Tiuku

Monet käyttävät laulujen sanoituksia blogiteksteissään kertoakseen mielentiloistaan. Niin minäkin tein vielä parisen vuotta sitten, mutta jotakin on muuttunut: kun elämässä on mutkia tai ylä- ja alamäkiä, musiikki on paljon helpompaa ottaa tuntojen tulkiksi kuin suhteellisen tasaista maantietä kuljettaessa. Olen silti miettinyt musiikkia paljon, erityisesti sellaisia kappaleita, jotka tuovat minulle syystä tai toisesta voimakkaasti paikkoja ja tunnetiloja mieleen - jotkut toisiaan muistuttavia, jotkut vahvoja ja erityisiä.

Aloitan sarjani Gåten Inga Litimorilla. Gåte oli minulle uusi tuttavuus, johon uppouduin kolmisen vuotta sitten, samana syksynä, kun lähdin toiselle Bäckedal -jaksolleni Keski-Ruotsiin. Koko Gåten Jygri -levy liittyy minulla voimakkaasti tunnelmiin syksyisessä ja talvisessa Härjedalenissa, Bäckedalin rauhassa käsitöihin keskittymiseeni, vieraan kielen keskellä tapahtuvaan, itse tiedostettuun ja jopa haluttuun erakoitumiseeni ja vahvaan tietoisuuteeni siitä, että elin mahdollisesti viimeistä täysin kädentaitoihin uppoutumisen mahdollistavaa kauttani.

Jygrin voimakkain mielleyhtymä minulla kuitenkin liittyy Inga Litimor -lauluun. Siinä ajan pitkin pitkää, loivasti kaartelevaa härjedalilaista maantietä uskollisella Micrallani ja kuuntelen autostereoista kyseistä kappaletta. On syksy, kenties syyskuun loppu tai lokakuun alku, ja aurinko paistaa matalalta, mutta voimakkaan sinisellä taivaalla kirkkaasti hehkuen. Puut ovat punaisia, ruskeita ja keltaisia mäntyjen ruskeiden runkojen ja kuivan kangasmaaston lomassa. Kauempana tiestä kohoavat kuusia kasvavat vaarat, Svegin kohdalla kuitenkin vielä suhteellisen matalat. Mielentilani on erityinen - tyyni, hetkessä elävä, kaiken ympärilläni hyväksyvä, mutta silti melankolinen. Olen tässä, olen matkalla, olen liikkeessä, mutta silti paikallani.

Inga Litimor på handkvern i kongsgarden mol
og kvad dei små visone av ljos og liv og sol
-aldri nokon kunne kvea som ho Litimor den unge og den vene

Då gjekk det bod at Inga må trø for kongjens stol
og kveda alt som lyser av liv og ljos og sol.

Ho kom seg til kongshall i skor frå finnegarn
med hjartebank i bringa det bar for kongjen fram.

“Fribore namn og æra deg kongjen gjeva vil;
no, Inga, kan du syngje som best det høver til.”

“Takk, stor er kongjens æra, song fugelen på kvist;
men betre være elska, veit mannebarnet visst.”

“So høyr eit ord, mitt siste: Eg byd deg brudelin.
Det er den unge kongjen som sjølv må verta din.”

“Men då må kongjen veta han ikkje skjemmast tarv;
for eg er kongjedotter, og han sit i min arv.”

Og der vart vigsle-veitsla, og songen auka på,
og hev’kje nyst dei slutta, så varer det endå
-aldri nokon kunne kvea som ho Litimor den unge og den vene

(Gåte: Inga Litimor)