Tiuku

Yritän kovasti opetella neulomaan  puikoilla. Sanna, joka neuvoi minulle sukan kutomisen hienouksia, on ollut säännöllisen järkyttynyt kummallisista virheistäni, mutta hiljaa hyvä tullee. Yhdet, ei niin kovin mallikelpoiset, sukat sain jo valmiiksi. Pekan synttärilahjasukista valmistui synttäreihin mennessä tosin vain toinen - viime viikko oli niin töissä kuin muussakin elämässä turhan vauhdikasta ja stressipitoista haipakkaa, josta nyt pitäisi yrittää toipuakin.

Tässä vaiheessa vuotta alkava joululahjapaniikki on jokavuotinen ilmiö. Sen siitä saa, kun haluaa valmistaa edes osan lahjoista itse. Vanhemmille minulla on sentään jo lahjaidea, jonka toteuttanen, kunhan saan selville marraskuun lopullisen rahatilanteeni (hampaan posliinitäyte vie 300 euroa), mutta jotkut onnelliset tai onnettomat saanevat joka tapauksessa sukkiakin.

Hinguttaisi kovasti kehrätä rukilla tai virittää pystykangaspuut kutomiskuntoon, mutta aika ei anna myöten. Käsitöitä on tullut tehtyä syksyn mittaan melko vähän ja sekin vähä on tosiaan rajoittunut puikoilla neulomiseen. Töissä on ollut hoppua, kotona myös, enkä ole saanut mahdutettua kalenteriin käsityöiltoja. Olen lupaillut sellaisista ilmoittelevani, mutta luulen, että ensi viikkokin saattaa olla vielä liian täyteenahdettu moiseen.  Katsotaan kuitenkin, ilmoitus vapaasta illasta saattaa tulla hyvinkin lähellä suunniteltua ajankohtaa…

Viime aikoina muutoksen tarve on nostanut päätään suorastaan agressiivisesti. Se ilmestyy näyttämölle aina satunnaisesti - ei joka päivä eikä joka toinenkaan - mutta joka tapauksessa lähes joka viikko. Kenties syyllinen on syksy, ainakin osittain, kenties vain kaavoihin kangistuva ja paikallaan pysyvä elämä. Maalle muuttaminen venyy vuosi vuodelta, kun mies haluaa saada opiskeltua kaupungissa ja kahden vuoden sisällä (toivottavasti) koittavan suurleikkauksenkin suhteen erityisesti nykyinen keskusta-asuminen on näppärää. Naimisiinkaan ei voi kuvitella tulevan piristykseksi menevänsä, kun toisiinsa vaikuttavat tulot nipistäisivät elannosta liikaa (eikä niihin häihin olisi kyllä aikoihin varaakaan meidän sukulais- ja kaverimäärillämme). Työ ketuttaa päivä päivältä enemmän olemattomine vastuineen - jos jään siihen vuosikausiksi, en saa enää mitään muuta, kun en ole päässyt kehittymään hommassani mihinkään suuntaan. (Huomattavasti) lähemmän tulevaisuuden käytettävissä oleva aika ei riitä gradulle, jonka keskeneräisyys kalvaa mahanpohjaa. Kavereille on tulossa syssymmällä koiranpentu, mutta minä en voi edes harkita omaa ennen kuin gradu on jätetty tarkastukseen.

Jostain pitäisi luopua lisäajan saamiseksi, mutta se jokin on käytännössä joko kuntosali - jota tarvitsen niskani pitämiseen edes jossain järjestyksessä, näillä määrillä siitä ei ole apua laihtumiseen - tai laulaminen,  eikä kummankaan lopettaminen tunnu erityisen fiksulta vedolta. Kotona on pakko ihan vain olla ja oleskellakin, ettei pää sano poks. Toki voisi lopettaa käymästä missään bileissä tai kavereiden luona, mutta sekin on “vähän” ankeaa. Mikä ratkaisuksi? Jaa-a, sen kun tietäisin. Sitä pohtiessa.

Tunti sängyssä pyörien ja kattoa tuijottaen riitti. Seuraava tunti onkin sitten kulunut tässä tietokoneen ääressä larppimailia kirjoitellen ja satunnaisia blogeja lueskellen. Uni kadotti otteensa heti ensimmäisen keskeneräisen asian tultua mieleen - ja kuten tyypillistä on, kierre jatkui, sillä hereillä pysytellessä mieleen toki lipsahti muitakin keskeneräisyyksiä,mikä lopulta johti lievään paniikkiin, sydämentykytykseen ja betasalpaajaan. Kohta voisin taas yrittää nukkumista, mutta tehokas huominen lienee menetetty. Tällä viikolla ei olekaan kuin viitenä iltana suunniteltua tekemistä. Saisinko vain jäädä kotiin ja ohittaa myös lauantaisen laulukeikan ainejärjestökoalition vuosijuhlassa?…

Valivali. Tämän huikean mielenkiintoisen avautumisen jälkeen voisin koettaa sitä nukkumista, kello on kuitenkin puoli kolme. Aikaisemmin kuviteltu reilun kahdeksan tunnin kaivattu yöuni jäi todellakin haaveeksi.

Kissassa näkyy ruokavalion muutos hämmästyttävän selkeästi. Olen syöttänyt sille aina pääosin Royal Caninin Maine Coon -raksuja, koska se oli niitä aikaisemmassakin kodissaan syönyt. Nyt kuitenkin 10 kilon säkki loppui ja Tapiolan Musti&Mirri, josta olin ajatellut ruoan hakea, oli jo ehtinyt tehdä tilauksensa. Koska olen onnistunut kahden viikon ajan tehokkaasti unohtamaan kissanruoan metsästyksen muualla kuin ruokakaupassa, olen antanut Faustille märkäruoan lisäksi lähinnä Lemmikkimessuilta hamstraamiani ilmaisnäytteitä.

Koska näytepussukatkin alkoivat loppua, ostin markkinoinnin mantroja liikaa kuunneltuani Rainbown raksuja - ainahan väitetään, että kaiken maailman pirkat sun muut ovat yhtä laadukkaita kuin kalliimmatkin tuotteet. Ero on kuitenkin silminnähtävä ja neninhaistettava. Reilun viikon aikana on Faustin karva alkanut menettää kiiltoaan. RC:n ruoka tuoksuu neutraalin ookoolta, Rainbown rasvaisen kissanruokamaiselta.  Kissa myös moukuu vihaisesti ruokakuppinsa vieressä, vaikka nappuloita syökin - selvästi ne eivät ole erityisen suurta herkkua. Tästä oppineena pirautin Hakaniemen Musti&Mirriin, josta löytyikin yllättäen Maine Coonin iso säkki suoraan hyllystä. Haenpa sen sitten maanantaina ja nappaan samalla saman valmistajan Hair&Skin -ruokaa pienen paketin mukaani (sen rasvapitoisuus on niin suuri, että sitä ei voi pelkkänä ruokana tuolle otuksella syöttää, mutta Faust tykkää siitä enemmän kuin suurimmasta osasta kissannameja). Joskus näemmä laadusta maksaminen tosiaankin kannattaa.