Tiuku

Iiihk, ihan pian eli jo tunnin päästä pitää opastaa ekaluokkalaisia Savua ja tulta -näyttelyssä! En osaa mitään! En muista mitään! Miten pidän ryhmän käsissä?! Paniikki!

Edellinen työväninää sisältänyt postaus ei ilmeisesti kelvannut kaupungin tietokoneelle, koska koko Firefox meni jumiin. En siis nitise, jos vaikka nyt toimisi paremmin. Töiden suhteen joka tapauksessa on viimeinen viikko sisältänyt tiukkaa palo- ja pelastusalan materiaalin omaksumista, vaikka edelleen tuntuu, että en osaa mitään muuta kuin historiajuttuja (pitäisi siis osata vastata kysymyksiin ja valistaakin). Ensimmäinen opastus on ensi tiistaina ekaluokkalaisille, hui.

Muuten elämään kuuluu periaatteessa auringonvalon jonkin verran lisäämää jaksamista, Neonhämärän kolmanteen isompaan peliin valmistautumista, ompeluprojektien pohtimista ja rahahuolia. Päätimme sitten lähteä synttäreideni jälkeisenä viikonloppuna Köpikseen, mikä verottaa budjettia - tämän kuukaudenhan olen elänyt käytännössä Pekan rahoilla, kun maaliskuun kotikuukaudesta ei yllättäen kertynyt palkkaa.

Syntymäpäivä aiheuttaa myös ahdistusta. Ravintolaillallinen on perinne, mutta osa ystävistä pyrkii ilmeisesti luistamaan säännöllisen D&D -pelin varjolla, minkä koen kieltämättä pienenä henkilökohtaisena loukkauksena nimenomaan noiden pyöreiden vuosien täyttämisen vuoksi. No, kaipa raflassa voi pienemmälläkin joukolla olla.  Jotakin olisi tavallaan ollut kiva järkkäillä, mutta perjantaina moni menee toiseen juhlaan ja lauantaina lähden ulkomaahan, enkä joka tapauksessa halua järjestää mitään bileitä. Ilmeisesti synttärikalja kyseisenä iltana on toimivin optio, vaikkakin sieltäkin pitää palata kotiin järkevään aikaan, koska seuraava päivä on jälleen töissä täynnänsä opastuksia (kuten myös itse synttäripäivä). Rasittaa tämä oma itse, joka tahtoo aina viettää kaikenlaisia kissanristiäisiä eikä osaa vain sivuuttaa asioita tekemättä niistä numeroa, kuten monet muut. Mutta kai tämä tästä. Ehkä pojat järkkäävät vielä ne 300-bileet, joista on ollut puhetta. Pitäisi tosin laihtua rutkasti siihen mennessä.

Selvisi muuten myös, miksi talomme näyttää erilaiselta kuin muut kadun varrella sijaitsevat jugend-ihmeet: ainoastaan alemmat kerrokset (esimerkiksi meidän <3) ovat alkuperäisasussaan. Hesarin Kertomuksia Helsingin kortteleistakin sanoo seuraavaa:

Vilho Penttilä suunnitteli kolmikerroksisen asuintalon 1905. Gösta Juslénin suunnitelmien mukaan rakennusta korotettiin kerroksella 1935. Jatkosodan pommituksissa pahoin vaurioitunut rakennus korjattiin sodan jälkeen 1945,  ja sitä korotettiin kahdella kerroksella.

Ha. Ei ihme, että talo näyttää yläosaltaan uudemmalta ja tylsemmältä kuin sen viereiset rakennukset!

Hups, tuli vähän puun takaa, että minun pitää huomenna opastaa historianopettajia Albergan kartanossa. Ei tässä muuta, mutta alkuviikon flunssa (joo, taas) vei äänen aika tehokkaasti ja olen edelleenkin hyvin matala, kröhisevä ja käheä. Katsotaan, mitä huomisen kahdesta opastuksesta tulee. Toivottavasti ei tarvitse puhua Albergan pihalla.

Siihen liittyen selailen nyt Kirsti Gallen-Kallelan muistelmia, joissa kerrotaan 1910-luvun taloudellisista vaikeuksista sekä Gallen-Kalleloiden että näiden Albergassa asuneen isoäidin Aina Slöörin taloudessa:

“Ei Albergan kartanossakaan rehennelty. Kartanon tuotteet: maito, kukat, hedelmät, vihannekset, vietiin torille, eikä niistä saatu suuria tuloja. Kukaan suvusta ei ollut liikenero. Kerran eräs rouva soitti kartanoon ja väitti saaneensa pelkkää kermaa maidon sijasta- Mikko-eno (hän oli opettajana ruotsalaisessa kauppakoulussa) hoiteli näitä asioita sivutöinään ja oli mielissään siitä, että Albergan maito oli niin rasvaista. Hän ei osannut ajatella niin kuin maitokuski Skogströmskan, joka viedessään maitoa kärryillä Helsinkiin sekoitti siihen vettä maantienojasta. Asia paljastui, kun maidosta löytyi sammakonpoikasia…”

(Kirsti Gallen-Kallela: Muistelmia nuoruusvuosiltani 1896-1931, s. 78)

Pitkänäperjantaina juhlistettiin Harmaasusien (laskentatavasta riippuen) 13- tai 15-vuotista taivalta mökillämme Porvoossa. Oli mukavaa ja leppoisaa, väki tuntui viihtyvän ja yöllä muisteltiin hartaasti menneitä muiden vanhusten kanssa nuorison iloksi (?) Olen näemmä tehnyt ääneen muistelua niin vähän, että asiat eivät tahtoneet palata mieleen, vaikka elämäni oli kuitenkin noin vuosina 1997-2002 täysin ’susiin kietoutunutta. Tulipa kuitenkin todettua, että vuonna 1998 tapahtui Ihan Kaikki.

Lauantaina vilustutin itseni istumalla pari tuntia mökin kuistilla ompelemassa. Söimme pääsiäislammasta kotikotona ja palasimme pääkaupunkiin Tolkkisten kautta. Tuli taas mietittyä lapsiin liittyvien keskustelujen jälkeen, miten hassua on, kuinka kaveripiiri sekä monistaa itseään että muuttuu kovin aikuisiksi(ei negatiivisella tavalla kuitenkaan) omakotitaloineen. Hinku omaan taloon alkaa jälleen nostaa päätään, kun näen ja kuulen ihmisten pihoista ja puutarhoista, lampaista ja lemmikeistä…

Kaksi viimeistä päivää olenkin sitten sekä ollut flunssainen, tehnyt ruokaa että ollut sosiaalinen. Kurkkukipu on nihkeä lisä kotona oleiluun. Lauantai-iltana aloitettuja sunnuntaina valmistunut lammaspaisti kastikkeineen ja juureslisukkeineen osoittautui aivan järjettömän herkulliseksi - tuota teen vielä uudelleenkin ja tarjoan muillekin.  Valkosipuliperunat kruunasivat herkuttelun. Illalla vietettiin kaveriaikaa pikkutunneille asti Annin ja Topin kanssa jutellen, juoden punkkua ja portviiniä ja syöden juustoja ja (taas!) vohveleita (jälkimmäiset tosin eivät lakkaa olemasta hyviä, vaikka niitä söisi useamminkin). Tänään tein Ruoka&Viini -lehden ohjeen mukaan yllättävänkin hyvää rosmariini-manteli-aprikoosipiirasta, jota tarjosimme Pekan vanhemmille, jotka kävivät ensimmäisellä “virallisella” kyläilyllä nyt saatuamme huushollin jonkinlaiseen lopullista tavoittelevaan järjestykseen. 

Nuhaisena ja yskäisenä olen eilisen lammasrääppeitä syötyämme istunut loppuillan sohvalla googlaillen kööpenhaminalaisia hostelleja. Ensin ajattelin, että voisimme mennä pyöreiden vuosieni kunniaksi Tukholmaan pariksi yöksi, mutta sitten parikymppiä kalliimpi matka hieman kauemmas alkoikin houkuttaa. Pekan pikkusisko on Tanskassa opiskelemassa tämän lukukauden ajan, joten Köpiksessä käymiseen olisi ikään kuin hyvä syykin. Valitettavasti vain asuntolahuoneeseen ei mahdu nukkumaan, joten majoituksesta on joko maksettava (melkein saman verran asuntolassa kuin keskustan hostelleissa) tai sitten päädyttävä sohvasurffaamaan. Jälkimmäinen on siinä mielessä harkinnassa, että eräs Solmukohdasta tuttu ja Couchsurfingissä mukana oleva tanskalaistyttö asuu Köpiksessä - majapaikkakyselyviesti lähtikin tuossa hetki sitten Facebookin välityksellä…

Täytyy kyllä edelleen sanoa, että kaikkein mieluiten olisin mennyt juhlan kunniaksi ystävien kanssa Tallinnaan ja Olde Hansan pitoja syömään. Pohjoismaamatkailu on kuitenkin vähän yksilökeskeistä, vaikkei sentään ihan yksin tarvitsekaan lähteä. Täytyy kuitenkin antaa periksi muille saman viikonlopun juhlille ja todeta, että samapa kai tuo. Ehkä joskus syksymmällä voisi mahdollisesti valmistua (?…) ja sitten toteuttaa Olde Hansa -keikan. Katsotaan. 

Melkein tulee joulu mieleen tästä touhusta. Jos alkaa tehdä seuraavan päivän lampaanpaistia kello 11 illalla, voi varautua siihen, että menee myöhään. Nyt, 20 vaille 1, harkitsen nukkumaanmenoa ja kellon laittamista herättämään tuohon kolmen tienoille, jotta voin ottaa hiljaisella lämmöllä kiehuvan padan paisteineen pois tulilta. Joskus kuuden-seitsemän aikaan voisin ehkä herätä hetkeksi laittamaan sen jääkaappiin. Kyytipojaksi valmistettavat valkosipuliperunat onneksi vaativat vaivannäköä vasta huomenna. Parasta on olla hyvää sitten! (Olutvoittoinen resepti löytyi tästä blogista.)

Viime viikonloppuna järjestämämme tuparit sujuivat oikein rattoisasti. Tein jälleen klassisen mokani ja suunnittelin liikaa hieman vaivalloisesti esillepantavaa tarjottavaa, mikä johti siihen, että vietin suurimman osan ajasta keittiössä. Tämä ei sinänsä haitannut, koska tykkään puuhastella, mutta epäilen, että joku olisi saattanut ehkä haluta jutellakin kanssani jossain välissä… Vohvelit osoittautuivat myöhäisillan hitiksi, joten kenties tuo kolmenkympin menoerä turhakkeeseen ei ollut täysin hukkainvestointi. Toinen muutaman kympin investointi kyllä houkuttelisi myös suuresti: katselin, että vesipiippu maksaisi suurin piirtein sen neljä-viisikymppiä, jos kivan haluaisi. Wallun ystävällisesti bileisiin kantama ja huolehtima piippu saavutti myöskin ei-niin-yllättäen suuren suosion. Kun en tupakkaakaan enää polta ollenkaan, voisi vesipiipun polttelua pitää sellaisena sunnuntai-iltapaheena ystävien seurassa harjoitettuna. No, katsotaan.

Tupareiden suunnittelusta siirryin sujuvasti seuraavaan mahdolliseen juhlan aiheeseen eli syntymäpäiviini, joiden kunniaksi olisi kenties kiva järjestää jotakin pientä muutakin kuin perinteisen synttäriravintolakäynnin. Synttärien jälkeinen viikonloppukin olisi sopivasti vapaa, vaikkakin ihmisten menemisiä tuntuu usein rajoittavan tuolle ajankohdalle osuva äitienpäivä. Mutta jos jollakulla sattuu olemaan jokin oikein hyvä idea sopivaksi sosiaaliseksi synttäritekemiseksi, sen saa oikein mieluusti jakaa kanssani.

Mm, nyt currya. Hyvä mies teki minulle ruokaa.  

Töissä taas. Opiskelen palontorjunta-asioita ja palokuntalaitoksen historiaa. Ylihuomenna ja sunnuntaina joudun lapsimessuille pukemaan ja riisumaan palomiehen varusteita polvenkorkuisille ja mainostamaan tulevaa näyttelyämme, joten jonkinlainen perehtyminen aihepiiriin on nyt kipeästi tarpeen. Olenpahan kuitenkin ainakin katsonut Subin nettiteeveestä Pelastajien uusia jaksoja, joten jonkinlainen haju siitä, mistä ihmiset kenties puhuvat, kuitenkin on.  Nyt, kun sarja kuvataan Mikkelän ja Lepuskin asemilla, katsominen tuntuu työn puolesta lähes pakolliselta. (Yllättävän kiinnostava sarja arjessaan muuten, voittaa suurimman osan fiktiivisistä hömpistä.)

Kotikuukausi teki hyvää, vaikken väitäkään, että olisin palannut töihin suurella riemulla ja innolla. Harkitsen vahvasti jatko-opintoja niiden taloudellisesta ongelmallisuudesta huolimatta ihan vain siitä syystä, että kotona koneen ääressä hengaaminen, kirjoittaminen ja papereihin hautautuminen on niin mukavaa. Ensin voisin kuitenkin saada tuon gradun jonkinlaiseen jamaan. Toivon, että innostus tekemiseen säilyy enkä unohda jo löydettyjä juttuja tässä päivätyön lomassa.