Tiuku

Nyt on taas syöpötelty oikein olan takaa, ihan pikkuisen juopoteltukin. Jälkimmäinen liittyy pitkälti oluen hienoon maailmaan. Lauantaina tuli käytyä Rautatientorilla järjestetyssä Suuret oluet, pienet panimot -tapahtumassa maistelemassa pienpanimoiden erikoisoluita. Kovin montaa parin desin annosta en tullut kipanneeksi, mutta kunnon maistiaisia sain mm. Suomenlinnan panimon Amphion Alesta ja Helsinki Portterista, Plevnan panimosimasta ja Lammin Sahdin Puhti-katajaoluesta. Kielenkärjellisen verran tuli myös muistutettua mieleen, miltä jälkimmäisen firman sahti maistuu (makealta; tykkään, mutta varoin vatsaani). Olisihan tuolla ollut vaikka mitä testattavaa, mutta koska sunnuntaina oli vielä työpäivä, pysyttelin pienissä määrissä ja ajelin jo yhdeksän kieppeillä bussilla kotiin, kun ei ollut suurta biletysinnoitustakaan. Paikalla oli muutenkin turhan monta keski-ikäistä lomaansa lopettelevaa känniääliötä, joihin alkoi palaa hermo minullakin, seurueen muutamasta muusta jäsenestä puhumattakaan.

Maanantaina puolestaan matkasimme Tallinnaan, josta tarttui jälleen kerran mukaan asioita, joihin minulla ei olisi ollut varaa. Näihin lukeutuu mm. punainen neulottu hartiahuivi, lasipullo ja puukampa Olde Hansan kaupasta, maailman kauneimman väristä vihreää lankaa (minne minä joudun kaikkien lankojeni kanssa!), irtotaskuista kertova kansatieteellinen kirjanen museokaupasta sekä syksymmälle lahjaksi tarkoitettu katajainen mortteli. Kävimme myös reippaasti Tallinnan kaupunginmuseossa tutustumassa näyttelyyn, joka oikein kiva olikin. Hieman tuoreempaa otetta olisin ehkä kaipaillut, mutta esillepano esineille oli kiva ja englanninkieliset tekstit selkeitä.

Ehdottomasti olennaisin osa Tallinnanmatkaa oli kuitenkin ruokaileminen Olde Hansassa. Voi että, ikinä en kyllä siihen paikkaan ole pettynyt! Joka kerta myös iskee suuri hingutus järjestää joskus isomman lössin tarkoitushakuinen reissu Tallinnaan niin, että kyseiseen ravintolaan voisi suunnata syömään kunnon pitopöydällisen ruokaa.

Hunaja- ja yrttiolut ovat edelleen aivan taivaallisia, Sannan valitsema mausteviinikin oli todella hyvää. Muuten ruokapöydässämme nautittiin alkupaloiksi Anteliaan Ahdin juhlavateja, katajajuustoa ja erilaisia, savustettuja lihapaloja sisältävää salaattia (viimeinen olisi kuulemma käynyt pääruoaksi jo itsessään. Pääruoaksi minulle kannettiin riistamakkaroita ja muille lohta metsäsienikastikkeella, savustettua sisäfilettä ja - tosiaankin - karhua. Pieni maistiainen - toinen elämässäni, ensimmäinen karhukokemukseni on vuosia sitten Saslikissa syömäni karhun kylmäsavulihasta koostuva alkupalalautanen - muistutti taas sen lihan erityislaatuisesta, hieman maksaan vivahtavasta aromista. Suupala oli minulle jollakin tasolla jopa “henkinen” kokemus, jos noin kehtaa asian ilmaista: karhuun hyvin vahvan tunneperäisesti suhtautuvana - teinhän proseminaarinikin aikanaan karhun ja naisen suhteesta suomalaisessa perinteessä - ymmärrys siitä, mitä söin, nostatti jälleen yllättävän vahvoja tunteita pintaan. Karhu on ihmisen sukua, eihän sitä oikeastaan pitäisi syödä (varsinkaan varmaankaan Venäjältä ties mistä kevätpesältä pentuineen ammuttuna). Toisaalta riista on eettisesti ajatellen kuitenkin vapaata lihaa, eikä karhun merkitystä entisajan köyhän kevättalven ravintoresurssina voi millään muotoa väheksyä. Kouvon peijaat, tarinat ihmisten ja karhun kohtaamisesta, “itse metsä”, taivaanjumalan poika… No, kenties en nyt ala vouhkata tästä aihepiiristä - riittänee, että muistan jälleen.

Palatakseni muuhun ruokaan: riistamakkarani olivat kivoja, vaikkeivät nyt aivan tajuntaa räjäyttävän mahtavia. Hyväähän ruoka lisukkeineen kuitenkin aina on, eikä ähkyä voinut välttää tälläkään kertaa. Tosin jälkiruoan jättäminen väliin saattoi olla itseltäni fiksu veto, eikä vähiten jälkiruokien sisältämän laktoosimäärän vuoksi. Jospa ruusuvanukasta voisikin saada laktoosittomana… Muutkin olivat tyytyväisiä annoksiinsa, vaikka valtavan ruokamäärän päädyttyä vatsoihimme nähtiinkin jossain määrin pahoinvoivia ilmeitä.

Joka tapauksessa kotiinpaluu ei ollut aivan toivotonta vyörymistä, vaikka ruokaa ei luultavasti meistä kukaan samana iltana sitten enää kaivannutkaan. Kaiken kaikkiaan ravintolakokemus oli jälleen kerran mainio. Suuren osan hyvyydestä muodostaa Olde Hansan mahtava miljöö seinämaalauksineen, tummine puukalusteineen ja kynttilöin valaistuine vessoineen. Voi että. Saattaa olla sinänsä todella hyvä, että ravintola sijaitsee lahden takana - saattaisin kuluttaa Olde Hansan hunajaolueeseen aivan liikaa rahaa, mikäli se olisi helpommin saavutettavissa.

Työ-työt etenevät hitaasti, mutta suhteellisen varmasti. Olen pessyt villaa, kehrännyt lankaa elokuun alun värjäyspäiviä varten, lukenut paikallisen työväenliikkeen , puuseppien ja (kaupunginosakirjan sanojen mukaan) “tasokkaan ja korkealuokkaisen” asuinalueen historiasta (viiden pisteen vihje: se kuviteltiin vuoteen 1963 asti liitettävän ilman muuta Helsinkiin, josta sen nimikin juontuu). Lautanauhaakin olen vähän kutonut. Tosin se eräs tietotekninen ikuisuusprojekti onkin sitten edelleen kesken ja luulen pomon nirhaavan minut tiistaina kesälomalta palatessaan. Ensi viikolla on Ihan Oikeasti pakko saada se homma raavittua kasaan, ettei käy huonosti.

Muuten ei jotenkin sitten etenekään. Nukun katkonaisesti ja huonosti, josta osittain voinee syyttää kuumuutta, ja tapojeni vastaisesti muistan uniani, valitettavasti. Kenties tämä on perussyy yleiselle maailman tyhmyydelle ja huonoudelle, jota on ollut ilmassa useamman päivän ajan. Hetkellisiä unohduksia tapahtuu, mutta ennemmin tai myöhemmin sydänalaa alkaa jälleen painaa ja leukoja kiristää. Kaipa tämä tästä - tälläinen olotila vain liittyy minulla yleensä syksyyn ja talveen, ei kuumimpaan kesään.

No, taukojakin on. Eilen uitiin Sorvalammella, tänään kävin maistelemassa noin neljää tai viittä erilaista pienpanimo-olutta Rautatientorilla. Huomenna lupailin toimia kuskina uimarannan suuntaan. Maanantaina noudatan keskiaikaista espoolaista tapaa ja hyppään laivaan, joka vie minut ja kolme kivaa ihmistä Rääveliin. Hyvä ruoka, parempi mieli, luulen.

Tänään opin, miten muinaissuomalaiset varmastikin keräsivät mataraa. Sitä ensinnäkin kerättiin paikoista, jossa se kasvaa laajana kasvustona ja jossa maa on pehmeää (kuten muurahaispesän kupeesta silloin kun on juuri satanut niin paljon, että pääosa muurahaisista on sisällä). Itse homma hoidettiin sitten kaivamalla matara ylös puska kerrallaan ja pudistelemalla pahimmat mullat pois ja sen jälkeen nyppimällä maassa näkyvät juuret vielä mukaan. Sitten mötit voitiin viedä kuivumaan ilmavaan paikkaan ja seuraavalla viikolla vain ravistella loput mullat pois ja pilkkoa juuret värjäystä varten. Juurta ei kannattanut puolestaan millään muotoa kerätä yksittäisistä puskista heinikkorinteestä ilman kunnon työkalua (esim. kuokkaa tai lapiota). Nyt tiedätte.

Joo, vaikka suuri osa ahomatarasta kukkiikin jo, keräsin juurta silti, kun nyt satuin Porvoossa käymään autoa korjauttamassa. Väristä pitäisi siis tulla tiilenpunaista, mutta vi får se. Katsotaan elokuun ensimmäisellä viikolla, saanko tuosta määrästä ja pienestä lankaerästä mitään irti - testaustahan tämä on joka tapauksessa, kun en jaksa sitä tässä kiireessä kilokaupalla maasta nyhtää. Meiltä ei sentään  näy matara loppuvan kotikonnuilta ihan heti, sillä nyt tarkennettuani silmäni ja aivoni bongaamaan hyötykasveista nokkosen lisäksi myös kyseisiä puskia vaikuttaa niitä olevan vähän joka kulmalla.

Nokkosta keräsin lähinnä yhden kastikkeellisen verran ruokakäyttöön ja pari puntillista kuivumaan, loppusijoituspaikkana kuivumisen jälkeen on näyttelymme tupa. Voisihan sitä koettaa talvemmalla museolla vähän työstääkin ihmisten kummastukseksi.

Siskokin sattui oleman kersojensa kanssa mökillä, joten kahlailin rantsussa ja keskustelin erinäisistä kaloihin ja veteen liittyvistä asioista. Tädin velvollisuus on taas hetkellisesti täytetty. Syksyn synttäreitä pitäisi alkaa tosin jo ajatuksella suunnittelemaan…

Sen lisäksi Micra ei enää nyi eikä sano PÖRRRR, vaan toimii kivasti ja kauniisti ja kiihtyy ja kaikkea! Ihan kuin silloin, kun se oli viimeksi kunnossa! (…) Isä hitsautti etuosasta katkenneen pakoputken naapurilla ja vaihtoi ranskalaistekoisen rikkinäisen tulpan ehjään (ne eivät osaa tehdä siellä autoja tai autonosia, tästä on isäni hyvin vakuuttunut - japanilaiset tulpat olisivat ihan eri asia). Kaipa tuolla sitten vielä syyskuuhun ajellaan, jei!

Onpas musiikki tänään jotenkin mainiota. Kun ei ole pitkään aikaan näkynyt meemejäkään, laitanpa tähän tälläisen kymmenen biisin listan tämänhetkisistä kesällä paljon kuunnelluista tai muuten vain tällä hetkellä jotenkin älyhyvistä kappaleista eri artisteilta. Laittakaa te muutkin - on kiva tiirailla, mistä muut tykkäilevät.

Jätin tarkoituksellisesti pois ne ikihyvät CMX:n biisit sun muut klassikot - niistä saa tehtyä ihan omat listansa - ja yritin valita nimenomaan tällä hetkellä todella kolahtavat.

Ei minkäänlaisessa parhausjärjestyksessä:

1. Volbeat: The Garden’s Tale [melodia, rokkaavuus ja laulajan ääni]
2. Cantata Sangui: No Longer in Eyes of Aletheia [pian levydebytoivan bändin oikeasti Hieno biisi]
3. YUP: Paha vaatturi [progehilpeys!]
4. Dark Tranquillity: The Sun Fired Blanks [ei vanhene, kunnon melodista mättöä]
5. Viikate: Ensimmäinen runo [mahtava Amorphis-cover!]
6. Gåte: Inga Litimor [folkfiilistelyä konesoundeilla, tulee Bäckedal mieleen, kun siellä paljon kuuntelin]
7. Muse: Map of the Problematique [jotenkin kovin kaunis kappale]
8. Nightwish: Bye Bye Beautiful [viime kuukausien kiukkurokkiteemabiisi]
9. Käytän housuja: Liikunnanopettaja [tutun ihmisen nettiprojektibändin koululiikuntatraumaterapeuttinen biisi kunnon suomirokkifiiliksellä]
10. Ne Luumäet: Multa pöllittiin fillari [tämä on vain aivan hillitön! Punk!]

Olipas vaikeaa. Liikaa hyviä biisejä maailmassa, otin siis tällä kertaa nämä. Tälläistä listaa voisi alkaa tehdä säännöllisestikin, sillä marraskuussa kolahtavat biisit ovat takuulla täysin erilaisia.

Onpas Viikatteella hilpeä musiikkivideo biisiin Ah ahtaita aikoja:

Grunwaldin jälkitunnelmissa hiljaisena työiltana selailin mainiota Neulakko-keskiaikablogia ja tulin samalla jatkaneeksi mielessäni ikuisuusaiheeksi muodostunutta telttakankaiden autenttisuus -pohdintaa. Sekä viikinki- että keskiaikamarkkinoilla kun näkee yleisimmin luonnonvalkoisesta puuvillakankaasta tehtyjä telttoja ikään kuin normin asemassa. Keskiajan jälkipuoliskolla puuvilla nyt olisi teoreettisesti ihan mahdollinenkin materiaali, tai näin minulle ainakin on väitetty, mutta epäilyttää kyllä sen käyttäminen täällä pohjolassa ja eritoten viikinkiaikatapahtumissa.

Koska erinäisillä muinaisuusorientoituneilla markkinoilla on tarkoitus kuitenkin yöpyä teltoissa useimmiten ainakin pari yötä, on nykypulliaisella suuri hinku saada tavaransa pysymään edes suurin piirtein kuivana ja sen myötä saada asuintelttansa kankaaksi jotakin vedenpitävää. Puuvilla on varmasti helppo vaihtoehto edullisuutensa ja helpon vesisuojattavuutensa ansiosta. Muut materiaalit herättävätkin sitten pohdiskeluja.

Susien teltoissa on käytetty “perinteisesti” paksua pellavahuopaa, joka on kyllä kivan näköistä, mutta tuskin yhtään sen autenttisempaa kuin puuvillakaan. Pellavasta lienee mahdollista vanhoinkin metodein kutoa hyvinkin tiivistä, mutta sen tuulen- ja vedenpitävyys sellaisenaan epäilyttää silti suuresti. Villa olisi luultavasti fiksuin materiaali, onhan sitä käsittääkseni käytetty purjeissakin ja kastuessaan sillä on joka tapauksessa taipumus hieman turvota ja siinä mielessä estää suoraa vesivirtaa taljojen, kameran ja kännykän päälle.

Mehiläisvaha olisi periaatteessa vedenpitävää. Ystäväpariskunta teki telttansa vanhoista armeijan villahuovista ja suojasi sen mehiläisvahalla, joka oli sekoitettu bensiiniin: vaha liukeni bensaan ja bensa puolestaan haihtui ilmaan puolen vuorokauden tuuletuksella. Kovin autenttiseksi ei kuitenkaan tätäkään metodia voi väittää. Melkein kymmenen vuotta sitten kokeilin silloisen avokkeeni kanssa suojata pellavahuopatelttaamme sulatetulla mehiläisvahalla huonoin tuloksin: mehiläisvaha jäähtyi lähes silmänräpäyksessä paksuiksi köntsiksi huopaan ja on sen jälkeen toiminut pääasiassa rumana mehiläishoukutteena (kyseinen teltta tulikin joskus vuosia sitten lahjoitettua susille :).

Pohdiskelimme tyttöporukalla Grunwaldissa, josko pellavakangaspalan voisi koettaa testinä upottaa sulaan mehiläisvahaan ja kuivattaa se sitten sen jälkeen. Vaikka materiaalit olisivatkin sinänsä autenttisehkot, määrät alkoivat kuitenkin epäilyttää: mehiläisvaha ei tuollaiseen projektiin tarvittavissa määrissä liene ollut kaikkein helpoimmin hankittavissa oleva materiaali täällä pohjoisessa ja sen käyttäminen telttaan kuulostaa hieman pöhköltä, kun muitakin käyttötarkoituksia olisi ollut. Siinä mielessä suojaaminen hylkeenrasvalla tai tervalla voisi olla autenttisempaa, mutta haju taitaisi olla nykyihmiselle kestämätön.

*edit* Unohtui sanoa: Nahka tietysti on fiksu ja  autenttinen materiaali. Savustamalla saa hirvisäämiskästäkin vedenpitävää, mutta nahan kuivattaminen sen sitten jossakin vaiheessa kuitenkin kastuessa on aika tuskaa, mikäli teltta ei ole kotamallinen rakennus, jossa pidetään tulta sisätiloissa. Viikinkiteltan malliin nahka ei siten tuntuisi aivan parhaalla tavalla istuvan. */edit*

Toki voidaan lähteä pohtimaan sitä, kuinka paljon telttoja noin ylipäänsä on käytetty, kun ainoat tuntemamme löydötkin taitavat olla ne Osebergin kuningattaren laivasta löytyneet [nyt saatan puhua läpiä päähäni, kun en ole perehtynyt aiheeseen tarkemmin]. Helpointahan olisi metsäolosuhteissa vain tehdä laavu kuusenhavuista. Jossakin telttojakin on kuitenkin kai voitu käyttää, ainakin nimenomaan laivoissa, joissa vedenpitävyys saa vielä metsääkin suuremman merkityksen. Tämä Oseberg-rekonstruktio on tehty pellavasta (.pdf), mutta esim. täällä pohditaan selvittämättömänä kysymyksenä Osebergin löytöjen tiimoilta, että “What was the nature of the fabric parts of the tent? There was no surviving linen (presumably what the sails and tents were made of) in either Oseberg or Gokstad, and the rest of the textiles were too damaged to reconstruct except for short sections of borði (”tapestry”).” Löydötkään eivät siis valaise tekstiilimateriaaliasiaa, niiden ainoastaan epäillään olevan pellavaa.

Tjoo. Kaipaisin mieluusti osallistumista tähän pohdintaan ja hyviä ideoita autenttisista telttakankaista ja niiden käsittelymetodeista. Kommentoikaa ihmeessä. Siinä sivussa voitte katsella Neulakon kautta bongaamaani linkkiä puolalaiseen keskiaikakaman verkkokauppaan. Tasan tälläisen lyhdyn ostin markkinoilta ehkä 25 euron hintaan, kun tuolla kaupassa siitä saisi pulittaa näemmä 65 euroa - katteet lienevät melkoiset. Puuvillaisia ja pellavaisia telttoja näytään myyvän aika tiukalla hinnalla myös sivuston tässä osassa. Oikein kivaa tavaraa tuolla kyllä myydään, ei siinä mitään, jos vain raha ei tuota estettä tilaamiselle.

Jos ehtisin ja saisin aikaiseksi ostaa puhelinpistokkeen, saisin kenties vihdoin viimein nettisovittimen kiinni seinään ja kotinetin toimimaan muutenkin kuin kännykän kautta. Sitten voisin lähettää Karjalan ja Grunwaldin kuvat Flickriin, josta niitä pääsisi katselemaankin. Tarkempaa matkakertomusta sitten niiden myötä.

Puolassa oli mukavaa. Ompeluprojektien keskeneräisyys sai aikaan jatkuvan “nyt täytyy tehdä jotakin ahkerasti” -olon, joka kostautui päiväkärttyisyytenä. Toivottavasti en ollut liian änkyrä väkeä kohtaan. Itse tapahtuma oli melkoisen hulppea kiiltävine peltipurkkiritareineen ja hevosineen sekä tuhansine elävöittäjöineen. Kaikenlaista kivaa oli kaupan: ostin itselleni viiden litran padan ja lyhdyn, kun jälkimmäistä en ole saanut aikaan, vaikka periaatteessa osaisinkin sellaisen tehdä. Mukaan tarttui myös pari solkea ja laatikollinen maailman parasta Jomsviking -simaa.  Luulen kuitenkin, että jätän ensi kesänä Grunwaldin väliin ja menen joillekin suuremmille viikinkimarkkinoille, että tulee nähtyä muutakin kuin keskiaikapelleilyä.

Siinä se kesäloma sitten olikin - nyt olen 2 viikkoa putkeen töissä maanantaipäivä lukuunottamatta. Seuraavana histeletappina lienee Glimsin keskiaikaiset käsityöläispäivät, joilla olen ihan työnkin puolesta (30.-31.8, tulkaa kaikki!) ja sen jälkeen syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna Pukkisaaren muinaismarkkinat ihastuttavasti viimein viikinkiaikahengessä (tulkaa sinnekin!).  

Pääsin takaisin Karjalasta - sosiaalis-henkisesti rankka reissu, mutta hyödyllinen, kuten ajattelinkin - ja lähden tänään Puolaan. Vaatteet ovat, kuten arvattavaa ja todennäköistä aina on, osin kesken eikä nahkatossuja ole yhäkään olemassa yhteenommellussa muodossa. Ehkä tästä silti selvitään. Puoli kasilta lähtee lautta Tallinnaan, siit suuntaamme Via Balticaa pitkin yöpymään Riikaan. Riikasta lähdemme aamulla kohti Puolaa ja Grunwaldia (äärettömän hilpeä käännöskoneen käännös tapahtuman puolankielisistä sivuista löytyy tästä osoitteesta). Jaikufeedistä voinee seurailla suurin piirtein, missä mennään, joskaan en lupaa akun säästämiseksi pitää puhelinta päällä kuin hetkisen aikaa päivästä tekstiviestien tsekkaamisen verran.

Kello viisi aamulla lähtee Kiasman turistipysäkiltä bussi kohti Venäjän rajaa. Sen ylitettyämme suuntaamme parista sukulaisestani ja sen lisäksi isosta liudasta minulle täysin tuntemattomia ihmisiä koostuvalla joukollamme Käkisalmelle ja Hiitolaan. Äiti käski (siis, nimenomaan _käski_) minua käymään kotitalonsa rannassa uimassa, siellä kun on nykyisin kuulemma yleinen uimaranta. Tätini kertonee paljonkin juttuja Tausjärvestä ja Hiitolan alueesta. Onhan se jokseenkin hauskaa, että molemmat vanhempani ovat syntyneet 1940-luvun alussa saman järven vastakkaisille rannoille ja kohdanneet sitten 1960-luvun alussa Uudellamaalla…

Katsotaan, miten selviän ventovieraiden kanssa. Pakkaan kuitenkin mukaan ommeltavaa ja iPodin, että pääsen jotenkin karkuun, jos on tarve. Takaisin sunnuntai-iltana, maanantai Espoossa ja tiistai-iltana kohti Puolaa.