Tiuku

Jee! Blogi toimii taas!

Olen ollut maanantai-illasta lähtien jälleen kipeä, tällä kertaa viimeaikaisista pahimmin. Kuume on sahannut 37,4:n ja 38,2:n välillä ja yskä on ollut valtaisa. Ääni lähti yskimisen aiheuttavan kurkkukivun myötä ja palasi vasta reseptiyskänlääkkeen aavulla - morfiinijohdannaiset ovat kivoja <3

Vaikka olen edelleenkin jokseenkin tautinen, ajattelin silti mennä syömään Nefan vuosijuhlaan, kun nyt on tullut sinne kuitenkin ilmoittauduttuakin ja vuosijuhlamaksut maksettua. Pekka sen sijaan on edelleen sen verran kovassa kuumeessa, että liikkuminen vuosijuhlaan ei ensi viikon töitä silmälläpitäen liene fiksua - freelancerille kun jokainen menetetty työpäivä on aikamoinen taloudellinen tappio. Onneksi Mikko lähtee avecikseni, ettei jo ostettu ruoka mene aivan hukkaan.  Jatkoille en kylläkään kuvittele päätyväni, fiksuinta on kömpiä takaisin kotiin kymmenen maissa ja nukkua seuraavaan aamuun.

Oli tarkoitus tehdä tänä viikonloppuna kaikenlaisia kivoja asioita, mennä huomennakin katsomaan museoteatteria ja lähteä Porvooseen, mutta asiat kaatoi sekä auton rengasrikko että tämä tautimme. Tyhmää.  

Tämä on Facebookissa kiertävä meemi, mutta sopii melkein paremmin blogimeemiksi:

“Mene Wikipedian etusivulle ja paina “satunnainen artikkeli”; se on bändisi nimi.
Paina satunnaista 4 kertaa; ne ovat bändisi jäsenten nimet. Tässä kohtaa voit hyväksyä vain henkilöistä kertovia artikkeleita. Paina satunnaista artikkelia uudelleen; se on albumisi nimi.”

Päätin toteuttaa tämän suomenkielisessä Wikipediassa ja hyväksyin myös epähenkilöt henkilöiksi, saahan sitä nyt taiteilijanimiä olla! Ja biisinnimiä piti toki myös saada. Tässä siis Absoluuttisesta Nollapisteestä vaikutteita saanut suomiprogeilubändini taiteilijanimineen:

Bändin nimi: Aleksanterin koulu
Jäsenet: Wendel Clark, Mirella Manjani, Kromfohrländer, Arses
Albumin nimi: Leningradin juttu
Biisejä: Avovesiuinti, Tippaleipä, Ampumahiihdon maailmanmestaruuskilpailut 1991, Mala Panew, Kääpiötypäköt

Emi on kirjoittanut Alterationsiin Neonhämärän ykköspelistä. Emin hahmo Alina on oman hahmoni Mianan paras opiskelukaveri (tarkennuksena juttuun kuitenkin, että Miana  on kyllä pääaineeltaan uskontotieteilijä eikä folkloristi, mutta sivuainehan se on joka tapauksessa…)

Mikäli joku on kiinnostunut pelaamaan maagista realismia ja nykykaupunkia yhdistävässä Neonhämärässä, ainakin luotettavia avustajahahmoja ja pelikohtaisia kertalaakeja kaivataan.  Hahmokonsepti eroaa sinänsä totutusta, että pelaajilla on todella suuri vastuu omista hahmoistaan ja näiden tekemisistä - pelinjohto lähinnä hallitsee rönsyilevää kokonaisuutta ja keksii jippoja, suurempia linjoja ja yhdistää hahmojen puuhasteluja toisiinsa. Roolipelaaja -lehden juttusarja kertoo pelikampanjan etenemisestä.

(Ja joo, kampanja on parasta hetkeen. Tosielämän rajat hämärtyvät.) 

Höh. Ladyshaveni on ihan itsekseen mennyt rikki eikä enää surise. Eihän se palvellutkaan kuin 12 vuotta - ostin sen ensimmäisistä kesätöistäni saamallani palkalla (samoin kuin erään farkkumekon, joka muutama vuosi sitten yhä mahtui minulle - ei varmasti enää). Mitään ei enää tehdä kestämään, pyh…

(Okei, myönnettäköön, etten ole käyttänyt kapistusta äärimmäisen aktiivisesti, kun ajan yleensä sääreni ja kainaloni ladyshavea tarkemmalla höylällä. Ihan hyvä käyttöikä siitä huolimatta, ei tuo kuitenkaan ole kaapissakaan lojunut.) 

Kolme päivää lähimain silkkaa Second Lifeä ruoanlaittoa ja välillä tapahtunutta kotisosiaalisuutta lukuunottamatta on tehnyt yllättävän hyvää. Olen pysynyt sängyn pohjalla ja levännyt, vaikka mieleni onkin liikkunut muissa maailmoissa. En ole koskenut lähes mihinkään tekemättömään työhön vaan unohtanut autuaasti kaiken muun ympäriltäni. Eilen lauantaina olikin ensimmäinen päivä, jolloin oikein hingutti lähteä ulos kämpästä. Kaverin kolmikymppisiin en sentään jaksanut, se olisi vaatinut sosiaalisuutta suuressa porukassa ja vähän laittautumistakin. Sen sijaan tunnin varoitusajalla esitetty syömääntulokutsu Urhoon täytti mahan kivojen ihmisten seurassa, Engelissä syöty creme brúlee ja kofeiiniton kahvikupillinen lääkitsi luksushinkua ja Kaislassa oli tuopin ääressä mukava höpöttää peleistä, muutosta, musiikista ja muista satunnaisuuksista. Kotiin kävellessämme teimme pikkuisen Krunikkakierroksen kuolaten Nippanapan kauniisti patinoituja nahkatuotteita, suklaakaupan konvehteja ja pientä second hand -liikettä sekä tutkaillen Zinnkellerin lihapainotteista ja äidinkielellisesti epätarkkaa ruokalistaa sekä Ruiskumestarin talon ovea.

Olo on tukkoinen ja köhäinen, muttei enää varsinaisesti kipeä. Kohta suuntaan suihkuun, aamupalalle ja ensimmäisen kerran moneen kuukauteen kiireettömästi siskon lapsia katsomaan. Huomenna illalla on Laibachin keikka, mutta muuten päivä näyttää rauhalliselta. Sitten alkaakin keskiaikanäyttelyn viimeinen viikko - sunnuntaina se on sitten loppu.

Koska sain YTHS:ltä saikkua perjantaihin asti, yritän nyt ottaa suhteellisen rennosti. Rennosti ottaminen johtaa kahteen asiaan: kirjoihin ja Second Lifeen. Neil Gaimanin Graveyard Book ei ollut yhtä loistokas kuin monet muut Gaimanin teokset, mutta oikein viihdyttävä. Nyt on vuorossa Ursula le Guinin kokoelma The Compass Rose.

Päiväteeseuran jälkeen loggasin SL:een, kun muistin, että luvassa oli peräti suomenkielisiä luentoja. Studia Generalia -sarjan videoitu Miina Äkkijyrkkä -luento ja työväenopiston luento Second Lifen käytöstä oppimisympäristönä olivat valitettavasti päällekkäin ajoitettuja. Valitsin jälkimmäisen siksi, että kyseinen tapahtui reaaliajassa yhtä aikaa sekä työväenopiston tiloissa luennoitsijan kanssa samassa huoneessa oleville kuulijoille että meille Second Lifessä läsnä olleille avatareille. Luennoitsijan avatar oli toki paikalla myös meidän edessämme.

Luento oli sisällöltään aika peruskauraa meille Second Lifen “asiantuntijoille”, mutta varmastikin olimme todella kiintoisia työväenopiston luokassa screeniltä meidät näkeville kuulijoille. Me kuulimme nettilähetyksen kautta luennoitsijan äänen ja saatoimme seurata tämän powerpoint-esitystä, joka vaihtui luennoitsijan klikkauksesta ruudulla juuri silloin kuin luokkakuulijoillekin. Kiinnostavaa oli silti kuulla, miten esim. Päijät-Hämeen ammattikorkea ja Joensuun yliopisto ovat hyödyntäneet virtuaalimaailmaa mm. luentotilana.

Luennoitsijamme, tosielämänimeltään Juhana Mykrä, kertoi sekä Second Lifen käytöstä opetuksessa että sen mahdollisuuksista sosiaaliseen kanssakäymisee opetuksen yhteydessä. Painopiste oli Suomessa ja suomalaisissa sovelluksissa. Yllä oleva kuva on tiedekonferenssista, johon Mykrä oli jokunen viikko sitten osallistunut useamman kymmenen muun kävijän kanssa.  Alla oleva luentoslaidin kuva sen sijaan on Yoen kievarista, jonka luoman tukikohdan “suojista” lähetetään mm. mainiota uuden median ulottuvuuksista kertovaa Sula Pinta -podcastia.

Minun on vaikea kuvailla, miten innoissani olen virtuaalisten ympäristöjen käytöstä nimenomaan oppimisen välineinä! Mykrä kertoi, että Australiassa vastaava käyttö on varsin pitkällä, sillä pitkien välimatkojen maassa ja mantereella on jo vuosikymmeniä hyödynnetty esimerkiksi radiota koulunkäynnin ja muun opetuksen välineenä. Minusta on äärettömän mahtavaa, että ihmiset eri puolilta maapalloa, Suomea, Uuttamaata tai yliopiston atk-luokkia voivat olla samassa tilassa avatarinsa välityksellä, keskustella keskenään ja tutustua kuten “tosielämässäkin”. SL ei oppimisympäristönä käytettynä erityisesti myöskään eroa tosielämästä, kun avatarien roolit eivät nouse olennaisimpana asiana pinnalle. Jos kehtaan, menen huomenna päivällä kenties seuraamaan yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitoksen Käyttöliittymät -kurssia virtuaaliseen Kumpulaan (joka ei näytä Kumpulalta), sillä tutustuin tänään luennon jälkeisessä keskustelussa mukaviin tyyppeihin, joilla oli samantapaisia ajatuksia opetuksesta SL:ssä. Liityin myös Helsingin yliopiston omaan ryhmään, jota kautta tieto tulevista yliopistoon liittyvistä luentokursseista mahdollisesti jopa välittyy minulle asti. Mutta ajatelkaa nyt! Luento, jolla voi kysyä kysymyksiä ja olla läsnä ja samalla maata omassa sängyssään läppärinsä kanssa!  Suits for me!

(Ja lopuksi vielä pakollinen hengailukuva luennolla suositellusta The Lost Gardens of Apollo -simistä.)

Koska olin kipeä, annoin itselleni luvan avata Second Lifen pidemmäksi aikaa kuin tunniksi - ja siellähän vierähtikin sitten käytännössä koko päivä. Laitoin tonttini kevätkuntoon ja kävin ostamassa itselleni vaihtelun vuoksi uuden talon, jonka pystytin ja sisustin. Uusia kampauksiakin hankin peräti kaksin kappalein, letin ja nutturan, jota voi pitää myös auki pitkinä hiuksina. Kävin tutustumassa useisiin taloja myyviin kauppoihin ja eksyin myös EduFinlandiin, jonne Helsingin Yliopisto on perustanut oman alueensa. 

 Mikäli olen huomennakin kotona, mikä on hyvinkin mahdollista, ajattelin mennä vlkaisemaan Työväenopiston avoimen oppimisen luentosarjaa, jossa tällä kertaa jopa näppärästi käsitellään Second Lifeä virtuaalisena oppimisympäristönä.  Studia Generalian valitettavasti missasin.

Täytyy nyt laittaa vielä virtuaaliyliopistoihmettelyn lisäksi kuva uudesta nutturasta ja taustalla uudesta mökistä, ettei SL.n perimmäinen tarkoitus unohtuisi… ;)

Alan epäillä, että eräs oli oikeassa sanoessaan, että mikäli en kunnolla lepää sekä kroppani että pääni rauhoittamiseksi, jompi kumpi tai molemmat prakaavat ennemmin tai myöhemmin. Taas kolmatta päivää tasaista lämpöä ja todella pihalla oleva olo. Jenni pelasti minut tämän illan lautanauhakurssin opetukselta kun eilen fiksusti totesin, etten olle tänään työkunnossa. Huomisen kurssikerran kohtalosta en ole vieläkään päättänyt.

Nolottaa vain niin pirusti olla koko ajan flunssan takia poissa töistä, vaikka ei ole edes ihan kamala nuha. Lähinnä oireilen järkyttävällä pöhnäisyydellä, pienellä nuhalla sekä kurkku- ja pääkivulla - väitän oireita osin vähäisen liikunnan ja talvisen vastustuskyvyttömyyden, osin psykofyysisen kaamos- ja kiireoireilun syyksi. Asiaa ei helpota ketutus parin töihin liittyvän jutun, sosiaalisten kuvioiden sekä työterveyslääkärin ainaisen lomallaolon vuoksi (”Palaan 20.2.”! Miksi se on aina lomalla, kun tarvitsen siltä lähetteen asap [tällä kertaa käden vuoksi fysioterapiaan] !). Lisäksi Pekan raivoisasti piippaava dialyysikone herättää minut muutaman kerran yössä korvatulpista huolimatta, mutta sille nyt ei mahda mitään. Ei tosin oikein noille muillekaan. 

Tämä on niitä hetkiä, jolloin ei pitäisi kirjoittaa mitään julkista, koska olemassaolevana vaarana on paljastaa itsestään liikaa. Tälläisinä iltoina on väsynyt ja niiskuinen eikä tuleva näytä valoisalta, vaan lähinnä jatkuvasti pimenevältä luolalta. Tälläisinä iltoina tahtoisi käpertyä sänkyyn ja nukahtaa tietäen, että aamulla saa nukkua pitkään eikä uusi valo tuo tullessaan mitään velvoitteita.

Sen sijaan huomenna on viikon kuudes, kiireinen ja vieraiden ihmisten parissa sosiaalisuutta vaativa työpäivä. Maanantain teoreettisen pitkään nukkumisen mahdollisuuden jälkeen tiistaina koettaa jälleen neljän päivän työviikko keskiviikon ja torstain opetusvelvoitteineen ja opastuksineen.

Lääkärisetä olisi antanut minulle sairaslomaa, mutten ottanut, kun en voi enkä kehtaa noita opetuksia peruakaan. Maaliskuuhun asti pärjääminen tarkoittaa siis sitä, että uupumus uhkaa iskeä juuri silloin, kun ahkeran ja täysin pakollisen graduväännön pitäisi alkaa. Vähemmänkin ajatteleminen alkaa itkettää.

Erääseen tyttöressuun iskenyt noidannuoli koitui minun onnekseni: pääsin eilen katsomaan oopperaan Anna Karenina -balettia, kun lippu olisi muuten jäänyt käyttämättä. Tolstoin 1800-luvun katkera rakkaustragedia oli toteutukseltaan oikein viehättävä, vaikken itse baletista mitään ymmärräkään. Puvuissa oli ihastuttavasti käytetty tanssihamosten lyhyydestä huolimatta vuosisadan lopun turnyyrimuodin ajatusta ja lavastus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan äärettömän toimiva. Oopperan pyörivä lava, jonka olen oopperoissa yleensä nähnyt nimenomaan suurten lavasteiden liikuttelijana, oli tällä kertaa valjastettu pyörittämään tarinan kannalta tärkeää junaa. Esityksen paras kohta oli varmaankin se, jossa juna pyörähti siten, että sen sisäpuolelle lavastettu vaunu ja siinä yössä matkustavat ihmiset näkyivät… Juu, onhan se tanssahtelukin toki kovin sievää ja atleettista, mutta en voi väittää, etteikö minulle kaikessa tarina kuitenkin olisi se tärkein. Anna Karenina on onneksi sopivan dramaattinen minun makuuni.

Mutta tulipa käytyä taas pitkästä aikaa Oopperatalossa. Suuri kiitos asianosaisille!

Kysymys: mahtaisiko joku tietää, onko tälle Eluveitien Inis Mona -biisille olemassa jonkinlainen trad. versio? Kuulin biisin viime kesänä jonkun geneerisen folkrokkibändin soittamana Grunwaldissa ja ihastuin. Lauleskelin matkalla autossakin, jos tyypit olisivat tienneet, mutta ei ollut silloinkaan kellekään tuttu. Olin silloinkin varma, että olen kuullut melodian aiemminkin, mutta en kykene pitkien googlaussessioidenkaan jälkeen paikantamaan sitä ainakaan tuolla nimellä. 

(Hauska bändi muuten tuo Eluveitie, vaikka MySpacen perusteella kuulostaakin suorastaan häiritsevän paljon In Flamesilta kampiliiralla. Täytynee silti tutustua paremmin.) 

Hohhoijakkaa. Huusholli jatkaa hävityksen kauhistuksena olemistaan. Olin viime viikon loppupuolen kipeänä enkä saanut kotosalla juuri mitään aikaan. Tällä hetkellä olemme siinä rasittavassa vaiheessa, jossa kalusteet ovat pääosin paikallaan, mutta laatikot ovat täynnä kaikenlaista pikkusälää, joille pitäisi löytää omat sijansa. Lisäksi perjantaina sähkömies pakotti meidät hereille kello kahdeksalta aamulla ja nysväsi koko päivän makuuhuoneen ja eteisen kimpussa - Pekan dialyysikoneen vuoksi kun koko makuuhuone piti muuttaa ensinnäkin maadoitetuksi ja sen lisäksi vetää kaiken maailman jännitepiikkiestojohtoja sähkökaappiin. (Poika valutti eilen mahastaan letkulla nestettä yhteen pussiin ja sen tilalle uutta toisesta pussista - melkoisen kyberiä.)

Koska viikonlopusta lauantai meni Neonhämärää pelatessa ja sunnuntai lähinnä krapulasta toipuessa ja hdr-kuvankäsittelyn perusteita kaverin luona ihmetellessä, maanantai tarkoittikin sitten juoksupäivää. Ikeasta tarttui mukaan henkareita, vessaharja, leikkuulautoja sun muuta pikkusälää. Ostimme myös lampunvarjostimen havaitaksemme kotona, että itse lamppu ei toimi, näppärää. Vessan matto ja joukko pikkutavaraa jäi hankkimatta, eikä kiva seinänaulakkokaan olisi loppujen lopuksi mahtunut eteiseemme, kun kotona asiaa mittailimme.  Laitettavaa riittää.

Yh. Jos kaikki vain asettuisi itsestään paikalleen, olisin vähemmän stressaantunut ja uupunut. Tässä vauhdissa pitäisi sitten vielä jaksaa miettiä graduakin - hyvä kun töissä istumisesta selviää. Saisinko vaikka kaksi viikkoa kattoontuijottelulomaa? (No, katsotaan, mitä fysiatrisetä sanoo perjantaina - hyvällä/huonolla tuurilla napsahtaa  rannediagnoosista saikkua.)