Tiuku

*Maanantai 22.2.2010*

Kirjoitan tätä kotikotona jokseenkin alistuneen huvittuneena. Talon lämpimänäpitoreissu osoittautui tiukaksi “mihin omakotitalon omistajan maaseudulla pitää varautua” -setiksi.

Eilen illalla saapuessani ei sentään enää satanut lunta, mutta sen sijaan parinsadan metrin tie postilaatikolta oli kinostunut, keskellä peltoaukeaa kun sijaitsee, parhaimmillaan yli puolen metrin nietoksiksi. Pimeässä autolta kohti traktoritallia tarpoessani vielä lähinnä nauratti hysteerisesti, mutta traktorissa hysteria vaihtui tiukkaan keskittymiseen - mistä tähän saa työvalot päälle?! Mitä näistä vivuista piti vetää levyä nostakseen?  Missä on sisätilan valo (en löytänyt sitä koskaan), jotta näkisin, missä kohtaa mikäkin vaihde on? Missä olikaan pakki? (Selkiyttääkseni: traktorissa on kaksi vaihdekeppiä, eli yhteensä periaatteessa suurehko määrä eri vaihdeyhdistelmiä eri nopeuksille. Olen tottunut ajamaan yleensä noin yhdellä yhdistelmällä).

Sain koneen triviaalisti käyntiin ja ulos tallistaan, mutta koska varsinaista lumen “kolaamista” levyllä (perälevyn avulla siis ikään kuin vedetään ja peruuttamalla työnnetään lunta) olen harjoitellut varsin vähän, käytin noin ensimmäisen 1,5 tuntia suojaisempien pihateiden aurailuun vaihtelevalla, mutta harjoituksen myötä paranevalla lopputuloksella. Kun tämän rupeaman jälkeen suuntasin vaikeammaksi arvioimalleni peltoaukeatielle, nousikin otsalle sekä tuskan- että oikea hiki (hytti lämpenee kivasti, varsinkin jos päällä on kunnon talvivarustus). Lunta oli niin paljon, että ketjuton traktori ei yksinkertaisesti tahtonut jaksaa kinosten läpi edes levy ylhäällä. Pari kertaa olin päätyä paksun lumen viemänä ojaan, mikä olisi ollut tappiollista, koska traktoria nostamaan olisi tarvittu vähintäänkin toinen traktori, mutta nysvän jälkeen sain koneen oiottua.  Peltoaukeaprojekti ottikin sitten sellaiset 2,5 tuntia - ja  matkaa oli tosiaan se 200 metriä… “Perkele, ihan hyvä!”, totesin kello 23:40 ja peruutin koneen talliin.

Olin pitänyt pari pysähdystä pihalla laittaakseni yli vuorokauden -15:ssa lämmittämättä pärjäilleen talon lämpiämään ja lisätäkseni puita tulipesään. Sisään tullessani olin totaalisen kuitti sekä henkisesti että fyysisesti, kolauttanut käteni ja väsyttänyt jalkani traktorin jäykkiä ja ergonomisesti minulle liian kaukana olevia polkimia painellessani (kuka on tehnyt etu- ja takajarrun välisen etäisyyden noin leveäksi, jalkani ei ylety kuin tähtäämällä molempiin samanaikaisesti!). Talo kuitenkin lämpisi varsin hitaasti, joten puoli yhden aikaan totesin, että mikäli en lämmitä vähän keittiön valurautahellalla, jäädyn yöllä. Niinpä odottelin vielä tunnin hellan puiden joltisenasteista palamista ja laitoin lisäksi kellon soimaan puoli kolmelta yöllä lisätäkseni yhden pesällisen puita.

Yöllä lisätessäni jo pannuhuoneessa vähän ihmettelin, miksi uunin ympärillä oli vettä. Pohdin, että ehkä se on valunut puista tai jokin hana vähän falskaa ja palasin takaisin nukkumaan. Aamuyhdeksän jälkeen, kun isä oli herättänyt minut soittamalla Kanarialta siitä, miten lumilinko kiinnitetään traktorin perään, menin sytyttämään jälleen yhden pesällisen. Noin tunnin päästä havahduin lukemisistani ensin ihmeelliseen, hieman kimeä-äänisen koiran haukkua muistuttavaan ääneen, ja sitten pannuhuoneesta kantautuvaan outoon ja kovaääniseen rutinaan ja pulinaan. Koska pannuhuoneen infernaalisesta metelistä em kyennyt päättelemään muuta kuin että ääni tulee ehkäpä eräästä katon putkesta, totesin tilanteen sen verran fataaliksi, että isälle soittaminen oli luvallista ja suorastaan suotavaa. Isä päätteli, että kummallinen pulina oli yksinkertaisesti veden kiehumista putkessa, ja välillä kuuluva muunlainen metakka tuli ehkäpä kiertovesipumpusta, joka oli jo syksyllä välillä hieman reistaillut. Ohjeet saatuani naksuttelin kytkimiä, kääntelin nappeja ja loppujen lopuksi hakkasin kattoputkessa olevaa pumppua kirveen hamaralla, mutta ääni ei loppunut. Niinpä sain ohjeet soittaa tutulle putkimiehelle, joka systeemin on meille aikanaan asentanutkin.

Kyösti - joka sivumennen sanoen kuuluu minun elämässäni ihmisiin, joka on ollut olemassa Aina - oli sattumalta lähiseudulla ja tuli viimein toisen työkeikkansa jälkeen puoli seitsemän maissa illalla todeten, että kahdeksankymmentäluvun alussa asennettu pumppu oli finito (ja että isän systeemeistä osa on ajalta ennen Aatamia). Niinpä Kyösti ajoi kotiinsa, haki toivottavasti suurin piirtein vastaavan kappaleen ja on nyt pannuhuoneessa nakuttelemassa.

Voin kertoa, että 80 neliön omakotitalo kylmenee yllättävän nopeasti erityisesti tuulenpuoleisilta huoneiltaan. Olen istuskellut iltapäivästä asti läppäri edessäni keittiön työtason ääressä ja lämmitellyt selkääni puuhellan lämmössä. Mitäpä tekisikään ihminen ilman vanhoja konsteja tekniikan prakatessa.

–

* Seuraavana päivänä:*  Tarina päättyi suhteellisen onnellisesti. Uusvanha pumppu toimii ainakin vielä, ja onnistuin peräti käymään noin kahden minuutin suihkussa jopa pesten hiukseni (tosin vesi kylmenikin sitten vauhdikkaasti).  Aamulla ei ollut satanut kovinkaan paljoa lunta, joten pääsin liikkeelle lähes aikataulussa ja ehdin melkein ajoissa töihinkin. Broidi huoltaa taloa perjantaihin asti, kunnes siirrymme jälleen huudeille.

Otsikko noudattelee erästä Mentalwearin paitaa.

Puuh-puuh-puuh - työpäivä tietokoneen ääressä saa muistamaan koko ajan uusia opeteltavia asioita ja keskeneräisyyksiä. Syksyllä alkava Ötzi-näyttelymme kun sisältää osin minun tekemiäni työnäytöksiä ja erinäisiä työpajoissa tehtäviä juttuja, joita minun pitäisi tässä seuraavan parin viikon aikana, ennen seuraavaa pedakokousta, kehitellä. Kun tekstiilityöt eivät voi olla ainoa puuha, vaikka lampaat vasarakirveskulttuurin aikoihin Suomen alueelle saapuivatkin, pitäisi pohtia jotakin riittävän helppoa opetettavaa ja hankkia niihin materiaalit. Olen jo pitkään halunnut itse opetella punomaan pajukoreja, mutta materiaali pitäisi käydä keräämässä palttiarallaa Nyt, eikä lumen määrä pusikoissa oikein rohkaise puuhaan. Jos olisin jollakin hämmästyttävällä kaukonäköisyydellä tajunnut käydä viime kevättalvella niittämässä rannastamme järviruo’ot, olisi minulla nyt täydellistä ruokomateriaalia mattojen ja muun punomista varten, mutta kuka kuvittelee minun kykenevän moiseen ennaltasuunnitteluun? 

Ajan huomenna töiden ja jättilumipyryn jälkeen kotikotiin lämmittämään taloa isän ja äidin ollessa ulkomailla. Sunnuntai-ilta kuluneekin rattoisasti, kun ensin jätän auton postilaatikolle, tarvon lumessa 300m traktorille, auraan pihatiet ja autotallin edustan, haen auton,  laitan ensimmäisen pesällisen uuniin, sytytän keittiön hellan lisälämmön saamiseksi ja käyn vielä pari kertaa lisäämässä pannuhuoneessa. Maanantaina pitää sitten aurata vielä mökkitiet ja serkun piha. Helsinkiin palaan tiistaiaamuna, illalla broidin pitäisi olla jo pitämässä taloa lämpöisenä. Palaan sitten perjantai-illasta tiistaiaamuun kestäväksi ajanjaksoksi Porvooseen toistamaan suurin piirtein samaa kuviota, tosin tällä kertaa Pekka ja kissa seurani ja toivottavasti vähemmällä lumella. Näiden reissujen aikana minun pitäisikin sitten käydä kahlaamassa niiden pajujen ja ruokojen perässä, josko hommasta tulisi edes jotakin. Huhtikuun gradunteon lomaan olenkin jo sitten sopinut peurannahkojen hakureissun Turkuun - muutenkin kalenteri näyttää täyttyvän uhkaavasti. Milloinhan se gradu oikein sitten ehtisi edetä jonnekin?…

Huh. Jos jatkaisi töistä panikoimista, tai ainakin oikolukemista.

Monet käyttävät laulujen sanoituksia blogiteksteissään kertoakseen mielentiloistaan. Niin minäkin tein vielä parisen vuotta sitten, mutta jotakin on muuttunut: kun elämässä on mutkia tai ylä- ja alamäkiä, musiikki on paljon helpompaa ottaa tuntojen tulkiksi kuin suhteellisen tasaista maantietä kuljettaessa. Olen silti miettinyt musiikkia paljon, erityisesti sellaisia kappaleita, jotka tuovat minulle syystä tai toisesta voimakkaasti paikkoja ja tunnetiloja mieleen - jotkut toisiaan muistuttavia, jotkut vahvoja ja erityisiä.

Aloitan sarjani Gåten Inga Litimorilla. Gåte oli minulle uusi tuttavuus, johon uppouduin kolmisen vuotta sitten, samana syksynä, kun lähdin toiselle Bäckedal -jaksolleni Keski-Ruotsiin. Koko Gåten Jygri -levy liittyy minulla voimakkaasti tunnelmiin syksyisessä ja talvisessa Härjedalenissa, Bäckedalin rauhassa käsitöihin keskittymiseeni, vieraan kielen keskellä tapahtuvaan, itse tiedostettuun ja jopa haluttuun erakoitumiseeni ja vahvaan tietoisuuteeni siitä, että elin mahdollisesti viimeistä täysin kädentaitoihin uppoutumisen mahdollistavaa kauttani.

Jygrin voimakkain mielleyhtymä minulla kuitenkin liittyy Inga Litimor -lauluun. Siinä ajan pitkin pitkää, loivasti kaartelevaa härjedalilaista maantietä uskollisella Micrallani ja kuuntelen autostereoista kyseistä kappaletta. On syksy, kenties syyskuun loppu tai lokakuun alku, ja aurinko paistaa matalalta, mutta voimakkaan sinisellä taivaalla kirkkaasti hehkuen. Puut ovat punaisia, ruskeita ja keltaisia mäntyjen ruskeiden runkojen ja kuivan kangasmaaston lomassa. Kauempana tiestä kohoavat kuusia kasvavat vaarat, Svegin kohdalla kuitenkin vielä suhteellisen matalat. Mielentilani on erityinen - tyyni, hetkessä elävä, kaiken ympärilläni hyväksyvä, mutta silti melankolinen. Olen tässä, olen matkalla, olen liikkeessä, mutta silti paikallani.

Inga Litimor på handkvern i kongsgarden mol
og kvad dei små visone av ljos og liv og sol
-aldri nokon kunne kvea som ho Litimor den unge og den vene

Då gjekk det bod at Inga må trø for kongjens stol
og kveda alt som lyser av liv og ljos og sol.

Ho kom seg til kongshall i skor frå finnegarn
med hjartebank i bringa det bar for kongjen fram.

“Fribore namn og æra deg kongjen gjeva vil;
no, Inga, kan du syngje som best det høver til.”

“Takk, stor er kongjens æra, song fugelen på kvist;
men betre være elska, veit mannebarnet visst.”

“So høyr eit ord, mitt siste: Eg byd deg brudelin.
Det er den unge kongjen som sjølv må verta din.”

“Men då må kongjen veta han ikkje skjemmast tarv;
for eg er kongjedotter, og han sit i min arv.”

Og der vart vigsle-veitsla, og songen auka på,
og hev’kje nyst dei slutta, så varer det endå
-aldri nokon kunne kvea som ho Litimor den unge og den vene

(Gåte: Inga Litimor)