Tiuku

Olisiko joku kiva ihminen, joka jaksaa kantaa, kiinnostunut roijaamaan pahvilaatikoita ja pari isompaa kapistusta? Ajankohta olisi nyt maanantaina joskus iltakuuden aikoihin. Etapin pituus on häkkikomerosta ensimmäisen kerroksen (yhdet portaat) kämppään. Tarjoan saunan, jotain ruokaa (ehkä jauhelihakastiketta tai jotain noutoruokaa) ja olutta/siideriä. Kaksi poikaa on jo lupautunut, yksi lisäkäsipari voisi olla näppärä.

Pakkaan. Kiirettä pitää. Aina on surullista kasata kämppää. Eilen istuttiin täällä iltaa ja juotin tyypeille pullon Jomsviking-simaa. Niitä oli kyllä aika monta, että känniin ei sillä päässyt. Hassua on hyvästellä.

Väsyttää. Nukuin 5 tuntia, kun kirjoitin illalla hahmoja loppuun ja heräsin sitten kymmeneltä tekemään asioita. Juoksua on. Hahmojen siedettävän näköisiksi muokkaamiseenkin meni aika paljon aikaa, kun kirjoitin ne alunperin tekstieditorilla. Käsi on nyt varsin vaivainen, kun kutominenkin kiusaa sitä yllättävän paljon. No, peli on ensi viikonloppuna eikä enää tarvitse sen eteen paljoa kirjoittaa, toivottavasti selviän hengissä Suomeen. Pelin jälkeen alankin sitten kasata sitä englanninkielistä verkkonäyttelyä, joten täyttä lepoa ei ole ranteelle vieläkään luvassa. Mahtaneekohan tämä kroonistua ihan toivottomaksi.

Vähän lyhytlauseista on. Ei nyt jaksa muuta, mutta elossa ollaan.

Rosa Meriläinen puhuu kolmekymppisten naisten (työ)uupumuksesta ja siitä, miten siitä ei oikein koskaan toivu.

“Nykyään tiedän haurauteni, heikkouteni, voimieni rajallisuuden, enkä jaksa enää taistella niin kuin pitäisi. Uupuminen pilasi minut. Olen pysyvästi viallinen. Yrsa Steniuskin epäilee, ettei kerran masentunut toivu täydelleen koskaan.
Minulla on ikävä entistä minääni. Rohkeuteni ja reippauteni ehkä perustui ymmärtämättömyyteen ja itsepetokseen, mutta oli se nyt ihan hitosti hauskempaa.”

Amen.

Jopas on kummallista, kun pitäisi alkaa pakkailla tavaroita ja hyvästellä ihmisiä. Torstaina olisi varmaan illanistujaisen paikka, keskiviikkona kahvitellaan tekstiiliväen kanssa varhaisiksi hyvästeiksi. Crippe kävi eilen toteamassa, että se matkustaa jo keskiviikkona hiihtolomalle eikä ole täällä MNT-treffenin aikaankaan. On mahdollista, etten näe sitä enää koskaan. On tämä hassua. Hassua on myös, että nyt voi todeta, että onneksi on Facebook - ainakin neljä tuttua bäckedalilaista löytyy sieltä, joten tyyppejä voi heitellä myöhemmin kuitenkin lehmillä sun muilla kapistuksilla.

Kutominen edistyy aika vauhdilla, joskin tänään oli ahdistuspäivä, kun niisivarsia kiskoessa erehdyin ajattelemaan ihan liikaa. Illemmalla avauduin Henrikille ja istuin sitten seitsemästä kahteentoista teeveehuoneessa ompelemassa nahkapaitaa, syömässä epäterveellisiä asioita poromakkarasta suklaaseen ja katsomassa ensin Grimmin veljekset (hämmästyttävän huono leffa) ja sitten telkkarista satunnaisesti mm. Housea ja Oscar-gaalaa (!). Olo parani ja tilanne tasoittui muutenkin kommunikaatioyhteyden myöhemmin palattua. Säkällä maanantaina on sähkötkin huushollissa. Joka tapauksessa on sellainen olo, että luistellaan turhan ohuilla jäillä. No, katsotaan.

Kuuntelen Apulannan Eikä vielä ole edes ilta -levyä.

Kun alta murtuu katu
Terävät reunat voidaan pyöristää ettei jalkoihin satu
Mut sitä ei voi kiistää ettei se oo
hajonnut jo
(Viisaus ei asu meissä)

Tämä kaivo on pimeä kaivo
odottaa aina ammollaan
Ei itku ei palava raivo
auta irti otteestaan
(Kaivo)

Voi niin pitkälle jaksaa
kun itsellensä vakuuttaa
(Koneeseen kadonnut)

Ei auta itku ei parku,
ei auta huuto, ei asuntolaina
Tuulesta riippuu mihin pöly laskeutuu
(Trauma)

Ylijäämävalumaa
älä pidä kiinni
On asioiden tarkoitus muuttuu
Tilanteessa sulamaan
ylipäätään kaikki
paitsi vahvimmat meistä joutuu

Kuitenkin on niin paljon sellaisia asioita
joihin voi hyvänä hetkenä luulla kiintyvänsä
Voihan myös olla ei koskaan tule sellaisia
aikoja jollaisiksi kuviteltiin päivät jolloin
on kaikki valmista
kaikki kaunista

Ylijäämävalumaa
älä pidä kiinni
On asioiden tarkoitus muuttuu

Ehkä aikanaan
kun tulen alta löytyy sula maa
Löytyy pala siltä pelastunutta
jotain jolle jalat asettaa

Sitä odottaa
mut uskaltaako sille rakentaa
Pelkän toivon varaan jotain perustaa
ja luottaa ettei enää pala maa
(Ylijäämävalumaa)

Voi kun saisi puhua ääneen.

_Vihaan_ sitä, että jotkut ihmiset pettävät lupauksiaan jatkuvasti. Ei niiden tarvitse olla kovin isoja lupauksia sinänsä, mutta olosuhteista johtuen ne saattavat olla yllättävänkin merkittäviä. Miten siinä voi sitten enää luottaa toisiin, jos mitään varmuutta sanansa mittaisuudesta ei ole? Ainahan sitä välillä itse kukin feilaa juttuja, mutta voisi sitä nyt edes yrittää sitten olla oikeasti pahoillaan ja koettaa tehdä asialle jotakin. Ikäviä ja kirveleviä naarmuja jättävät moiset teot nahkaan, ja mikäli minkäänlaista jälkihoitoa ei tapahdu, tuppaavat ne naarmut vielä tulehtumaankin.

Mietin tuossa kaupasta takaisin koululle ajaessani, että pitäisi varmaan tässä, vaikka viimeisiä viikkoja viedäänkin, joskus kertoa, mitä itse Bäckedaliin kuuluu.

Mikään isompihan täällä ei sinänsä ikinä muutu. Tällä hetkellä tosin Ellinor on virkavapaalla, koska sai vihdoin rahoituksen kirjoittaakseen raportin tai peräti kirjan 1980-luvulla rekonstruoimastaan Överhogdalin seinävaatteesta. Ellinorin tilalle tuli vanha tekstiili- ja MNT:läinen Lena Gotlannista. Lena ei tosin osaa pystypuilla juuri muuta kuin palttinasidosta, joten tuon vähän monimutkaisemman toimikkaan kanssa ei naisesta ole ollut paljonkaan apua. (Tällä hetkellä kyllä näyttää ihan hyvältä, kunhan vielä vähän testailen putkihulpioita.) Ellinor joka tapauksessa tulee takaisin jälleen syksyllä, joten kyseessä on vain väliaikainen häiriö maailmanjärjestyksessä.

Nämä pari viikkoa ennen hiihtolomaa MNT askartelee puisten vakkojen parissa Bossen opastuksella. Nahkakurssi ompelee lammastossuja, seppien puuhista minulla ei ole hajuakaan. Tekstiilin Älva ja Vera niisivät tasokangaspuihin itsekehräämiään loimia. Veran pystypuissa oleva yksinkertainen ja ohut loimilanka katkeilee toimikkaan rasituksessa (arvasin ennalta ja varoittelin ihan vähän, mutta eihän tuo nainen ketään kuuntele). Katselin, että myös Älvan kangaspuuloimissa näyttää olevan vähän liian ohuita kohtia. Jos en mitään muuta ole puilla kutomisesta oppinut, sen sentään, että villaisen loimilangan tulee olla hyvin tiukkakierteistä ja kokemattomalla mielellään ainakin sen  puoli milliä läpimitaltaan.  Ettäs tiedätte.

Lunta on yhä runsain mitoin, vaikka viimeisen viikon ajan onkin ollut päivisin plussan puolella. Helmikuinen kevään aavistus on ilmassa, kun aurinko lämmittää ja pihan jää sulaa loskaksi. Ljusnan ehti melkein jäätyä, mutta virtapaikoissa näkyy yhä vesiläikkiä. Iltaisin pakkanen liukastaa pihamaan melko tappavaksi.

Ruoassa on edelleen liikaa suolaa, mutta kasvisruokaan siirtymistä en ole erityisemmin katunut. Tosin närpin aina välillä liharuoasta, mutta aika harvoin, koska useimmiten en kehtaa kajota Börjen laktoosittomaan annokseen. Saan lähes aina samaa piimäkakun kaltaista aika pahaa kakkua keskiviikon iltapäiväkahvilla. Juon teetä vähintään kolme kuppia päivässä. Icasta löytyvä luomumansikkamehu on ihan älyttömän hyvää, samoin Västgöta Kloster -juusto, joista jälkimmäistä löytynee muistaakseni Suomestakin. Irtiksiä tulee vedettyä aika huikeita määriä - ja niin, ei niistä suklaalevyistä ole enää mitään jäljellä. Yhden sentään syötin suureksi osaksi Carrolle, Pinglanille ja Anna-Saralle.

Vuorokausirytmi kosahti viikonloppuna, kun jumitin koneella hahmojen ja sälän parissa. Kirjoittamisen ja niisimisen yhdistelmä uhkaa myös tappaa käden lähes yhtä lailla kuin ennen joulua. Onneksi jälkimmäinen on käytännössä kasassa ja itse kutominen ei tunnu kädessä juurikaan. Pääosin menen vävsaleniin lounaan jälkeen, käyn välillä syömässä ja lukemassa mailit ja seison siellä noin iltayhdeksään. Sen jälkeen teen koneella juttuja tai katson Kim Possiblejani, viikonloppuisin usein myös sosiaalisesti jotain leffaa muitten kanssa. Saunominen on jäänyt syksyä vähemmälle, kun siinä kuluu aikaa aina vähintään tunti. Ehkä kerran viikossa tulee käytyä saunassa ja muuten sitten vain suihkussa.

MNT-treffen järjestetään tänä vuonna 10.5. Hankalaa: samaan aikaan on myös Amarna, johon olen ilmoittautunut, mutta olisi kyllä tehnyt mieli käydä pikavisiitillä täälläkin. Vaikea valinta.

Sellaista. Tulen Helsinkiiin lautalla 2-3.3, kun ajattelin optimoida maanantain ajankäytön ja olla ajamatta Turusta. Oijoi, oma koti, sinne pääsee pian! Halutessaan saa muuten myös tuolloin alkuviikosta (3.-4.3 luultavasti) tulla auttamaan takaisinmuutossa, pitäisi hakea sänky ja laatikoita Porvoosta sekä kantaa laatikoita Vallikallion kellarista kämppään. Yksin en kykene kantamaan kaikkea. Voin yrittää tehdä ruokaa ja tarjota saunan ja olutta, pliiiiiis? Ihan täysipainoista muuttoa en kuitenkaan tehne, kun kämpässä asuu vielä kuukauden toinen edellisistä vuokralaisista ja olen joka tapauksessa lietsussa puolet maaliskuusta. Mutta olisi toki kiva saada ainakin omia astioita, kirjoja ja sänky käyttöön…

Vähän sellainen kahden maailman välillä häilyvä olo.

(Ja niin, länsirintamalta ei mitään uutta.)

Voisin quotata erityisesti Apulannan Eikä vielä ole edes ilta -levyn sanoituksia, mutta en ehkä kuitenkaan tee niin mitenkään laajemmalla tasolla. Henkilökohtaisesta elämästä voi todeta, että ketuttaa moninaisin tavoin - ei myöskään vähiten siksi, että niisiminen ei edisty, kun minulla ei ole ketään, joka osaisi varmasti kertoa, että nyt teen väärin tai että minun kannattaisi hoitaa homma jollakin tietyllä tavalla. Mokoma Ellinor jäi virkavapaalle ja kaikki muut ovat ihan pihalla toimikkaan niisimisestä, enkä minä enää muista mitään neljän vuoden takaa.

Käsi on pakattu tiiviisti lastaan, mikä vaikeuttaa kirjoittamista entisestään. Lääkkeistä ja lastasta huolimatta hahmonkirjoitus tekee pahanlaista hallaa ranteelle, jota pistää nyt jatkuvasti. Koska kone kaatui eilen yllättäen vieden mennessään puolitoista sivua valmista hahmotekstiä, olen tämän illan aikana yrittänyt uusintaa kirjoittamaani huonolla menestyksellä. Vaikka luulin ruotsinkielisen version verkkonäyttelystä olevan jo kunnossa, ilmeni siinä Explorerilla katsottuna tyhmä vika, joka pitäisi saada vielä tänään korjattua - mitäs muistin asian näin myöhään. Eilisen tarkoituksellisen lepopäivän lisäksi myös yli puolet tästä päivästä meni hukkaan menkkakipujen suoraan helvetistä iskiessä ja naulitessa minut tuskanhikeä pyyhkien sänkyyn, kunnes ystävällisellä Suomessa sijaitsevalla avustuksella selvisi, että rannetta varten syötävien tulehduskipulääkkeiden ja buranan yhdistelmän ei pitäisi tappaa, vaikka lääkäri kielsikin niitä yhtä aikaa nauttimasta. (Tiedoksenne, että jostain syystä terveysneuvontapuhelimeen ei voi soittaa ulkomailta ainakaan Saunalahden liittymästä.) Buracaps on ystävä.

Eli nyt ei suju ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Jos länsi kommunikoisi riitelystä huolimatta edes jotenkin, voisi mennä vähän paremmin. No, joka tapauksessa varmaan korpeaisi, joten vähä lisää ei aikaansaane suurta muutosta.

Ihan tyhmää.

Jatkuva stressaaminen tekemättömistä töistä vaatii nyt mielenterveyden kannalta en tee mitään -päivän. Heräsin kymmeltä hiihtokilpailun kuulutuksiin, jotka kantautuvat ärsyttävästi koululle asti, ja ajattelin vilkaista Second Lifeä. Niinhän siinä sitten kävi, että kun yhteys ei ollut ihan toivottoman hidas ja käteen ei (varmaan tulehduskipulääkkeen vuoksi) sattunut ainakaan kamalan paljoa, että juutuin sinne aamuteellä käymistä lukuunottamatta useammaksi tunniksi. Innostuin syystä äks ostamaan itselleni uuden ihon, joka vaati sitten taas säätämistä ja venkslaamista ja naaman muokkaamista uuteen uskoon. Mutta koska SL-aiheisten päivitysten määrä on sekä käsivammasta että yhteyden hitaudesta johtuen ollut kovin pieni, pitää nyt laittaa kuva uudesta, “natural”-nimikkeellä myydystä naamasta tännekin. Sääli on, että tässä myyntiartikkelissa ei ollutkaan itse muokattavia kulmakarvoja, vaikka niin kuvittelin. Niinpä en saa itseäni millään näyttämään ihan itseltäni, kun kulmat ovat vähän liian suorat kaikista muista muokkauksista huolimatta.

Yritin taas katsoa peiliä, kuvia ja avataria vuorotellen, mutta esimerkiksi nenän, suun ja leuan mittasuhteita on todella vaikea tuolla avatarinluontikilkkeellä muokata oikeanmittaisiksi. Omaa rl-ulkonäköä tulee kyllä ihmeteltyä hassusti nukella leikkiessä: “onpas mulla pieni suu”, “onko tosiaan mun nenäni noin kapea” ja “eihän mulla ole näitten nollasta sataan-asetusten mukaan ylähuulta ollenkaan!” Olisi kamalan kivaa saada avatarista itsensä näköinen ihan oikeasti, mutta vähän sinne päinhän tuo aina väkisin menee. Jonkun muun pitäisi tehdä avatarini, että siitä tulisi realistisempi…

- edit: pakko ostaa -listaan silmälasit -

Otetaanpa tälläinen ihan aikuisten oikeasti täysin hypoteettinen tilanne. Jos minulla olisi kolmesataa euroa, mitä voisin sillä summalla tehdä?

(Tai sitten ne oikeasti tarvittavat asiat:)

Minun on kai myönnettävä itselleni, että on aivan turha ajatella laivalla tai karkkihyllyjen ääressä, että “minäpä ostan varastoon karkkia ja suklaata ja tarjoan sitten muille sopivassa tilaisuudessa”. Tiistain jälkeen olen syönyt kaksi salmiakkisuklaalevyä, irtispussin jämät ja pussin Missä X:iä. Laatikossa odottaisi vielä yksi lontoonraesuklaalevy ja kaksi levyä samaista salmiakkisuklaata. Jos edes pari päivää selviäisin avaamatta niitä: kun paperi on rikottu, mikään ei enää voi estää minua napostelemasta päivän aikana puolihuomaamattani koko levyä. Tämä on tappio myös siitä syystä, että olisi fiksumpaa sitten edes syödä se suklaa kerralla ja kunnolla herkutellen laktoositablettien kanssa, eikä kärsiä illalla mahakivusta ihan oman massiivisen typeryytensä vuoksi.

Minähän en sinänsä pidä suklaasta siten kuin naisten stereotyyppisesti kuvataan siitä pitävän. Fazerin (eikä sitten juuri minkään muun lafkan) maitosuklaa on erityisen erityistä, jos siinä on herkkusattumia: viime aikojen lankeamiset ovat tapahtuneet pääasiassa nimenomaan marjasuklaan kohdalla. Lontoonraesuklaa on sekin mainiota, mutta vielä parempaa on kuitenkin saman firman uudehko salmiakkitäytesuklaa, joka nyt vain on ihan kamalan hyvää.

Elämässäni olen joka tapauksessa kokenut ehkä kerran tai kaksi sellaisen klassisen “pakko saada suklaata” -tunteen - olen siis tietoinen, mistä siinä lienee kysymys, mutta varsinkin nykyisin, kun syön pääosin tummaa suklaata, toimii suklaa enemmänkin kaapissa yllättävän hyvin säilyvänä makeanhimon tyydyttäjänä. Huomattavasti voimakkaampi tapauksessani on “_pakko_ saada karkkia!” -obsessio, joka aina välillä iskee työntäen lähes kaikki muut inhimilliset tarpeet tieltään. Jossain vaiheessa valitettavasti kuitenkin huomasin, että karkistakin (ainakin niissä määrin kuin minä sitä kiskon naamaani) tulee maha kipeäksi. Tämä sai minut hieman hillitsemään makeanhimoani, mutta jotenkin homma on taas täällä Bäckedalissa ryöstäytynyt lapasesta ihan tyystin. Ehkä kyseessä on jonkinlainen oireilu siitä, etten saa laittaa ruokaani itse. Kun kouluruoka ei ole täysin makuaistejani tyydyttävää, kuittaan mahani vaatimukset sitten muilla herkuilla.

Nyt voinkin sitten taas tuntea huonoa omatuntoa liikkumattomuudestani verrattuna syömiseeni. Sietää kyllä tunteakin, ainakin, kun katsoo tätä viikonlopun juhlallisuuksista napattua kuvaa ja neidin vähintäänkin pulleita piirteitä. Eli; jos joku Lepuskin seudun asukas olisi kiinnostunut kuntosaleiluseurasta jossakin siellä suunnilla suurin piirtein huhtikuusta eteenpäin, saattaisi liikkumiseen yllättäen saada seuraakin. Uiminenkaan ei ole täysin poissuljettua.

(No okei, tämä kuva sieltä bileistä on kyllä ihan sievä. Hyvä kuvakulma tekee kummia.)

Tämä on kyllä ihan pakko käydä katsomassa, vaikka tyypit täällä ovatkin minulle Guilloun kirjoja dissanneet.

Nyt on hääjuhlat nähty. Morsian oli kaunis ja sulhanen komea, ruoka oli tajuttoman hyvää (kasvislasagne räjäytti tajunnan) ja punkkuakin riitti. Ihmiset (eivät ehkä samat kuitenkaan) voisivat mennä useammin naimisiin, kun häissä on aina niin mukavaa.

Kalliiksi tämä Suomenpyörähdys kuitenkin tuli. Kaiken muun säädön lisäksi jouduin ostamaan uuden laturin läppäriin mukavalla kahdeksallakymmenelläviidellä eurolla, kun olen itse hajottanut tuon plugijuttusen. Homma olisi ehkä jotenkin hoitunut halvemmallakin, mutta koska viikonloppuna ei ollut nettiä käytössä (nyt olen lipastolla) ja tänään laiva lähtee satamasta kello viisi, oli pakko juosta Humaciin ja tuhota tuo kivulias ja harmillinen rahamäärä moiseen kapistukseen. Vää.

Perjantaina lääkäri antoi 2 viikon sairasloman koneenkäyttökiellolla ja kymmenen päivän supertulehduskipulääkekuurin. Yritän olla edes muutaman päivän vähän vähäisemmin näppiksen ääressä, että jokin joskus vaikuttaisi jotenkin. Tällä hetkellä on käytössä taas enimmäkseen vasempaan käteen perustuva kirjoitusmetodi, kun oikeaa polttelee ikävästi. Minnekään eivät kuitenkaan häivy työdeadlinet ja hahmonkirjoitukset, joten kovin vaikeaa on sairaslomaan nyt suhtautua. Laalaa.

Huomenna taas Svegissä, jos Silja Line ja autokyyti suovat. Paniikki alkaa lomaviikonlopun jälkeen jälleen vallata alaa.

Iihk, Guillermo del Toro tosiaan ohjaa Hobitin! (via Rajatapauksia)

Lisätietoja odotellessa, Hellboy II:sen traileri. Aika rytinää, mutta komeaa sellaista. Minä voisin sen sijaan pakata loppuun.

Nyt tämä menee siihen, että päässä on niin paljon juttuja, että tietokoneelle istahtaminen tarkoittaa helposti jumittumista johonkin tyystin epäolennaiseen. No, tulipa Maaritin esimerkin mukaan tarkistettua peräti kahdesta lähteestä Keirseyn persoonallisuustestin kirjainyhdistelmät. Ei sinänsä yhtään yllättänyt, että tulos ei muuttunut mihinkään parin vuoden takaisesta kummassakaan testissä. Olen yhä ESFJ (provider), vanha kunnon kansankynttilä.

Jung Typology Test sanoo:

Your Type is ESFJ (Extraverted 1, Sensing 38, Feeling 63, Judging 22). You are: slightly expressed extravert, moderately expressed sensing personality, distinctively expressed feeling personality, slightly expressed judging personality

Kisa sanoo:

ESFJ

Extraverted (E) 54% Introverted (I) 46%
Sensing (S) 64% Intuitive (N) 36%
Feeling (F) 75% Thinking (T) 25%
Judging (J) 55% Perceiving (P) 45%

Ressaa. Liikaa juttuja. Pomo hengittää niskaan ja hahmonkirjoitus jää typerän verkkonäyttelyn takia lapsipuolen asemaan. Pitäisi luoda loimi loppuun ja niisiä ja selvittää huomenna, miten alan ommella nahkamekkoa nahkanyöreillä. Ei olisi varaa minkäänlaiseen lepäilyyn, mutta käsikin vastustaa kirjoittamista ja koneella oloa. Ahdistaa, kun ei ole ketään, kelle avautua, metalistipoikakin on jo ties monetta päivää jossain muualla. Tyypit pitävät kovaa ääntä ja ovat ärsyttäviä enkä minäkään osaa nykyään kuin valittaa. Ei hyvä, ei yhtään, ja torstaina pitäisi lähteä Helsinkiinkin. Kohta saan taas mahahaavan ja burnoutin ja masennuksen ja kaikki.

Onneksi sentään lentoliput on nyt tilattu. Joudun kai myöntämään itselleni, että en minä sitä gradua saa kirjoitettua paljon paskaakaan maaliskuussa. Nyt on niin paniikki, että minun on pakko pitää oikeaa lomaa ainakin pari viikkoa. Kaksi viikkoa olen kyllä sitten maastakin poissa, joten ehkä sen voi katsoa lomaksi, mutta kun jossain vaiheessa pitäisi muuttaakin takaisin ja se kaikenlainen järjestelykin vie päiviä, eikä sekään kuvio ole nyt ihan selkeä. Sampolle kun tarjottiinkin yllättäen Helsinkimahdollisuutta, mutta se ei ole vielä oikein selvinnyt,  ja kaikki on ihan auki ja levällään, eikä ole mitään hajua, onko kämppä maaliskuussa vai huhtikuussa vai milloin ja kenen kanssa.

Mahaan sattuu ja kurkkua kuristaa.  Tekisi mieli heitellä tyyppejä esineillä tai vaihtoehtoisesti käpertyä syliin, mutta kumpikaan ei nyt tällä hetkellä ole oikein mahdollista - ei siksikään, että pysähtymiseen ei nyt vain ole aikaa.