainen lastenohjelma vähän Pikku Kakkosen tyyliin, mutta vanhemmille lapsille suunnattuna. Onneksi katsoin, sillä vaikka Kim Possible on pyörinyt Nelosella näemmä viime vuodesta lähtien, enhän minä ole kyseiseen sankarittareen törmännyt. Ja voi miten fani olen välittömästi - näkemäni episodi oli ilmeisesti Monkey Fist strikes. Seikkailija-arkeologeja! Brittiylimyksiä! Muinainen temppeli! Apina-kungfua! Ninja! Tämän Neiti Etsivän, Lara Croftin ja Buffyn välimuodon seikkailuihin on kehitetty niin kieli poskella populäärikulttuurin kliseitä kierrättäviä juonenkäänteitä, että eihän moista voi olla fanittamatta.

Valitettavasti YouTube on kyllä täynnä fanficia ja erinäisiä leikevideoita, mutta kunnon episodipätkiä en sieltä (ihan liian pitkän) haeskelun jälkeen löytänyt. Disney on oletettavasti ankara. Tämä alkuteemakin on ihan kamalan suttuinen, mutta näkeehän tuosta kuitenkin, että käheä bööna on kyseessä. (: Tiedän myös jo nyt, että tulen niiiiin fanittamaan myös sarjan kestopahista Shegoa.

Toki tässä kävi sitten niin, että ajattelin ihan vain pikkuisen katsoa Amazonia, mutta menin sitten tilaamaan kaksi Possible -dvd:tä (ja niiden lisäksi kaksi ihan pikkuista ja tarpeellista kirjaa, mutta niistä ei puhuta, paitsi että toisessa on keskiaikapukuja ja se oli halba, ja toinen kertoo viikinkiajan naisista, mutta hyshys, ei niitä lasketa).

Projektiblogikin päivittyy välillä - englantini on ihan kamalaa, mutten jaksa välittää, sillä se tapahtuisi päivittämisen kustannuksella. Aion vähän kokeilla jänniä juttuja tuossa luultavasti sunnuntaina, joten jos kanervavärjäyspissajuttueksperimentit kiinnostavat, voi vilkuilla tuonne.

En usko olevani ainoa, joka tuntee huonoa omatuntoa siitä, ettei ehdi tai jaksa seurata kaikkia sellaisia foorumeita, jotka olisivat uran, yleissivistyksen tai harrastuneisuuden suhteen hyödyllisiä. Silti moisesta onnistuu jollakin tavalla lannistumaan. Kun ystävän jaikufiidi täyttää koko Jaikun parin päivän ajalta täynnänsä fiksuja keskusteluja ja kommentteja median ulottuvuuksista ja mielenkiintoisista linkeistä, alkaa vähemmästäkin nolottaa. Miksen minä jaksa seurata delicio.us:ia, miksen lukea reddit:iä tai jotain vastaavaa uutissyötepalvelua, miksen tutkia oman alani ajankohtaisia artikkeleita? Miksen edes Second Lifessä (jossa olen käynyt harvakseltaan viimeisenä parina kuukautena sekä jumittavan netin että etenkin tämän #!&%* ranteen vuoksi, se kun ei lainkaan siedä ctrl-alt-hiiri -yhdistelmää) jaksa perehtyä ajankohtaisiin kuulumisiin - edesedes Caledonissa, joka nyt on ihan pikkuinen osa koko maailmaa - vaan lähinnä jumitan omalla tontillani siirrellen koivua tai animoitua oravaa metrin verran oikealle tai vasemmalle?

Mutta ei - vastaanottamani informaatiotulva saattaa olla tällä hetkellä pienempi kuin geneerisellä opiskelijalla, mutta en silti jaksa. Minun tietoympäristöni rajoittuu tällä hetkellä onnellisesti Hesarin verkkoliitteeseen (jota luenkin pari kertaa päivässä), Facebookiin (…) ja ihmisten blogeihin. Niistäkään en oikeastaan jaksa lukea sellaisia, joissa kerrotaan laajemmalti fiksuista ja koherenteista aiheista, vaan olen kiinnostuneempi ihmisten kuulumisista ja lyhyistä, mielenkiintoisista ja elämänläheisistä ajatuksista. Pari kertaa kuussa voin lukea National Geographicin History Newseistä obskuureja juttuja, koska ne ovat viihdyttäviä. Netistä surffaan satunnaisesti asuntoja, mahdollisia Brittien matkakohteita ja projektiin liittyviä linkkejä, esim. tänään tietoa villalankojen pesemisestä virtsalla (jos joku sattuu tietämään tästä jotain, saa kertoa :).

Ei auta, vaikka minulle kerrottaisiin, ettei kaikkea tarvitse tietää. Haluaisin kuitenkin olla enemmän kärryillä kuin nyt. Vaihtoehtoista toisaalta olisi olla ihan megaguru historia- ja käsityöjutuissa, jolloin antaisin itselleni luvan olla tietämätön maailman menost, mutta en minä niitäkään kirjoja jaksa nyt riittävästi lukea.

Tunnen itseni vähän väsyneeksi ja aika tyhmäksi. Se ehkä johtuu vain, no, väsymyksestä. Ja stressistä. Ja siitä, että tämä krpleen käsi alkoi taas vaivata ilkeästi, kun olen kehrännyt hieman turhankin antaumuksella. Diipadii.

Kun nyt Meirakin oli siirtänyt tämän livejournalmeemistä tavanmukaisemmaksi versioksi ja menin huikkaamaan hei sillä foorumilla, pitää ilmeisesti postata meemi tännekin. Eli kommentteihin saa huikata hip, niin kerron juttuja.

Comment to this post and I will:

1. Tell you why I friended you.
2. Associate you with something - fandom, a song, a color, a photo, a word etc.
3. Tell you something I like about you.
4. Tell you a memory I have of you.
5. Ask something I’ve always wanted to know about you.
6. Tell you my favorite user pic of yours.
7. In return, post this in your LJ.

Enpä jaksa olla koherentti ja keskittyä puhumaan yhden aiheen tiimoilta. Viime aikoina nämä blogimerkinnät ovat menneet vähän tajunnanvirran puolelle. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni, kun on vähän vähemmän kiire (?).

Hirveä säätö aina tuon Suomeen matkaamisen kanssa. Varasin bussi- ja junalipun netin kautta, samoin kuin laivalipun Vikingille. Joudun tulemaan Turkuun, koska Helsingin laiva lähtisi noin 30 minuuttia sen jälkeen kun junani on aikataulun mukaan saapumassa Centralstationille, enkä usko, että millään järjellisellä vauhdilla ehtisin terminaaliin tuossa ajassa. Naispaikkailen siis taas Turkuun, olen perillä perjantaina 8.2, menen ystävän luo viikonlopuksi yöksi ja lähden takaisin maanantaina 11.2. Olisin periaatteessa halunnut lähteä jo sunnuntaina, mutta uudenvuoden kieppeillä menin lupailemaan tytöille, että äidin minulle antamalla ja kaveriltaan saamalla lahjakortilla voisi saman tien risteillä Tukholmaan ja takaisinkin niin, että minä vain loikkaan kyydistä siellä päässä ilman paluumatkan tarvetta. Myöhemmin selvisi, että olisin saanut lahjakortilla myös kaksi reittimatkaa, mutta menköön nyt näin. Joka tapauksessa sain viimein tytsyiltä syntymäajat ja varasin tuonkin etapin. Sen lisäksi Hukka lupaili, että voisi lähteä Keski-Ruotsiin laskettelemaan ja tipauttaa minut samalla Svegiin, mikä ei toki haittaa minua lainkaan. Jos Hukka nyt tulee yli auton kanssa samalla laivalla, en toisaalta pääse tyttöjen kanssa shoppailemaan, mutta toisaalta myös säästän ne olemattomat pennoseni, mikä ehkä sosiaalisuuden tappionkin ylitse voitoksi laskettakoon.

Perjantaina 8.2. keikkailisi hauska Deathstars-bändi Tavastialla. Hankaluus, lippu maksaa tylyt 17 egeä, mutta isäntäni on menossa keikalle ja sitten minua harmittaa hurjasti, jos en itse pääse ja se kuitenkin kertoo minulle, miten siistiä oli. Kombota nyt tässä keikkahinku,  akuutti rahanpuute ja sosiaalisuuden tarve. Hö.

*

Eilen oli bileehkö. Join aika paljon punkkua, joten tämä päivä onkin kulunut sellaisen punaviinin nauttimisen jälkeiselle päivälle tyypillisen koomaväsymyksen vallassa. Pari tuntia sain sentään kammattua villaa, mutta kehräystä en ole vielä aloittanutkaan. Pienen metalistipojan kanssa saatiin eilen aikaan jonkinlainen konsensus, joten nyt on ilmeisesti akuutisti tarvittaessa mahdollisuus päästä syliin (pääsin jo eilen ja heti helpotti, sanoinhan minä) ja ylipäänsä vain olla ilman erityistä tarvetta olla sosiaalinen, kunhan on läsnä. Selvisihän senkin pojan yleisen epäsosiaalisuuden tausta - sen isä on suomalainen, vaikkei se itse suomea puhukaan. (:

Bäckedalsidoksisesta kasvissyöntivalinnasta täytyy todeta sen verran väliaikaraporttia, että tähän mennessä olen ollut käytännössä erittäin tyytyväinen vaihtooni. Pystyn tyydyttämään lihanhimoni (niin…) mainiosti ottamalla viikossa yhtenä tai kahtena päivänä vähän lihaa kasvisruoan lisäksi, eikä mahakaan unohda, miten sen kanssa tulisi toimia. Chorizomakkaraan sorruin tuossa viikolla ja nyt tänään sitten otin puolikkaan naudankyljyksen, joita nyt muutenkin söisin ihan mielelläni. Kasvissyöjien ruo’issa on myös paljon enemmän juustoa, mikä luetaan suureksi plussaksi.

Hmnjaa. Jos koettaisi löytää leffankatsomisseuraa, kun irkistäkään ei löydy innokkaita juttelijoita.

Olen näemmä saanut blogikukkia Jukilta, hassua. Vöyräitä kiitoksia sinne suuntaan. Kaikkea sitä, mutta laitetaanpas nyt sitten kehumeemiä eteenpäin.

Minä kukitan vuorollani Taijamain, jonka blogi on suorastaan ihastuttava ja pelastaa monasti päivän, Liisan, joka saa minut usein nauramaan ääneen (katsokaa nyt vaikka 14.1. merkintää, ei herraisä :), Yoen, joka raportoi mielenkiintoisia sekä Japanista että tieteestä, mutta kuitenkin niin henkilökohtaiseen sävyyn, että juttuja lukee mielellään, sekä Maijan, joka osaa sekä kirjoittaa että olla kunnon folkloristi, jotka molemmat eduiksi laskettakoon. Teitä on erityiskiva lukea.  (:

*

Ei nyt ole kaikki ihan kohdallaan, kun uniongelmat tulivat takaisin. Niska ainakin alkaa toisaalta toeta jumalattomasta lihasrelaksanttikuurista johtuen (kolmiolääke toimii mukavasti myös unilääkkeenä, kuten aiemmin totesin). Mutta kolmena aamuna puoli seitsemältä herääminen ja uniensa muistaminen - tätä tapahtuu siis hyvin harvoin minun kohdallani - kertoo hyvin kevyestä unesta, joka taas yleensä johtuu kohdallani esimerkiksi käynnissä olevasta riitelystä tms, mutta nyt ei ole sellaistakaan liikkeellä. Olkoon, olen kuitenkin elossa.

Olen viikon aikana kehrännyt useamman vyyhdillisen ja katsonut koko Deadwoodin kakkoskauden sekä osan Juice - Sunnuntailapsi -dokumenteistä ja kaikki  kyseisen dvd:n musiikkivideot. Rooman ykköskautta voisi aloitella tässä pikapuoliin, että sivistyisin silläkin saralla. Loppuukohan minulta kuitenkin katsottava ennen kotiinpaluuta? Toisaalta päätin tulla helmikuun alussa käymään viikonlopun verran häissä , joten jos suuri tarve tulee, enköhän saa lisää elävää kuvaa lainaan. Tosin tuolloin pitäisi kyllä kehräysten olla jo vähintäänkin valmiita ja pystypuissa jo useamman sentin mittainen kangas. Toivotaan näin olevan.

Ärgh. Voisinko joskus, jos minulle pitää joku lahja antaa, saada sellaisia asioita, joilla ihan oikeasti tekee jotakin tai jotka olisivat erityisen kivoja?

Tämänhetkinen ketutus johtuu 12″ näytön yhteensopimattomuudesta webbisivujen tekoon. Ei muuten mitään, hyvä konehan tämä on, mutta kun kahden tekstiarkin vierekkäin laittaminen toisesta toiseen kopiointia varten tökkii… Olisinpa, voi kunpa olisinkin, ostanut viime kesällä alle satasen maksaneen 17″ näytön. Olisi sillä jo leffoja katsonut ja nettijuttuja käpistellyt, vaikka optimi olisi kyllä ainakin se 19″, kuten pöytäkoneessani.  Joskus kun olen Iso ja Rikas ™, hankin sellaisen jumalattoman kokoisen mäkkinäytön,  joo.

Sen lisäksi niskani on tänään erityisen jumissa aiheuttaen särkyä tuohon korvan yläpuolella sijaitsevaan pisteeseen. Ei auta Voltaren, ei arnikkasalva, ei särkylääke - tai auttaa ehkä vähän, mutta kolotus jatkuu edelleen. Otan sitten nukkumaan mennessäni Sirdaludin, mutta vielä en niin voi tehdä, sillä olen luvannut hakea Veran ja Albertin bussilta yhdeksän aikaan ja kyseinen lihasrelaksantti vaikuttaa minulla mallikelpoisesti niin kuin kolmiolääkkeen kuuluukin.

Tunnustan myös, että heräsin tänään kolmelta. Hieman noloa, mutta en jaksanut nousta lounaalle ja jatkoin koisaamista niin kauan, kuin mukavalta tuntui. Menin ehkä puoli neljältä yöllä nukkumaankin, joten vuorokausirytmissä olisi hieman tarkastamisen varaan. Tavallisesti olen sentään kiskonut itseni ylös viimeistään hieman yhdentoista jälkeen.

Yleisesti ottaen kyseessä on siis pöhnäinen, särkyinen ja nitinäinen päivä, jolloin oikein mikään ei tunnu sujuvan tai olevan hyvin. Syötän ruotsinnoksia verkkonäyttelyversioon - tässäkin menee enemmän aikaa kuin olisin voinut kuvitella - ja seuraan kelloa, että muistan lähteä ajoissa kauppaan ja linja-autoasemalle.  Olen syönyt ihan liikaa karkkia ja suklaata viime päivinä ja olo on tyhmä, hidas ja turvonnut. Viime kesän sairaalamaksukin oli mennyt vahingossa perintään, kun ensimmäinen lasku oli ilmeisesti mennyt Vallikujalle eikä lainkaan postittunut tänne uudelleenohjauksesta huolimatta, ja nyt pitää selvitellä, mitä maksan ja minne (kun olen osan jo maksanut joulun jälkeen, mutta en toki noita perintäkuluja, argh). Ja opintotukeenkin tarvitsen vielä jonkun läsnäolotodistuksen. Nyt on kaikki vähän vaikeaa ja vaivalloista. Onneksi ruokasalissa sentään oli pitkästä aikaa Lady Grey-teepusseja.

Testaanpa tässä samalla, miten Youtube käyttäytyy tässä Wordpress-versiossa. Facebookissa olen tätä jo lähetellytkin ympäriinsä, mutta brittihuumorin ja, no, sketsin aihepiirin ystävänä olen hihitellyt tälle ehkä viisimiljoonaatuhatta kertaa. Kyseessä siis sketsi Smack the Pony -sarjasta.

Ei-niin-synkkä yksinpuhelu irkissä kivan pojan oltua teellä huoneessani:

Tiuku> oi, tämäpä meni hyvin, nyt on muodostettu toivottavasti vahvempi
ystävyyssuhde
Tiuku> ja sain halata, jeeee
Tiuku> olen kyllä todennut, että ihmisille pitää kertoa, jos pitää niistä, vaikka
se on joskus kovin hankalaa
Tiuku> sitten on mukavampaa kaikilla osapuolilla
Tiuku> kun ei siitä tarvitse mitään syntyä, mutta sellainen hassu pelaaminen ja
vaikeus päättyy siihen ja sitten voi olla rauhassa ystävä ja hymyillä (:
Tiuku> kivaa tulla aikuiseksi sillä tavalla

Koko syksyn asiaa pohdittuani vaihdoin Bäckedalsapuskoissani normiruoasta kasvisruokaan. Eihän tässä ole enää kuin kaksi kuukautta jäljelläkään.

Syitä on oikeastaan kaksi: oma hyvinvointi ja ruoan eettisyys. Kun päivässä syö kaksi  ruokaa, toisen puoliltapäivin ja toisen viiden maissa, alkaa hiljalleen tökkiä, kun molemmilla ruokailukerroilla on lähes poikkeuksetta lihaa tai harvemmin kalaa jossakin muodossa. Minun energiankulutuksellani, kun työni on lähinnä tuolissa istumista ja langan kehräämistä, ruokaa tulee vain syötyä yksinkertaisesti ihan liikaa, vaikka kuinka yrittäisi ottaa pieniä annoksia. Nahkaa pehmittäessä saakin sitten syödä melkein luvan kanssa vähän enemmän, mutta joka tapauksessa falukorv, blodpudding, paksut, paistetut sianlihaviipaleet (=fläskkött) ja muut periruotsalaiset herkut eivät aina ihan kolahda.

Toinen syy on tehotuotettua lihaa kohtaan tuntemani vastenmielisyys. Yritän itse itselleni ruokaa ostaessani välttää kanan- ja sianlihaa, mutta en kieltäydy, jos niitä minulle jossakin tarjotaan. Välillä sorrun myös makkaraan ja satunnaisesti pekoniinkin (Briteistä sai sekä luomu- että vapaana kasvanutta sellaista!), mutta yleisesti ottaen pyrin ostamaan nautaa (ilmastoparka), lammasta ja kalkkunaa. Eläinoikeusjärjestöjen viimeaikaisiin paljastuksiin uskon lähes varauksetta, sillä lopetin sianlihan aktiivisen syömisen jo useampi vuosi sitten. Työkaverini, joka on maatalossa kasvanut ja siinä mielessä järkevästi eläimiin suhtautuva ihminen, kertoi itse lopettaneensa sianlihan  kulutuksen oltuaan aputöissä sipoolaisella sikafarmilla ja nähtyään, miten periaatteessa hyvämaineisella tilalla siat liian ahtaissa (mutta yleisesti hyväksytyissä) karsinoissaan pureskelivat toisiltaan korvat ja saparot turhautumisessaan. Jos eläin sairastui, se ammuttiin heti, sillä eläinlääkärin kutsuminen olisi tullut kalliimmaksi kuin lihan menettäminen. Satunnaisia kuolleita eläimiä löytyi noin kerran viikossa useamman sadan sian sikalasta. Kuolinsyytä ei koskaan tutkittu.

Minua koiraihmisenä kaverin kertoma järkytti aika lailla, sillä olen antanut kertoa itselleni sian olevan yhtä fiksu kuin koirankin. Älykästä luontokappaletta kohdellaan pääosin vain kasvavana lihavarastona, joka ei saa elää lajilleen millään tavoin tyypillistä elämää. Broilereilla ei ole erityisesti älyä päässä, mutta täysin epäeläimelliset olosuhteet ja tarpeeton kärsimys on silkkaa piittaamattomuutta niistä, jotka eivät voi itseään millään tavalla suojella.

Lihanaudat viettävät koko kesänsä ulkosalla, toisin kuin navetoihin monasti suljetut maitolehmät.  Ylipäänsä lehmät eivät elä tai lypsä, jos niitä kohdellaan huonosti. Lampaita on taloudellisesti kannattavaa pitää ulkona, ja ne pärjäävät siellä mainiosti pikkupakkasellakin. Kalkkuna vaatii kokonsa ja luonteensa vuoksi paljon enemmän tilaa kasvatukseensa kuin litteänä pieneen tilaan mahtuvat kukonpoikaparat. Riistasta ei edes puhuta - metsästä ammuttu liha on lihaa parhaimmillaan.

Koska koulu muuten ekologishenkisestä luonteestaan huolimatta hankkii edelleen tehotuotettua teollista ruokaa (tästä voi syyttää hyvin epäekologishenkistä ja taloudellista emäntää) ja painottaa tarjottavassa ravinnossa edullisia raaka-aineita, pitäydyn seuraavat kaksi kuukautta pääosin kasvisruoassa. Ajattelin muutenkin siirtyä aikaisempaakin kasvispainotteisempaan ruokavalioon kotiin päästessäni, vaikken lihansyöntiä aio kokonaisuudessaan jättääkään. Jollakin tavalla sitä on omatuntoaan hyviteltävä.

Jumituttaa, kun en ole pariin viikkoon saanut jumittaa. Jumituksen hankaluus on se, että lupasin mennä aamulla klo 8:30 juttelemaan Ellinorin kanssa - uni jää vähän vähäiseksi. Katsoin Youtubesta miljoona Smack the Pony- ja The Fast Show -sketsiä (Ralph ja Ted ovat vain niin suloisia). Sen lisäksi tein uudenvuodenmeemin, jota en saanut ennen uutta vuotta kirjoitettua. Kun viime vuonnakin tämä tuli kirjoitettua, lienee ihan siedettävä idea ottaa traditio käyttöön ja tehdä moinen nyt tällekin vuodelle. Tuleepahan vähän mietittyä ja ehkä joskus myöhemmin muistettua juttuja.

Mennyt vuosi on siis täällä.

Pääsin perille ehjänä, joskin väsyneenä. Nahka- ja seppäkurssi ovat saapuneet ja väkeä on hämmästyttävästi varmaan viitisentoista aikaisempaa enemmän. Metalistipoika tuli kahden kuukauden välttelemisensä jälkeen juttelemaan pidemmäksi aikaa ja sanoi, että kiva nähdä - ehkä sitä ei enää nolota, hyvä. Kiva poikakin oli taas kiva. Kaipa tämä tästä lähtee rullamaan, vaikka kahden villakammallisen kampaamisen jälkeen alkoikin sattua käteen ihan liikaa.

Oleellisena asiana kerrottakoon täälläkin, että tarvitsisin kämppiksen maaliskuusta tai viimeistään huhtikuusta lähtien. Emme ole edelleenkään eroamassa, mutta Sampo sai 12 kuukauden lisäpestin UCL:ään ja pysyy siis Lontoossa, eikä toki tahdo maksaa vuokrapuolikastaan asunnosta, jossa vain käväisee aina välillä.

Tarjolla siis joko 400e/kk hintaan makuuhuoneenamme toiminut isompi huone, jonne mahtuu oikein mukavasti, tai 350e/kk pienempi työhuoneemme, jonne ilmeisesti mahtuu ihan siedettävästi ainakin, jos ei omista parisänkyä. Kämpän etuja ovat rauhallinen sijainti kuitenkin suhteellisen lähellä Leppävaaran asemaa (n. 1km) ja varsin lähellä bussipysäkkiä (n. 50-100m), sauna, iso olohuone, viihtyisä parveke ja - *fanfaareja, aploodeja ja riemunkiljaisuja* - tiskikone (nimim. vihaan tiskaamista)! Lisäplussana (tai -miinuksena mahdollisten allergikkojen kohdalla) huoneistosta löytyy komea, hyvätapainen ja Sampon sanojen mukaan sivistynyt kissa, joka ei syö ihmisten ruokia, pissi nurkkiin tai tunge syliin, korkeintaan oksentaa ehkä kerran kuussa matolle.

Tietoa saa välittää eteenpäin. Pari periaatteessa kiinnostunutta on jo tiedossa, mutta kiinnostuksen lisäksi kaipailisin varmuutta mahdollisimman pian, etten stressaisi näin jumalattomasti. Molemmat sukupuolet suvaitaan, känniääliöys ja megabilehileys katsotaan miinuksiksi. Huoneen lupaan (ja haluan vuokrata) joko ensi joulukuun loppuun tai ensi maaliskuuhun (2009) riippuen vähän siitä, milloin Sampo palaa takaisin Briteistä (ja palaako).

Tälläistä ramppaamistahan tämä Suomi on ollut, aika vähän mitään fiksua olen saanut aikaan. Ihmisiä olen nähnyt, mutta kunnon kännitkin jäivät suureksi harmikseni vetämättä. Sentään tuli ostettua tylympi rannetuki.

Tavarat kasaan, Hannan asunto siistiksi ja nukkumaan. Kello viideltä olisi jo hyvä olla laittamassa kenkiä jalkaan ja matkalla kohti autoa, sillä laiva lähtee Turusta klo 8:45 ja on perillä Tukholmassa seitsemän maissa illalla. Yölauttaan ei harmikseni enää ollut paikkoja jäljellä.  Onneksi pääsen kuitenkin yöpymään taas Annelielle ja Tomakselle Gävleen, ettei yhden päivän ajomatkaksi kerry lähes seitsemääsataa kilometriä pimeällä ja loppumatkasta takuulla liukkaalla kelillä. Maanantaina siis jälleen Bäckedalin lihapatojen ääressä, ellei mitään ikävää tapahdu.

Voisi vähän pussailla tuota miestä myös, ennen kuin ajan pois. Seuraavan kerran kun nähdään ehkä joskus maaliskuussa. Kissaa tulikin jo pussailtua aamulla ennen sen viemistä takaisin hoitopaikkaansa.